IRC-Galleria

Syyskuisia dominokeksejä suussa minä hinkkaan kämmeniäni yhteen ja tajuan taas, miten kylmä opiskeluasunnossani on. Tänään yritin kertoa yhdelle ystävälleni, että on monimutkaisuutta olla olematta yhtään missään; on monimutkaisuutta käydä ja lähteä ja muistaa ulkoa autojen tie Vaasaan ja Jyväskylään ja sinne ja tänne ja melkein minne vain. Ystäväni sanoi: "minä tiedän ja minä ymmärrän." Ja niin minä ajoin puolinukuksissa kahdeksankympin lätkää pitkin taas jostakin pois, ja ambulanssi tuli selkäni takaa, ja pillit vinkuivat, ja jollakin oli hätä, ja minä väistin eikä se ollut minulle yhtään mitään. Kuusitoistavuotiaana minä nousin junaan elämäni ensimmäisen kerran. Kuusitoistavuotiaana minä lensin ja katselin Euroopan rantoja ja näin Alpit ja laskeuduin peltojen keskelle Veronaan. Pieniin asioihin on tottunut, vaikka maailma on suuri ja kuitenkin kaikessa suuruudessaan niin pieni, että jopa ambulanssin sireeninääneen voi tottua tuosta vain.

Kaupassa kassalle edelläni ehtinyt nuorimies osti tänään sipsipussin ja siihen kohtalaisen epäsopivan dippikastikkeen. Minä en enää muista, mitä minä ostin jääkaappini hyllyjä koristamaan. Kirjastossa käyminen on ajan tappamista. Kaikista typerintä on tappaa aikaa kirjastossa, sillä kirjastossa ei sallita naurukohtauksia, ei puhelimenpirinää eikä mahankurinaa puhumattakaan äänekkäästä aivastelusta. Tänään neljän jälkeen kahden tunnin aikana kymmenen ihmistä piiloutui kirjahyllyjen väliin kassavirkailijalta sokeaan paikkaan kuiskimaan puhelimeen "hyvää kuuluu" ja "mä oon kirjastossa" ja "joo, laita vain lasagne uuniin lämpenemään". Minä olin itsevarmasti valloittanut yhden ison pyöreän pöydän ja kaikki sen viisi pehmoista tuolia ja levittänyt viisi kirjaani pöydälle jonnekin muistilehtiöni ja avonaisen pöydälle tyhjentyneen penaalini sekaan. Pihatiellä ikkunan alla crossipyörä testaa vuokralaisten pinnankireyttä. Jos minä olen yksin, minä tuijotan ihmisiä ja keksin heistä tarinoita, jotka minä sitten unohdan. Täällä minä olen yksin, ja voi miten ristiriitaista on pitää niin paljon paikasta, jonne ei kuitenkaan tunnu kuuluvansa ollenkaan. Syksyllä minä sanoin, että minulla on ikäkriisi. Ei tämä ole ikäkriisi. Tämä on paljon hullumpaa.

Minä voisin myöntää inhoavani joulukuusta, mutta minä en tiedä miten monen ihmisen leukaluut menisivät siitä sijoiltaan.

-Suuse-

Minun siskoni, oletko sinä koskaan yksinäinen? Minä en kysy, oletko sinä yksin, sillä yksin sinä et ole; sinulla on maailma, sinulla on kaunis siisti nuhteeton puutarha ja sinulla on taivas ja kaikki sen kauniit tähdet ja kuu.

