IRC-Galleria

Linkin pääkirjoitus 5.9.2008

Ehtiikö istumaan?

Pieni poika aamupäivän taittuessa ruokatuntiaikaan astelee kelloa katsomatta kotiin päin. Kuka pärjää kauimmin ilman sukkia? -kilpailu on hävitty siinä vaiheessa, kun keittiönikkunan ulkoilmamittari aamuseitsemältä näyttää alle plus kahdeksaa. Kiireessä ei aamulla ehtisi millään muuttaa vaatetussuunnitelmaa, ja ulkona oravat juoksevat ympäri pihamaata haaliessaan mukaansa kaiken kuusen tiputtaman. Oravilla on kiire, sillä on syksy, ja talvi on tulossa.

Ruokatuntiaikaan on helppo kokea mustasukkaisuutta kesälomiaan säästäneitä kohtaan tai niitä, joiden päivätyö yhteiskunnan hyväksi on siinä vaiheessa kellonaikaa jo tehty. Kalenterin muistilapputulvaa selaillessa tuntuu järkevältä ajatella, että syksy ilmentää kiirettä, ja näkeehän sen oravistakin. Sen mukana me itse emme ehdi edes istua; me kaivamme hädässä villapaitoja vaatekaapista, jos ne vaikka yhtäkkiä loppuisivat kesken. Maatiloilla kuivatetaan viljaa kilpaa ja kerätään sato talvivarastoon. Postimyyntiluettelot mainostavat syysmuotia sanoilla ”enää kolme päivää aikaa” tai ”osta omasi nyt”, ja televisiomainokset muistuttavat syksyn sesonkiresepteistä. Sitten kerätään karviaisia marjapuskista ja odotellaan omenapiirakka-aikaa ihan kuin mikään ei toteutuisi, jos ei itse puutu asiaan. Syksy ei tuo mukanaan ainoastaan puista tippuvia lehtiä, vaan myös puutarhatyöt ja vuodenajan oman vivahteen: kiireen, joka ilmenee meissä talveen valmistautumisena.

Arjessa on raastavaa tajuta, mikä kotityömäärä asunnossa odottaa töiden jälkeen joka ikinen ilta. Vielä raastavampaa on tajuta, että pitäisi ehtiä syödä ja nukkua ja peitellä parvekkeen kukkaruukut ja vastata puhelimeen. Kaikessa on kiire, ja me olemme oravia, mutta emme karvoihin katsoen vaan siihen, miten me hääräämme kolmen asian kanssa samaan aikaan vain saadaksemme yhden valmiiksi ennen kuin vuorokausi vaihtuu seuraavaan. Pyritään niin kovasti olemaan ajankohtaisia ja tuoreita, vaikka toisinaan vain tahtoisi unohtaa, että koko ajan olisi muka pyrittävä johonkin.

Pieni poika keskustan kevyenliikenteen kulkuväylällä voisi olla vastakohta kiireen turruttamille kasvoille. Sen tajuttuaan tuntuisi järkevältä hyväksyä inhimillisyys ja omat rajat. Hengittää. Iltaisin toinen osapuoli kotona vakuuttelee, että aina ei tarvitse juosta, ja joskus on ihan ok sanoa ei. Ajatus ajan loppumisesta ei tee meistä superihmisiä, vaan puolijauhoisia aaveita kulkemassa ympäriinsä yrittäessään ehtiä tekemään kaiken juuri nyt juuri tällä sekunnilla. Joululahjoja ei ole järkeä ostaa kuukausia ennakkoon. Miksi niitä ei ostaisi vasta marras-joulukuussa tai leipoisi niiden sijaan vaikka suklaakakun joulupukkipaperiin? Sitä paitsi, orava ei myöhemmin milloinkaan muista, minne kaikki kävyt on syksyllä kätkenyt.

Yksi englanninkielinen runo sanoo suomennettuna näin: ”Voi jos minä voisin saada sinun rauhallisuutesi, sinun hymysi ja sinun ihanan moitteettoman puutarhasi, sinun kykysi koota kaikki se pöydälle iltaisin.” Tämä voi olla toive, mutta tämän ei tarvitse olla täyttymys. Lopulta onneksi maailmassa on myös niitä, joille kiire on sivuun siirrettävä yhdentekevyys, ja joille oravuus ei ole ominaisuuksien osa. Niitä, joille elämä on todellisempaa kuin se, että kaikki olisi todella pakko koota pöydälle iltaisin.

