IRC-Galleria

Minä olin ajatellut kehua itseäni. Tänä aamuna minä ajoin hiekkatiellä maakuntakierrosta, ja satoi, ja kura lensi ja sotki autoni vai olinko se minä, joka sen sotki ja minä ajoin ja ajoin ja ajoin ohi oikean risteyksen (siis ihan oikean) ja mietin kuka hullu asuu hiekkatiellä, jonka kaltevuuskulma näyttää aurinkoon. Enää minä en ajattele kehua itseäni. Minä juon kahvia ja nollaan hirvittävän pitkän trippimittarin ja vetäydyn kuoreeni vihaamaan pilkkuja, joita minä en millään jaksaisi käyttää juuri nyt.

Yksin on hauska jammailla. Heiluttaa päätä edes takaisin ja heitellä käsiä luonnottomiin asentoihin ja naputtaa tahtia päkiällä lattiaan. Purra alahuulta omilla hampaillaan. Imaista kiinni poskestaan niin, että poski näyttää hymykuoppaposkelta peilistä päin katsottuna, vaikka se ei oikeasti sitä olekaan. Minä en vieläkään jaksaisi käyttää pilkkuja. Kesällä minä sain hymykuopan, vaikka se hymykuoppa onkin hymyruttujen väärällä puolella. Se hymykuoppa tuli siksi, että kulta kutitti minua, ja minä nauroin ja kiljuin ja herätin koko talon ja löin pääni maailman typerimmän yöpöydän kulmaan. Se hymykuoppa on käytännössä suupielen kulmassa vasemmalla puolella kasvojani omilla silmillä katsottuna. Ei muiden silmillä, koska muiden silmillä ei voi katsoa, jos niitä ei varasta yöllä toisen päästä ja asenna erikeepperillä kiinni omaan päähän ison sukuunsa tulleen nenän molemmille puolin.

Minun autoni on ryöminyt mudassa tänäänkin. Se tekee sitä aina välillä. Aina silloin, kun minä en satu katsomaan. Minun autolleni pitäisi ostaa jalkapallo tai joku kiva kaveri, joka veisi sen aina syömään tai elokuviin iltaisin. Se ryömii mudassa, koska sillä ei ole mitään parempaa tekemistä ja koska se oikeasti luulee olevansa mutaisena onnellinen. Minä en ole. En mutaisena enkä siksi, että autoni on mutainen. Mutta muuten minä olen. Paitsi kolme päivää kuukaudesta, kun hana on auki, ja minä makaan lattialla kykenemättä konttimaan sänkyyn tai jääkaapille tai television ääreen tai tupakalle tai narun jatkoksi, sillä silloin minä teen kuolemaa. Koskaan se ei kuitenkaan ole ollut valmis. Kuolema. Siis.

Iltaisin minä laulan suihkussa R. Marxin ikivanhaa kauhtunutta rakastettavanällöttävää biisiä Where ever you go. Sata vuotta sitten lauloin sen riparilla isosena ollessani toiseksi viimeisen illan konsertissa pikkuisilleni. Sitä ei muista enää kukaan, sillä sieltä säilyneet kuvatkin ovat jo kellastuneet. Kesällä töissä minä poltin käteni hampurilaiskuoren paahtimeen, kun puhuin puhelimessa yhden isosriparilta saamani ystävän kanssa. Elämisenmerkkejä. Ihan niin kuin uniikki hymykuoppani. Tai puinen voiveitsi vitriinissä made by mies from Alajärvi. Tämä on ihan liian pitkä merkintä.

Siitä huolimatta. Yhden ihmisen lähellä minä olen enemmän. Vain yhden ihmisen.

-Suuse-