IRC-Galleria

Tänään minä leivoin kaksi jogurttisuklaakakkua ja siivosin jälkeni. Neljä tupakkaa ja aamu yhdentoista yksi kupillinen kahvia. Uunissa paistuu ruoka, ja pikkuveli on tuonut kuusen olohuoneeseen perinteiseen nurkkaan kuusen ikiomalle paikalle juuri sinne, missä kissat retuuttavat äidin maahan asti ulottuvia punaisia ikkunaverhoja kaikkein mieluiten. Huvimajassa taivaanrantaan juuri laskenut aurinko kertoi, että ilta on tulossa, ja minä katselin harmaata ilmassa leijuvaa tupakansavua ja opettelin tekemään savurenkaita, vaikka minä en niitä opi koskaan tekemään. Sormet ovat ruttuiset tiskaamisen jälkeen, ja jostakin pääkoppani sotkuisista uumenista ihan vahingossa minä löysin hitusen joulua, ihan vain sen yhden pienen hitusen verran, että minä voisin kiskoa punaisen kilisevän tonttulakin päähäni ja lähteä ulos ja juosta ympäri kuuraista kotipihaa ja kuunnella, miten kulkunen tonttulakissani kilisee hiljaisessa illassa katuvalojen heittäessä varjoja postilaatikon kylkeen nojaamaan.

Eilen pikkusiskoni ja ystäväni kanssa yökerhon tanssilattialla me unohdimme humalassa räpsiä yhdessä muutaman erittäin selkeän kaverikuvan. Tänään minun puhelimeni ei ole soinut, enkä minä ole paketoinut lahjoja, sillä kakkujen kanssa minä olen ollut poskiani myöten vehnäjauhoissa ja aika ajoin niin naurettavan hukassa, että olen ollut jopa kiireinen. Jos maassa olisi lunta, minä muistaisin, miltä tuntuu olla pieni olematon vaahtosammutin konttimassa puutarhassa polvet puuterilumesta valkoisina ja märkinä nenän vuotaessa mielikuvituksen juostessa leikinhuumassa sisarusteni kanssa hämärässä illassa pihlajankatveessa oksien raapiessa poskiini punaisia pieniä viivoja ristiin rastiin mielimaltaisesti ihan miten vain. Kattoikkunan sälekaihdinten pienenpienestä raosta kurkistaa kalpeanvalkoinen täysikuu. Silmälasit päässä se näyttää oltermannilta, mutta nyt se on vain iso hehkuva pallo, enkä minä tiedä miten minä sen sieltä lassoaisin alas huoneeni katosta roikkumaan.

Rakas päiväkirja, vaikka minä puhuin tonttulakista ja joulusta, älä käytä tätä hullunkurista hairahtanutta merkintääni minua vastaan sitten, kun minä olen taas normaali ja sarkastinen ja inhoan joulua ihan niin kuin minä inhosin sitä vielä päivää aiemmin.

-Suuse-

"Jos tyttö kuiskaa sinun korvaasi, että hän rakastaa sinua, hän todella rakastaa sinua ihan tosissaan - ehkä jopa enemmän kuin sinä uskot."

-lainattu ajatus-

Minun ystäväni tahtoo lähteä juhlimaan, sillä minun ystäväni ei ole juhlinut aikoihin. Mitä minä tähän sanoin? Minä sanoin, että lähde ihmeessä, mutta mitä sanoikaan minun ystäväni? Yöllä lähes yhden aikaan kellosta katsottuna ihan liian myöhään minä istuin eteisen puhelinpöydällä ja totesin, että minua ollaan raahaamassa mukaan juhlimaan.

Jos nyt on alkanut joululoma, miksi minun kummallinen typeryyteni seuraa minua Vaasasta yhä takaisin? Minä jo ajattelin, että minun typeryyteni olisi jäänyt Vaasaan jouluksi, että minun typeryyteni olisi jäänyt ja sotkenut sijaamani vuoteen ja juonut kalsarikännit yhden ystäväni tupareissani minulle lahjoittamasta mansikkaviinistä, sillä sitä minä en Vaasassa ole vielä ehtinyt tyhjäämään. Tänään minulla on juuri sellainen olo, että minun olisi pitänyt jäädä ja juoda minun kaunis mansikkaviinini ja päästää typeryyteni tulemaan tänne siivoamaan huonetta ja tappelemaan äidin kanssa kuntopyörän paikasta illalla mattojen jäätyessä ulkona kiinni mattotelineen metalliseen kaiteeseen. Huomenna kymmeneltä aamulla me pikkuveljen kanssa uhraamme itsemme vielä muutamaksi tunniksi joululahjojen metsästystä varten. Viikonloppu on tulossa, enkä minä tiedä ovatko kaupat auki epänormaalisti vasta aattona vai ovatko ne epänormaaleja jo viikonloppuna sulkiessaan ovensa nenäni edestä juuri silloin, kun minä tajuan, että jääkaapista on loppunut juusto. Ihan sama mitä sitä aattona syö. Siinäpä tuo menee samoissa typerissä perinteissä vailla fiilistä kuitenkin.