Susanna Nyrhilä

Jos mä nyt painuisin vessaan ja istuisin siellä kakskytminsaa, ehkä tän päivän viimenen työtunti ois pikkuhiljaa kulumassa lähemmäksi neljää. Iltapäivät on pahimpia. Tänään ois vielä samperin kuntavaalikoulutus, jossa pitäisi hymyillä kameralle ja tutustua kuntapolitiikkaan. Tänään ei jaksaisi. Onneksi yksi ystävä pitää lauantaina synttärijuhlansa sen verran kosteissa merkeissä, että aamupäivän löhöilyn jälkeen on kaveriporukalla enemmän kuin ihana rentoutua lauantai-illan tunnelmaan.

Mun sälekaihtimet on ollu kii koko päivän. En oo jaksanu ees kuvitella niiden avaamista, vaikka päivä ulos katselemiseen ois mitä ihanin. Viime yönä näin nta etelänmatkasta. Voi kun pääsisi kullan kanssa kahdestaan karkuun arkea jonnekin ihanaan lämpöseen aurinkoon.

Tämä päivä yritti saada mut itkemään monella tavalla, mutta ei oo ainakaan vielä siinä onnistunut. Vasta illalla yhdeksän maissa mä pääsen kotiin kultani viereen istumaan.

It's been a long day...

-Suuse-

Yksi ystävä eilisiltana sanoi, että napostelu on jäänyt kaurapuuron kanssa aamuisin. Minä en ole edes kuukausiin ehtinyt syömään sitä, mitä kutsutaan aamupalaksi, en tällaisina aamuina, kun juokseminen autotalliin aamu puoli kahdeksalta aloittaa aina uuden kiireisen päivän. Napostelu on minun ruokakulttuurini nimi, vaikka napostelusta luulisi menettävänsä kaiken tarpeellisen ajan työn tekemiseen. The thing is, actually, että mun aikani valuu hukkaan ruokataukoa pitäessäni, mikäli mä koskaan sellaiselle ehdin kerkeän. Napostella voi työn lomassa, joten tervtuloa Fitnessmuropaketin mukana kannettavat 90 kertakalorin diettimuropatukat ja marjapuskakarviaiset ja leivänmurut ja kurkkupalat ja miniporkkanat sun muut.

Ennen yhdeksää aamulla on vaikea päästä käyntiin yhtään missään. Voi kun voisi painua kotiin kullan kainaloon nukkumaan.

-Suuse-

nukahran iha justihi

Lankesipa taas Linkin pääkkäri. En oo ehtinynnä syömään koko päivänä, kun juttuja heitetään työpöydän ääreen suunnasta ja toisesta. How ever, tänään on ollut ihan mielenkiintoinen päivä.

Otan oikeuteni istuutua hetkeksi blogin ääreen pursuamaan. Sataa vettä. Pääkkärin aiheeksi voisi muotoutua syksy tavalla tai toisella, mutta then again mä oon tainnut siitä jo jonkin verran edelliseen pääkkäriin raapustaa. Yksi ystävä lähtee lauantaina englantiin. Kaksi on saanut kolmioonsa uutta elämää, enkä mä puhu nyt jukkapalmusta. Toivoisin, että viikonloppu tulisi nopeampaa kuin tällä tahdilla.

Neljäs kuppi kahvia. Ruokatorvea polttaa ajatus ruoasta, mutta en millään viitsisi syödä kyniäkään. Voisin leipoa kakun. Voisin vääntää pääkkärin pois alta ennen huomisaamua, vaikka on the other hand huominen aamu voisi pääkkärin kannalta olla suotuisempi kuin tällainen iltapäivä, joka juuri nyt elämääni vallitsee. Tahtoisin auringon takaisin.

Elämääni kirkastuttaa kultani uninen hymy aamulla viisi minuuttia ennen seitsemää. Sen avulla porskutan kotiin asti takaisin.

-Suuse-

Ikävä on ehkä maailman huonoin keksintö.

Joku sanoin joskus, että ihminen kykenee kirjoittamaan maksimissaan neljä tuntia päivässä järevää tekstiä, ja sen jälkeen kaikki paperille ilmestyvä on piirtelyä tai paskaa. Mä sekoan sanoissa. Tässä vaiheessa päivää mä alan olla täysin vakuuttunut siitä, että se joku oli ihan oikeassa väittäessään jotakin niin raamatullisensuurta ja silti täysin järkevää.