Tänään minä muistin pienet lumienkelit jäisellä nurmikolla ehkä jo kymmenen vuotta sitten. Minä muistin yhden pakkasillan, kun katuvaloja ei vielä ollut, ja minä muistin, kun me huijattiin isää ja käveltiin kahdeksan kilometriä, vaikka meidän piti juosta ja kuntoilla ja selvitä siitä lenkistä tunnissa olohuoneen lattialle venyttelemään. Kotipihan tienhaarassa tuntui aina kuin meistä molempien jalat olisivat lentäneet. Ja me nauroimme lumiukoille ja pakkaselle ja jätimme veljiemme kanssa joulupukille lahjalistan leikkimökin taakse kuusiaidan viereen odottamaan. Jos joskus ei ollut pilvinen ilta, sinä sanoit, että "tänään näkyvät tähdet", ja me jopa tulehduksen uhalla jäimme lenkin jälkeen kotipihan tienhaaraan postilaatikon viereen nurmikolle makaamaan.

Minä en ole koskaan ehtinyt toivoa ennen kuin tähdenlento on mennyt. Sinulle minä yritin väittää, että "ehdinpäs". Tänään minä olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, etten minä halannut sinua lumienkeleiden aikaan. Että minä olin niin kylmä ja niin isosiskomainen; niin mukamas viisas ja aikuinen. En minä halua olla aikuinen. Minä haluan olla pieni, niin pieni, että minun lumienkelini mahtuu jäiselle nurmikolle kuunvalossa tähtien loisteessa sinun lumienkelisi viereen pitämään sinua kädestä, jos sinä joskus olet yksinäinen. Mutta sinulla on maailma ja sinulla on kauniit kasvot ja sinulla on kitara, jota sinä soitat minulle iltaisin.

Pikkuveli sanoi minulle: "voi jos sinä voisit juosta", ja laittoi lenkkareita jalkaan eteisen vihreällä penkillä hetki aiemmin. Tänään kotona on tuoksunut joulu, ja yksi pellillinen pipareita paloi uunissa sinua varten juuri niin kuin sinä niistä olet ajatellut parasta jo useamman joulun. Jos minä en tiedä, mikä sinun lempivärisi on, olenko minä sinulle vähemmän läheinen kuin sinun iso ruskea nallesi sinun vuoteesi päällä halaamassa sinistä päiväpeittoa näennäiseen auringonaikaan? Minä en tahdo olla säälittävä, sillä säälittävänä minä olen keskipiste, enkä minä silloin ole sellainen kuin minä tahdon itseni olevan. Aulan lattia tarvitsee maton, ja huomenna minä menen Vaasaan, vaikka pikkuveli sanoo, että minä menen Vaasalandiaan. Ja minä kysyn, oletko sinä koskaan yksinäinen, sillä Vaasalandiassa minä olen yksinäinen; siellä ei ole ehkä yhtään mitään, mikä minut saisi siellä milloinkaan lopulta pysymään. Kahdelta iltapäivällä pikkuveljien kanssa testasimme hajuvesiä. Minä tuoksun hyvältä nyt, mutta minä tuoksun mieheltä ja vieläpä kolmelta eri mieheltä niskasta ja kyynärpäästä ja ranteesta. Me olimme ehkä hieman liiallisia, ja sitä paitsi naisten tuoksut olivat jo muutenkin loppuneet.

Jos minä joskus saisin sinun rauhasi, sinun hymysi ja sinun siistin nuhteettoman puutarhasi, sinun kykysi mapittaa kaikki riviin pöydälle iltaisin.

-Suuse-

Minun kirjassani lokakuussa sataa lunta. Joulukuusta minä en tiedä, sillä minun kirjassani minä en ole siellä asti enkä minä ole vielä päättänyt, onko minun kirjassani ilmastonmuutoksella joulukuun sään kannalta merkitystä vai ei.

Sinussa on paljon sitä, mihin minä olen kiintynyt. Sinussa on ääni, jota on kiva kuunnella puhelimen kautta natisevassa sängyssä jalat pystyssä kohti taivasta nojaamassa kaltevaan puiseen ruskeaan kattoon. Sinussa on iloinen pirteä nauru ja sinussa on sinun hymysi ja sinun hymysi ikkuna ja sinun hymysi kaikki ne ilmeet, joiden ansiosta minä iloitsen. Sinussa on sinun kättesi kosketus minun ihollani ja minun muistijäljissäni, jos sinä joskus olet poissa tai jos minä olen poissa tai jos sinä olet puhelimessa minun kanssani iltaisin.

