Tänään minä rakastuin syksyyn. Kirkkopuistikolla kahdenkympin vauhdissa manasin edellä ajavien autojen ällöttävänpunaisia takavaloja, kun viisisataa keltaista vaahteranlehteä pölähti autoni nenän eteen jostakin.
Muutama viikko sitten tupareiden jälkeisenä aamuna istuuduin opiskeluasunnon ovensuuhun kivitasanteelle potemaan krapulan lahjoittamaa päänsärkyä itsepäisesti tupakkaa polttaen. Siinä me istuttiin kaksin vailla pienintäkään innostusta ja lihasvoimaa muodostaa ainuttakaan järkevää puheenaihetta; puhallettiin ulos muodikkaanharmaata savua ja yritettiin saada keuhkosyöpä toisiltamme jotenkin. Vastakkaisten talojen takana pilkotti kirkas koivu. Minä huomasin sen vasta, kun auringonvalo käänsi katseensa sen kasvoihin. Koivu täynnä punaisia lehtiä ja keltaisia lehtiä ja appelsiininoransseja lehtiä ja vaaleanvihreitä lehtiä, joihin kaikkiin oli tarttunut pala syksyn kuolevaa tummuutta. Ja minä hymähdin. Ja sinä hymähdit myös. Emme lehdille emmekä koivulle emmekä krapulalle emmekä pirteälle vaasalaiselle merituulelle, vaan sille, että syksy oli tullut.
Vaasa saa syksyn näyttämään paremmalta. Kolmenkymmenen metrin matkalla yliopiston päärakennuksen ovelta autolle tuulessa ehtii lentää peruukki, mistä seuraa paniikki ja kompuroiminen ja kaatuminen puolikuivaan vesilätäkköön. Parasta on parkkeerata ystävän kanssa vaatekaupassa saman kokovartalopeilin ääreen keskelle käytävää ties miten monta talvitakkia käsissään retuuttaen. Kokeilla yhtä ja kokeilla toista ja kokeilla vielä kolmattakin. Matkalla kassalle täytyy pysähtyä ainakin kolme kertaa uudelleen. Löytämään lisää ostettavaa, miettimään viimeisen kerran talvitakin todellista sopivuutta ja tarpeellisuutta ja hintalaatusuhdetta ja pesuohjetta ja kankaankestävyyttä ja vaikka mitä ja kolmanneksi tietenkin ennen kassaa huomatessaan vielä yhden talvitakkimallin, jota ei ole vielä ehtinyt kokeilemaan.
Iltaisin mummin tekemät villasukat jalassa hyvää yötä koivu ja kaikki sen kauniit lehdet. Nukahtaa kultani lämpöiseen kainaloon.
-Suuse-