Neljäkymmentäviisi minuuttia. Sen jälkeen meitsi häippäsee. Pitää käydä kaupassa. Tiskasin illalla astioita kymmenen jälkeen. Joka päivä sama show, mutta sehän on naisen homma tai ainakin niin ne ahkerasti kuulostavat väittävän. Mä oon jo kyllästynyt tekemään ruokaa. Mä oon kyllästynyt tiskaamaan ja pyyhkimään pöytää ja takkuamaan ikkunaverhojen kanssa, ja mä oon kyllästynyt pesemään pyykkiä, vaikka mä en oo koneellistakaan avovaimona vielä ehtinyt pesemään. Tänään mä meen nukkumaan ennen yhtätoista. Muuten ei pysty huomenna. Ei millään.

Älä ajattele sitä nyt. Älä.

-Suuse-

Tunnen tarvitsevani sateenvarjoa. Nälkä yllätti puoli tuntia sitten, ja siitä lähtien minä en ole juuri muuta tehnyt kuin vilkuillut kelloa. Lehtijuttujen välissä on hyvä tyhjätä päätä roskakoriin. Se onnistuu niin, että yksinkertaisesti tunkee päänsä sellaiseen niin syvälle kuin sen ikinä saa mahtumaan tai tietysti aina voi vinettää plogiin, sillä sitähän varten ne yleensä ovat: turhanpäiväsieen jauhamiseen, josta lopulta ei tunnista kirjoittajaa ollenkaan.

Teksti ei kerro kirjoittajasta. Se kiertää sen. Teksti päiväkirjassa kertoo päivänkulusta ja kuulumisista, vit*tuksesta ja väsymyksestä ja siitä kuinka hiukset tänäkin aamuna jäi laittamatta hyvin tai edes sinne päin. Onneksi mä suurimman osan ajasta saan olla kameran oikealla puolella ottamassa kuvia, enkä otattamassa kuvia naamastani, joka kameran väärällä puolen on aina levoton tomaatin punainen.

Nyt pitää mennä syömään. Ihan pakko.

-Suuse-

This is syyskuu. Aurinko paistaa, ja on kylmä. Aamupäivä meni kohtuu nopeasti, mutta tässä vaiheessa tökkii taas niin kuin mannapuuro. Näin tänään aika ison koiran. Lapuan rautatieasema sulkee ovensa syyskuun lopussa. Hoplaa hoplaa lippuja ostamaan.

Nääntää. Olisinko minä näätä. Kyllästynyt mopoautoihin. Seinäjoella lauantai-illan venetsialaiset olivat aavemaiset, vaikka minä en niitä nähnytkään tai ehkä juuri siitä syystä, hah. Millään ei jaksaisi raahautua ylimääräisiin paikkoihin töiden jälkeen, siis kuten esimerkiksi postiin tai kauppaan tai vessaan. Mulla on tikku sormessa. Huomasin sen vasta tänä aamuna, vaikka se on voinut olla siellä jo kaksikin päivää. Joku lehti on kääntynyt elämässä, mutta mä en oo ihan varma siitä mikä lehti se on ja miten se lopulta vaikuttaa mun elämään. Meiltä puuttuu löylykauha ja saunakiulu vai mikä se on. Postiauto pliis tule hakemaan.

Vielä tunti. Yleisurheilutreeneissä kymmenen vuotta sitten yritettiin olla positiivisia, kun sanottiin vielä-sanan sijasta aina "enää". En mä muista muuttiko se elämää, mutta se oli jotakin muuta kuin valittamista; se kulutti aikaa ja sai kaiken tuntumaan kevyemmältä. Täällä moni asia on raskasta, paitsi kahvitauot ja erityisesti ruokatauot, jos niitä pääsee viettämään rakennuksen ulkopuolelle. Keikoilla aika voisi rientää toisinaan huomaamatta, mutta toimistossa tunnen aina oloni vangituksi ainakin yhden kehon verran. Pakko käydä kaupassa tänään. Päätin sen äsken.

-Suuse-

Perjantai. Mä olen ostanut oikean päiväkirjan. Se makaa ehkä olohuoneen sohvapöydällä en mä tiiä en mä ole sitä vahtinut.