Ja niin sinussa on paljon sitä kaikkea, mistä minä tulen iloiseksi, ja niin paljon enemmän sitä, mistä minä en sanattoman iloni kanssa ehkä koskaan kykene sanoin kertomaan. Lokakuussa minun kirjassani sataa lunta, ja minun kirjani romaanihenkilö istuu lumisessa kiikussa keskellä lumista leikkikenttää ja minun kirjani romaanihenkilö on näennäisesti lähes levottoman onneton. Minä en ole ajatellut minun kirjani romaanihenkilöä moneen viikkoon, enkä minä enää osaa ostaa joululahjoja, kun minä viikonloppuna kävelen ostoskeskuksen käytävällä ja lasken periaatteessa valkoisia lattialaattoja ja mietin, ketä minä pyytäisin makutuomariksi sanomaan, mikä on hyvä ja mikä ehkä ei niinkään juuri sellainen kuin joululahjan tahtoisi olevan. Kun lokakuussa minun kirjassani sataa lunta, ja minun romaanihenkilöni ei ajattele joulua, vaikka joulu on tulossa, minä annan minun romaanihenkilöni olla lumisateessa, sillä lumi kirjassa sataa kyllä juuri niin kauan kuin minä itse haluan. Ja minä unohdan sen, etten minä koskaan tiennyt, miksi minä ajattelin minun romaanihenkilöni kuolemaa. Minä unohdan sen ja ajattelen sinun joululahjaasi ja kaikkea sitä, mitä sinussa on.

Puhelimessa sinä sanot, että katuvalot sammuivat, ja sinä naurat, ja minä hymyilen ja minä muistan sen.

-Suuse-

Itsenäisyyspäivänä ulkona tupakalla satoi vettä, enkä minä tiennyt miten paljon kello on. Päätä särki, mutta minä tiesin, etten minä ollut ainut enkä minä silloin siinä ulkona vesisateessa ollut meistä kahdesta se huonovointisin. Lumi oli sulanut pois. Sisäpihalla vihreä nurmikko joulukuussa näytti minusta kauneusvirheeltä, vaikka vihreä on hyvä väri ei siinä mitään vaan siinä, että nyt oikeasti on joulukuu.

Linnanjuhlia televisiosta. Ketä kiinnostaa kuka mokaa, ja kuka onnistuu, ja kenellä on kaikkein kamalin kuontalo, ja miltä presidentti näyttää tänä vuonna, kun Suomi on pyöreät yhdeksänkymmentävuotias? Minä olen ajatellut ostaa korvatulpat, sillä minun kissani ei anna minun enää nukkua iltaisin. Keskiviikkona poikaystäväni kämpillä kaveriporukassa kaikki käyttävät silmälaseja. Tilastojen mukaan kahdenkymmenen hengen luokassa periaatteessa pitäisi (siis tilastojen mukaan) olla ainakin yksi vasenkätinen. Minä olen lähes päivittäin ainut, enkä minä osaa sytyttää tupakkaa oikealla kädellä, en solmia ponihäntää hiuksiini enkä vetää mekkoni vetoketjua kiinni alhaalta ylöspäin. Kaiken sen minä teen vasemmalla kädellä, mutta mitä tilastot sanovat silmälasipäisistä? Yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen tuntuu, että lisäpitkällisiä ihmisiä on entistä enemmän. Ehkä me olemme tulossa sokeiksi tai ehkä silmälasit ovat muoti-ilmiö nykyisin. Yksi näennäinen tuttavani osti yläasteella linssittömät silmälasit ihan vain siitä syystä, että silmälasit olivat siisti juttu. Minulla on kolme sisarusta, joista kahdella on jo silmälasit. Isällä on ja äidillä on ja minulla on. Nuorimmalla ei ole, mutta minusta tuntuu, ettei hän ole niin kauas puusta voinut pudota, että ei tulisi silmälaseja koskaan tarvitsemaan.