Anteeksi nyt kaikille ihan oikeasti. Ei minun ole tarkoitus olla näin hel**tin negatiivinen. Minä vain olen...negatiivinen tai sarkastinen tai tylsä tai yksi iso täysi ärsytys. Tässä nyt ei vain ole mitään järkeä. Ei ole järkeä leikkiä kotia, jos kotia ei ole yhtään sen enempää kuin seinien verran pääni ympärillä juuri niin monen neliön kokonaisuutena, etten minä kykene sen kokonaisuuden matemaattista summaa ulkoa muistamaan. Ja sama fraasini toistuu jo ties miten monennen kerran. Ehkä minä löydän jouluni sitten joskus jossakin sellaisessa paikassa, minne minä oikeasti saan tulla ja jäädä, missä minä ihan oikeasti olen kotona, missä minä olen osa jotakin kokonaista, jotakin onnellista, onnellista jotakin. Ajattelen liikaa, ja se vaikeuttaa elämääni. Pikkuveljet nukkuvat. Portaikossa valo yöperhosen leikkiessä sen lämpöisessä hehkussa minä mietin, milloin minä saan käpertyä sinun kainaloosi nukkumaan.

Unessa sinisen lampun hehku ikkunaverhoissa, ne päästävät talvisen yön kimalletta ikkunan läpi hämärään huoneeseen. Joisitko sinä minun kanssani mansikkaviinin tai ihan mitä tahansa? En minä viinistä, en minä sitä niin enkä ollenkaan, mutta sinun kanssasi minä tahtoisin olla kauemmin kuin suurin piirtein silloin tällöin miten sattuu milloin sopii jos joskus sopii siellä täällä ehkä joskus jossakin.

-Suuse-

Minä en tahdo mennä kotiin, sillä kotona odotavat joulusiivot. Tänään alueellisen ja sosiaalisen vaihtelun tentissä piti tunnistaa neljä murrenäytettä ja antaa niiden ominaispiirteistä kaksi esimerkkiä, ja se oli ehkä ainut tehtävä, jonka minä tentissä osasin.

Eteläpohjalaiset murteet tunnistaa muista suomen murteista ainakin siitä, että eteläpohjanmaalla h-kirjainta tungetaan suunnilleen jokaisen pitkän vokaalin väliin. "Mennään" on yhtä kuin "mennähän" ja "saarnataan" on yhtä kuin "saarnatahan" tai "mennään" voi olla jopa "menhään" niin kuin kaiketi kauhavalaiset puhuvat, kun eivät jaksa lausua ännää ja äätä ennen hoota, ja sitä paitsi kauhavalaisilla on oma lennosto, ja kauhavaiset naapurustavat härmäläisten kanssa, joten annetaan niiden suihkumoottoreineen olla mitä ne on.

Toinen eteläpohjalaisille murteille tyypillinen piirre on yleiskielen d:n vastine, joka eteläpohjanmaalla on siis lähes poikkeuksetta r. "Saadaan" muuttuu eteläpohjanmaalla muodoksi "saaraan", ja minun mummoni kutsuu Hulda-siskoaan Hulraksi, ja toisinaan d muuttuu jopa t:ksi, kuten vaikka nimessä David, jonka karkeat eteläpohjalaiset lausuvat kylmästi jotenkin tyyliin Taavit tai Daavit, sillä sananalkuisen d:n sentään pystyy kovapäinenkin juntti vielä artikuloimaan.

Vaasassa kaksi päivää kämppikseni kanssa minä huomaan lapualaisen kotimurteeni vähentyneen. Tai en minä tiedä mitä sille on tapahtunut, ehkä minä vain tosiaan saan vaikutteita ympäristöstäni niin kuin moni muukin saa. Jyväskylässä minun pikkusiskoni on Jyväskylätyttö; hän puhuu suurimman osan ajasta jotakin ihan muuta kuin sitä, mitä meidät lapsina opetettiin puhumaan. Toisinaan kämppikseni huvittuneesta katseesta minä huomaan puhuvani leviää lapualaasta murretta, ja lapualaasta murretta mä puhun, koska lapualaanem murre om mum murre ja paras murre ja no nii siis siältäj justihim mä oon kotoosi. Miksi kukaan ei muuten tajua sanaa "mihinä"? Näin btw.