Viime yönä oltiin virallisesti jo muutettu. Mun kamaa on siellä täällä ympäri Ruhankylää, mutta ehkäpä se sieltä aikanaan uuteen kotiin kulkeutuu. Kummallista kutsua kodiksi jotakin sellaista paikkaa, joka ei ole sama paikka kuin synnyinkoti. Synnyinkoti tilee aina olemaan jonkinlainen koti kodin varsinaisessa merkityksessä, mutta nyt mä alan jo ymmärtää mitä tarkoittaa sanonta: koti on siellä missä sydän on. Kullan kainalosta on ihana herätä aamuisin. Tästä lähtien mä saan herätä siitä joka aamu yhteisessä kodissa, jossa me molemmat asutaan.

Mä olen aika varma siitä, että kahden tunnin sisällä mä tulen nääntymään nälkään ellen mä sitä ennen saa suuhuni jotakin syötävää. Palkka on maksettu tilille, ja aamulla jo ennen kymmentä mä ehdin suorastaan säikähtää sen valtavaa suuruutta. Sussu ei osaa matikkaa. Sussu laskee palkkansakin alakanttiin joka kuukausi.

Tänään mennään mattokaupoille. Vielä puolitoista tuntia töissä ja kahdelta kotiin. Aurinko meni juuri pilveen. Sisätiloissa poolopaidassakin on kylmä, mutta se lienee johtuvan ilmastoinnista eikä siitä, että ulko-ovi olisi auki tai että poolopaitani olisi sekundatavaraa. Tänään pitää muistaa ladata kamera huomista keikkaa varten. Työpöytä muistuttaa taas pienoismallikaaosta, vaikka minä en ole täällä ollut kuin vasta kolme päivää putkessa; ennen sitä ehdin olla kesälomalla hurjan viikon. Syksyllä alkaa kandidaatintutkielmakurssi. Neljäs vuosi yliopistossa. Toisaalta on taas kiva palata takaisin.

I lovelovelove my man <3

-Suuse-

Kuntosalin pilates- ja spinnignajat saavat nyt jäädä jäähylle makaamaan. Vai maataanko jäähyllä ei ainakaan jääkiekkojäähyllä jäähyllä kuin jäähyllä ja paskat. Ei ole aikaa. Elopaino tänäänkin on ollut 45 kg. Jee, jee. Joku sanoi, että sielu painaa kolmisensataa grammaa. Eilen Lilli ei illalla ollut enää nelikiloinen.

Tämä elämä ei ole ajasta kiinni ja on kuitenkin. Lopulta tämä elämä on niin ajasta kiinni, että sen perse ei liimautuneena aikaan pääse ajasta irti milloinkaan ei edes auton alla niskat poikki tai hautakivessä kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kuolleet me talletamme muistokansioon. Tänään minä tulin miettineeksi jäikö Lillistä ainuttakaan kuvaa elämään tietokoneen kuva-arkistoihin, mutta jostain syystä minä en ole kyennyt sitä vielä tarkistamaan. Pikkusiskon tekemä risti on kaunis, mutta niin tuomitseva. Mina vihaan kristinuskoa ja rukoilemista, sillä mitä hyötyä on kattoon ruinaamisesta, jos se ei milloinkaan tule oikeasti toteuttamaan lampaittensa hartaita pyyntöjä? Oliko liian paljon kinua kerta toisensa jälkeen suojelusta pienenpienelle karvakasalle? Niin. Eikä tähänkään herra suo vastata sanaakaan.

Minä olen vihainen. Surussani minä olen väsynyt, eikä tänään voisi vähempää huvittaa nousta töihin kirjoittamaan. Ei olisi koskaan pitänyt vastata siihen puheluun keskiviikkona. Olisi pitänyt antaa niiden maatua kuoliaaksi juttuinensa jo tällä viikolla niin, että mä maanantaina olisin saanut tulla noukkimaan hedelmiä pois. Yksikään aamukahvi ei enää jaksa saada vatsaa vääntymään. Pikkusisko puhui jotakin ripulista, ja BB on taas alkanut DD++ -tissien kanssa saunassa ensimmäisenä iltana pakaravakojen kanssa sekaisin. Realitytelevisio on lehmänpaskaa. Bullshittia, you know. Ja pahus vieköön puintiaika on taas alkanut.

Jos tämän viikon lopulla saataisiin lyötyä hynttyyt yhteen, rakas. Oltaisiin oikeasti avopari vähän enemmän kuin miltä se paperilla näyttää olevan.

-Suuse-