Jos ihminen on laumaeläin, lyöttäytyykö ihminen samankaltaistensa seuraan? Neljä silmälasipäistä -ainoastaan neljästä ihmisestä neljä silmälasipäistä- kaikki samassa pienessä huoneessa ja illemmalla yökerhossa kaveriporukan laajennuttua tajuan, että suurimmalla osalla meidän neljän sosiaalisesta kulmauksesta todella on silmälasit. Jos asiaa alkaa miettiä syvemmin, itselle läheisistä ihmisistä saattaa löytyä paljonkin samankaltaisuuksia. Sama leffamaku ja lähes similaarinen musiikkimaku. Samoja ajatuksia ruotsin kielestä, ja kaikki pitävät pitsasta, eikä kukaan urputa, jos baari-illan jälkeen koukataan grillin kautta nukkumaan. Aamuyöstä laskuhumalassa minusta tuntuu, että minä olen päässyt sisään. Minä tahtoisin puhua, mutta nyt ei ole hyvä aika puhua, vaikka hyvä aika olisikin. Ja minä sanon, että minä pelkään sinun sulkeutuneen aamulla, kun minä kysyn sinulta yhden kysymyksen. Ja minä pelkään, että minä työnnän sinut pois sillä kysymyksellä, vaikka voi miten minä tahtoisin olla sinun kanssasi samassa paikassa koko ajan ihan koko ajan niin, että sinä uskoisit minua, ja minä tietäisin sen.

Ei meidän tarvitse olla samanlaisia. Itsenäisyyspäivänä ulkona tupakalla vesisateessa nurmikko on vihreä, ja sinä sanot juuri niin. Älä välitä siitä, mitä minä kirjoitan. Minä vain kirjoitan.

-Suuse-

Yksi merkki näennäisestä kotoisuudentunteesta on se, että kaikki liikutettavissa olevat tavarat (mikäli unohdetaan väkivallankäyttö ja kaikki Harry Potterin ylihienot taikakeinot) huoneessa ovat levällään. Susannan elämään perehtynyt tutkija voisi tehdä sotkustani kaksi päätelmää: minä olen viimein kotiutunut tai sitten minun käsitykseni vaatekaapin käyttötarkoituksesta on pahemman kerran virheellinen.

Minä olen tehnyt havainnon: tässä asunnossa on kylmä talvisin. Kämppikseni on itseasiassa päiväkirjamerkintöjensä rivinvälitekstitarkoituksista päätellen havainnut minun kanssani täsmälleen identtisesti, vaikka saattaahan olla, että kämppikseni on tehnyt havaintonsa jo sata vuotta sitten, ja minä vasta tällä viikolla, mikä osaltaan tekee minusta kopiokoneen tai matkijan eli siis kykenemättömän tekemään omia persoonallisia havaintoja siitä, millainen tämä asunto on talvisin. Toisaalta voisi ajatella, että ehkä minulta ja minun kämppikseltäni molemmilta puuttuu talviturkki, mistä voi päätellä, että me emme ole eskimoita emmekä karhuja emmekä me ole tottuneet kylmään asuntoon. Tästä kaikesta voisi rakentaa sillan Niilin ylitse ja vastarannalla typerästi hymyillen todeta, että "we think alike". Se, joka tietää, mistä leffasta tuo fraasi on, saa minulta yhden leffapojon.

