IRC-Galleria

Linkin pääkirjoitus 5.9.2008

Ehtiikö istumaan?

Pieni poika aamupäivän taittuessa ruokatuntiaikaan astelee kelloa katsomatta kotiin päin. Kuka pärjää kauimmin ilman sukkia? -kilpailu on hävitty siinä vaiheessa, kun keittiönikkunan ulkoilmamittari aamuseitsemältä näyttää alle plus kahdeksaa. Kiireessä ei aamulla ehtisi millään muuttaa vaatetussuunnitelmaa, ja ulkona oravat juoksevat ympäri pihamaata haaliessaan mukaansa kaiken kuusen tiputtaman. Oravilla on kiire, sillä on syksy, ja talvi on tulossa.

Ruokatuntiaikaan on helppo kokea mustasukkaisuutta kesälomiaan säästäneitä kohtaan tai niitä, joiden päivätyö yhteiskunnan hyväksi on siinä vaiheessa kellonaikaa jo tehty. Kalenterin muistilapputulvaa selaillessa tuntuu järkevältä ajatella, että syksy ilmentää kiirettä, ja näkeehän sen oravistakin. Sen mukana me itse emme ehdi edes istua; me kaivamme hädässä villapaitoja vaatekaapista, jos ne vaikka yhtäkkiä loppuisivat kesken. Maatiloilla kuivatetaan viljaa kilpaa ja kerätään sato talvivarastoon. Postimyyntiluettelot mainostavat syysmuotia sanoilla ”enää kolme päivää aikaa” tai ”osta omasi nyt”, ja televisiomainokset muistuttavat syksyn sesonkiresepteistä. Sitten kerätään karviaisia marjapuskista ja odotellaan omenapiirakka-aikaa ihan kuin mikään ei toteutuisi, jos ei itse puutu asiaan. Syksy ei tuo mukanaan ainoastaan puista tippuvia lehtiä, vaan myös puutarhatyöt ja vuodenajan oman vivahteen: kiireen, joka ilmenee meissä talveen valmistautumisena.

Arjessa on raastavaa tajuta, mikä kotityömäärä asunnossa odottaa töiden jälkeen joka ikinen ilta. Vielä raastavampaa on tajuta, että pitäisi ehtiä syödä ja nukkua ja peitellä parvekkeen kukkaruukut ja vastata puhelimeen. Kaikessa on kiire, ja me olemme oravia, mutta emme karvoihin katsoen vaan siihen, miten me hääräämme kolmen asian kanssa samaan aikaan vain saadaksemme yhden valmiiksi ennen kuin vuorokausi vaihtuu seuraavaan. Pyritään niin kovasti olemaan ajankohtaisia ja tuoreita, vaikka toisinaan vain tahtoisi unohtaa, että koko ajan olisi muka pyrittävä johonkin.

Pieni poika keskustan kevyenliikenteen kulkuväylällä voisi olla vastakohta kiireen turruttamille kasvoille. Sen tajuttuaan tuntuisi järkevältä hyväksyä inhimillisyys ja omat rajat. Hengittää. Iltaisin toinen osapuoli kotona vakuuttelee, että aina ei tarvitse juosta, ja joskus on ihan ok sanoa ei. Ajatus ajan loppumisesta ei tee meistä superihmisiä, vaan puolijauhoisia aaveita kulkemassa ympäriinsä yrittäessään ehtiä tekemään kaiken juuri nyt juuri tällä sekunnilla. Joululahjoja ei ole järkeä ostaa kuukausia ennakkoon. Miksi niitä ei ostaisi vasta marras-joulukuussa tai leipoisi niiden sijaan vaikka suklaakakun joulupukkipaperiin? Sitä paitsi, orava ei myöhemmin milloinkaan muista, minne kaikki kävyt on syksyllä kätkenyt.

Yksi englanninkielinen runo sanoo suomennettuna näin: ”Voi jos minä voisin saada sinun rauhallisuutesi, sinun hymysi ja sinun ihanan moitteettoman puutarhasi, sinun kykysi koota kaikki se pöydälle iltaisin.” Tämä voi olla toive, mutta tämän ei tarvitse olla täyttymys. Lopulta onneksi maailmassa on myös niitä, joille kiire on sivuun siirrettävä yhdentekevyys, ja joille oravuus ei ole ominaisuuksien osa. Niitä, joille elämä on todellisempaa kuin se, että kaikki olisi todella pakko koota pöydälle iltaisin.

Susanna Nyrhilä