IRC-Galleria

Syyskuun viimeisenä päivänä jätän lehtitoimittaja-minäni narikkaan, enkä sen jälkeen enää elä kolmoiselämää yrittäen ahtaa koulua ja työtä ja yksityisyyttäni samaan pakettiin.

Vaikka monta hiiltä samassa takassa kasvattavat. Opettavat. Säännöllistävät. Pakottavat katsomaan asioita järkevästä perspektiivistä, pakottavat tajuamaan. Toisinaan siinä menee järki. Toisinaan se ei jätä aikaa olla vilkuilematta kellonviisareiden juoksemista. Se ei anna mahdollisuutta unohtaa itseänsä puhumattakaan siitä, että se suuremmin ehtisi tuoda laatuaikaa elämään.

Mikään ei ole sen parempaa kuin nukahtaa saman peiton alle kainaloon, jonka lämpö ja kosketus ihollani saavat minut hymyilemään. Pitkään aikaan ei ole ollut täydellistä kiireettömyyttä, täydellistä tekemisenpuutetta, ja vielä niin, että se olisi sattunut kahdelle matkaajalle samaan aikaan. Kun toinen on kiinni pakollisissa päivähommissa, toinen pyörittelee sormiaan. Iltaisin nukuttaa, ja aamuisin on kiire kouluun ja töihin ja vessaan ja tupakalle ja aina jonnekin.

Kun lehtitoimittaja-minäni nuokkuu narikassa, minä karistan yhden kiireen harteiltani. Jätän pikkuisen enemmän aikaa sinne, missä minä mieluiten olen. Missä minä haluan unohtaa kellonviisarit ja autontankkaamisen ja läksyt ja työt ja kaiken muun. Sellaista paikkaa ei ole toista maailmassa, sillä maailma on pieni, ja se paikka on ainutlaatuinen. Sitä paikkaa minä en vaihtaisi pois. En mistään hinnasta. <3

Voi miten vaikeaa on päästää irti aamuisin.

-Suuse-