Onko lämpöpatterissa mitään järkeä, jos se ei tee oloa huoneessa yhtään euforisemmaksi? Iltaisin yhden peiton alla kulta sanoo, että minä olen patteri, koska minä olen kuuma ja minä kietoudun ja lämmitän ja niin no, kaikki tietävät mitä patterin tulisi tehdä, joten ihan sama minä kuitenkin vain höpisen. Pohjalainen kopsahti juuri postiluukusta eteiseen. Ehkä talvisen kylmyyden sisään tuovat nuo samperin isot lattiasta kattoon ulottuvat ikkuvat. Onko niissä tiivisteitä? En minä tiedä, en minä ole katsonut. Ehkä eteisen avonainen ovi tuo sisään kylmää ilmaa tai ehkä meidän asuntomme vain on yksinkertaisesti liian suuri ja täynnä liian vähän tavaraa säilyttääkseen lämpöä talvisin. Mitä se sitten kertoo minusta? Olenko minä täynnä liian paljon tavaraa vai olenko minä lämminverinen vai johtuisiko minun lämpöni juuri siitä, että minä olen kietoutuneena yhteen älyttömän kiinnostavaan ja ihanaan ihmiseen? Minun huoneeni lämpöpatteri kaipaa poikaystävää. Siitä se on. Nyt minä sen tajusin. Heli, meidän pattereilla ei ole miestä. Mitenkäs nyt toimitaan?

Minä olen ajatellut ostaa kasan tiiliskiviä ja rakentaa takan keskelle keittiö-olohuone-yhdistelmää. Eilen minä ostin jo ultralämpöiseksi luvatun torkkupeiton, mutta koska euforinen olo on yhä hukassa, ja koska takka on listallani seuraava selviytymiskeino autiolla saarella oleskeluun...ei kun siis, nyt kädessä on väärä ohjekirja...siis torkkupeiton jälkeen takka on seuraava selviytymiskeino kylmässä asunnossa asumiseen, minä ajattelin unohtaa ultralämpöisen torkkuni (ja sen, että ultrasta mieleeni tulee huuhteluaine tai kuukautisside riippuen siitä, miten flunssainen mielikuvitukseni milloinkin on) ja rakentaa takan ja sytyttää sen palamaan.

Vaasassa kevyen liikenteen käyttäjät osaavat olla erityisen nenäkästä porukkaa (isonenäisiä, haha).

-Suuse-

Joulukuu. Oikeasti mummot ovat pieniä ja lihavia ja herttaisia ja he hymyilevät ja heillä on punaiset posket ja kiharat lyhyet hiukset ja keltaiset hauraat hampaat ja he hymyilevät siitä huolimatta koko ajan. Mutta kun mummot alkavat puhua, kaikki muut vetävät henkeä ja sukeltavat ääniaaltoihin.

Mummo puhuu ikkunaverhoista ja matoista ja vanhasta lehmänavetasta ja siitä, kun mummo oli viisivuotias ja tykkäsi käydä omenavarkaissa. Mummo puhuu ja tuputtaa kahvia ja keksiä ja pullapitkoa ja karjalanpiirakkaa ja munavoita ja täytekakkua, jonka päällä on viiden sentin kerros kermavaahtoa. Ja mummo tuputtaa lisää kahvia ja keksiä ja pullapitkoa ja keksii leipäkaapin ja kantaa pöytään voita ja kinkkua ja oltermannia ja kysyy sata kertaa, onko joku vielä nälkäinen. Kun mummolle sanoo, että "kiitos hyvää oli, mutta ei, minä en ole enää nälkäinen", mummo tuijottaa suoraan silmiin kaksi sekuntia ja unohtaa sitten, että jopa oman suvun jäsenten vatsalaukkukapasiteetti on valitettavasti rajallinen. Sen jälkeen mummo tuputtaa lisää kahvia ja keksiä ja pullapitkoa, eikä mummo välitä, jos kahvikupin suulle laskee kämmenensä merkiksi siitä, että vatsalaukkukapasiteetti todella on rajallinen. Mummo ei huomaa kättä, sillä mummo vilkuilee olohuoneeseen ja kiljuu ihmiset takaisin pöytään istumaan ja mummo kaataa kuumaa kahvia kahvikupin suuta peittävälle kämmenelle ja sanoo "hupsista" ja hakee kylmän märän tiskirätin ja sanoo "voivoi" ja hinkkaa kämmentä tiskirättiin niin, että käden päällimmäinen ihokudos löytyy hilseenä ruokapöydän pinnasta sitten, kun pöytä seuraavan kerran pyyhitään.

Vaasassa paras paikka kuulla ambulanssin sireeninsointia on istua keskustan torilla ja olla hiljaa. Ambulanssin sireeninsoinnin lisäksi keskustan torilla kuulee auton varashälyttimen kirkumisen ja teinityttöjen poikakaverijuorut ja autojen agressiiviset töötit ja korkokenkien kopinat ja torimyyjien kauppojenhieromiset ostakee ostakee. Tänään minä kuulin paljon vähemmän ruotsin kieltä kuin viime viikolla. Jouluvalot ovat ilmestyneet Puistikoille. Vaasassa insinöörit eivät tiedä, mitä tarkoittaa parkkipaikka ja miten niitä parkkipaikkoja lopulta rakennetaan. Puoli tuntia etsiessä yhtä ruutua säädyllisen läheltä keskustaa korkokengillä ajatellen minä vedin vesiperän ja parkkeerasin kilometrin päähän ensimmäisestä kaupasta. Hyvää joulua Vaasa, hyvää joulua.

Iltapäivällä minä tapasin Aleksi 13 oven edessä punatakkisen paskerilakkisen mummon, joka viime yönä käveli minun unessani minua vastaan.

-Suuse-

"Kauneimpia asioita ei näe silmillään, ne näkee sydämellään." -kortti

Tänään on periaatteessa toimittajaminäni toiseksi viimeinen työpäivä tälle vuodelle. Tänä aamuna astuessani työhuoneeni ovesta sisään kädet kohmeessa silmät tottumattomina aamun lumiseen hämärään minä tajusin, että huomenna minä lähden tästä huoneesta; huomenna minä kello neljä iltapäivällä sammutan työhuoneeni kattovalon ja tietokoneeni ja kerään kaikki suuret määrät työpapereitani ja liu'utan marjapuuronpunaisen toimistotuolini työpöytääni halaamaan ja vilkaisen taakseni ja kytken pistorasiaan seitsemänkynttiläisen ikkunajouluvalon, jota minä inhoan, mutta ei se haittaa, sillä silloin minä lähden ja palautan sorkkarautani maanantaina, kun viikonlopun päivystysvuoroni on viimein suoritettu loppuun.

Tänään minä sain työkavereilta pienen tunteellisen jäähyväispuheen ja paketoidun liikutusta aiheuttavan jäähyväislahjan korttineen kaikkineen, mutta minä en ole vielä avannut sitä lahjaa, sillä siitä lahjasta minä olen yhä ihan liian liikuttunut kyetäkseni sitä konkreettisesti kohtaamaan. Kahvitauolla kahvi maistuu makealta, vaikka minä en käytä sokeria enkä juuri maitoakaan. Ulkona on paljon pakkasta, mutta sillä ei ole väliä, sillä minulla on talvitakki ja hyvä päivä ja eväät laukussa, ja minun poikaystäväni saa minut nauramaan. Sitä minä olen miettinyt, että minun täytyisi todella oppia muistamaan, miten fiksua pakkasella on kytkeä auto lämmitysjohdon jatkoksi aamuisin.

Joku nukkuu vielä lakanat rutussa peitto korvissa aamunvalo ikkunassa, ja kohta herättää puhelimen herätyskello huoneessa jossakin.

-Suuse-

Iltapäivällä minä makaan vessanlattialla ja oksennan. Jalkani eivät kanna. Suunnilleen kymmenen minuutin päästä joku alkaa porata takaraivooni pienenpientä haavaa, ja sen jälkeen porataan otsalohkoani, minkä jälkeen alkaa vatsakipu ja selkäkipu ja lihassärky ja lopulta leukalihassärky, joka ei lopu ennen kuin tämä aika kuukaudesta suostuu loppumaan.

Kerran kuukaudessa minä vihaan olla nainen. Ainoastaan kerran kuukaudessa. Minä makaan vessanlattialla ja vihaan yhden kromosomin heittoa minussa ja minä toivon, että minä voisin olla joku muu, ihan melkein mikä tahansa, jos minä voisin olla poissa siitä tunteesta vuodessa edes yhden kuukauden yhden päivän. Yöllä yli kello yhden leukalihaksiani särkee, enkä minä enää pysty puremaan pienintäkään leivänmurenta hampaillani, sillä se sattuu enemmän kuin minä koskaan pystyn sanomaan. Ystäväni olohuoneessa nielen särkylääkkeen ja olen turta, vaikka kuitenkin minä tunnen jokaisen pienen kosketuksen ja hipaisun jaloissani ja käsissäni, kun ystäväni selittää ja heiluttaa käsiään ja osuu epähuomiossa polveeni ja saa minut säikähtämään. Minä en osaa sanoa, johtuuko minun yliherkkyyteni kivusta vai väsymyksestä, ja minä palelen, ja minun on kuuma, ja minun silmäni jäävät kiinni olohuoneen valkoiseen tapettiin.

Aamupäivällä herätessäni pesen hampaita ja syljen suustani punaista nestettä juuri sen verran, että tiedän, mitä sylkäisen. Tänään minä olen suunnilleen kivuton. Ainoa merkki tästä ajasta kuukaudessa on leukalihassärkyni, joka on muuttunut puolitunnottomuudeksi ja kummalliseksi puutuneisuudeksi; minä tunnen kivun enkä sitten kuitenkaan. Siitä huolimatta en saa suljettua purentaani. Keittiössä keitän puuron ja kiitän ääneen siitä, ettei sitä tarvitse pureksia ennen kuin sen nielaisee. Juon kahvia ja poltan tupakan. Olohuoneen sohvalla on raato. Se makaa kyljellään kädet liitettynä ristiin, eikä se nouse vastaamaan, jos puhelin soi. Ulkona pakkasessa kymmenen senttiä lunta maassa minä tajuan, että sama henkinen uupumus on yrittänyt viedä minutkin. Harmaa savu huvimajassa kissani istumassa lipaston päällä talviturkki pöyhistettynä lämmittämään. Ja minä tahtoisin olla kissa. Minä tahtoisin olla kissa ulkona kaikesta tästä sotkusta, mitä ympärillä on. Minä en tahdo mennä mukaan, minä en tahdo, vaikka

voi miten helppoa olisi luovuttaa kaikki. Nyt.

-Suuse-

Opiskeluasunnolla iltapäivällä sadesäässä kaikenmoisten kirja-arvosteluhistoriafilosofiaäidinkielisten projektien kanssa istuminen on yksinäisyyttä. Aamuluennon jälkeen minun kämppikseni kysyi, lähdenkö minä jo kotiin. Kodilla kämppikseni tarkoitti yhteistä opiskeluasuntoa kilometrin päässä ison mäen alla Yleisradion kupeessa Onkilahden rannassa jossakin.

Minua manipuloidaan. Valkoiset seinät ja aamuluentojen kalvosulkeiset ja sade ja historian kaameat tehtäväprojektit, joihin kukaan muu nettiryhmästämme ei ole tällä viikolla jostain kumman syystä osallistunut. Ikävä kissaa ja ikävä yhtä lämmintä syliä ja inhotus entisestä elämästä tietokoneeni kansioissa hyppimässä silmille, jos vähänkin satun klikkaamaan hiirellä väärään suuntaan. Mesekeskustelut ja situationit, joista pikkuveljeni soitti ja ilmoitti. Minun elämäni. Minun sotkuni, mistä puoliakaan minä en ole kasannut, mutta mihin kaikkeen minä olen tunkenut pääni tavalla tai toisella kuitenkin.

Tänään kaupankassalla 4.60 mittarissa sain jonkin verran rahaa takaisin. Tajusin manipuloivani itseäni. Ostin suklaalevyn ja uskoin sen tekevän taikatempun, kun olin saanut ahmittua sen alta kymmenen minuutin kokonaan. Sen jälkeen söin salaattia ja haaveilin jostakin paremmasta. Haaveilin muffineista ja jäätelöstä ja karkista ja pitsasta ja kuumasta ihanasta oikeasta kermaisesta kaakaosta ja Italiassa nauttimastani tiramisusta, ja tajuntani löi minua silmien väliin ja sanoi, että painu lenkille juoksemaan sata kilometriä ja unohda koko juttu. Minä manipuolin itseäni. Minä. Itse minä tukin nenäni jokaiseen koloon, jonka löydän. Syön suklaalevyn ja kadun sitä heti syötyäni sen. Alta kymmenenvuotiaana minulla oli pakkomielle työntää pakkasella kieli ulkona värjöttelevän mattotelineen jäätyneeseen tankoon. Vaikka äiti oli kieltänyt, ja isä oli kieltänyt, ja vaikka minä kuinka muistin, miten kipeän haavan kieleni sai, kun minä sen saman typerän päähänpiston aikaisempana talvena toteutin.

Valkoiset seinäni tarvitsevat tauluja. Eilen minä uskottelin itselleni, että on ihan tyhmä tuuma ripustaa tauluja seinään, sillä miksi valkoista seinää olisi, jos siihen ripustaa jotakin piilottaen sen. Minä olen lukenut liikaa ja nyt minä sitten kirjoitan. Yritys käsittää käsittämättömyyttä. Yritys käsittää käsittämättömyyttä edes vähäsen, mutta ei kaikkea siitä, sillä kaikkea siitä ei pysty millään käsittämään. Kuinka hullua on olla hullu? Niin.

-Suuse-

"Kuluttajan ajatuksiin tai siihen mitä hänen keskushermostossaan tapahtuu, ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota." Minä tahdon läntätä tämän tekstin jääkaapinoveen piristämään väsynyttä päätä aamuisin. Tänä aamuna liian aikaisin Tieteellisen kirjoittamisen kurssilla opettaja sanoi, että mm. kyseinen lause on ihan oikeasti yhdestä gradusta poimittu. Joukossa muiden samankaltaisten merkitykseltään täysin epäselvien virkkeiden tämäkin lause oli suodattunut gradussa läpi arviointikomitean epäilen että ei loppujen lopuksi niinkään kriittisten silmien. Minä olen palannut yliopistoon. Ihan selvästi.

Vaasassa ei paista aurinko. Minun ikkunani maisema on ällöttävänlikainen ja heinikoitunut, ja kello on paljon, ja kohta pitäisi raahautua taas luennolle istumaan. Aamulla ennen kuin kymmentäkään minuuttia tunnista oli ehtinyt kulua, minä olin jo saanut yhden koulun tietokoneen tilttaamaan. Se ei sammunut eikä reagoinut, se ei puhunut eikä valittanut, se ei tehnyt yhtään mitään paitsi piipitystä. Edes meidän kurssin ainut tietokonenero ei osannut tehdä koneelle yhtään minun yrityksiäni enempää. Siinä se sitten piipitti koko kaksituntisen ja piipitti ja piipitti piipitti. Piipittänee se siinä vieläkin.

Tänään minä en sisusta. En mielessäni enkä muutenkaan. Tänään minä luen ja pänttään ja kirjoitan ja nukahdan tenttikirjani kainaloon ja herään aamulla ja olen viisas. Se ei ole hauskaa, mutta se on pakko nyt. Jos minä sitten loppuviikosta saisin nukahtaa taas kultani kainaloon.

-Suuse-