Minä en siis tahdo mennä kotiin. Miksi minä en tahdo mennä kotiin? Minä en tahdo mennä kotiin, koska joulu on ihan tyhmä juttu. Joulun voisi kiskoa kalenterista pois kokonaan.

-Suuse-

Ennen ristiäisiä minun pikkupikkuveljeäni kutsuttiin Villeksi. Mitä minä muistan, kaksi Villen syntymään osallista syyllistä osapuolta päättivät vasta papin antamaa kastetta edeltävänä iltana, että Ville ei ole Ville, vaan perheeseen nimetään toinen s-kirjaimella alkava lapsi. Vielä kymmenen vuotta sitten keittiössä yhden kaapin ovessa sisäpuolella luki "Hermannin tavaroita". Minua odotettiin kahdeksan vuotta, ja minusta odotettiin Hermannia, ja siitä huolimatta minusta tuli tyttö. Tänään minä olen miettinyt, kenen kuningasajatus oli tehdä Hermannista tyttö, vaikka Hermannista poikaa haluttiin.

On olemassa kiero hullu sairas huumorintaju. Kiero hullu sairas huumorintaju aiheuttaa kerran kuukaudessa päänsärkyä ja kamalan kivun olemassaolosta, sillä kerran kuukaudessa minä en pidä siitä, että Hermannista tuli tyttö kuitenkin. Äiti, auta minua. Minä teen kuolemaa. Tänään kahdentoista aikaan päivällä tosin tuntui siltä, että turhaan minä sitä kuolemaa teen, kun se taitaa tulla tänään kuitenkin. Kiero hullu sairas huumorintaju tekee minut kipeäksi naisellisista vaivoista, ja minusta tytöt ovat inhottavia ja typeriä asioita; minusta tyttönä oleminen on typerää silloin, kun sen vuoksi joutuu kerran kuukaudessa kuolemaan. Yksi ystäväni sanoi syksyllä, että olisi paljon mukavampaa olla välillä raskaana kuin että joutuisi kestämään kuukautisia jatkuvasti, ja voi miten luksuslomalta tuntuisi yhdeksän kuukauden tauko tästä kuolemanteosta, sillä maailmassa joulukuun aikana on pakko ostaa joululahjat, vaikka "se aika" kuukaudesta olisikin. Anna anteeksi äiti, tänään minä en kykene ostamaan yhtään mitään. Tänään minä en kykene istumaan enkä makaamaan. Tänään minä en kykene edes ajattelemaan niin, että sitä voisi määritellä selkeydeksi.

Illalla väsyneenä minä en ole pystynyt nukkumaan edes päiväunia levottoman kipuni vuoksi. On turha yrittää kertoa maailmasta, josta kukaan muu ei tiedä ja siitä huolimatta kaikki tai ainakin kaikki mekkokulttuuria edustavat kaksijalkaiset. Ja minä ajattelen: jos minä tästä yhdestä illasta selviän.

-Suuse-

Tieteellinen kirjoittaminen ei suvaitse näennäistä luovuutta. Ei saa ilmaista, että jokin asia tekstissä "pistää silmään", jos mikään ei konkreettisesti pistä silmään. Ei saa kirjoittaa, että "minä pureudun tutkimuksessani pilkutussääntöihin", sillä ei pilkutussääntöihin pureuduta; niitä tutkitaan. Siitä huolimatta, että minun graduvertailututkimukseni on tarkastuksen jälkeen peittynyt opettajan ihaniin mustekynähuomautuksiin, minä olen kuulemma hyvä kirjoittaja, vaikka tutkivana kirjoittajana minä olenkin keltanokka (ja jälleen yksi puhekielinen luovuutta osoittava ilmaus). Ei se mitään, sillä kritiikki ei ole pahasta, kritiikki on rakentavaa.

Lehtitoimittajana minä olen puolen vuoden aikana aika ajoin oppinut tukahduttamaan näennäisen luovuuteni kirjoittajana. Lehtijutussa tarvitaan kuka? mitä? missä? milloin? ja miksi? ja miten?, siis yksi k ja viisi m:ää. Tylsistynyt tiedonhakija ei tahdo lukea muuta, vaan tylsistynyt tiedonhakija hakee postilaatikosta lehden ja olettaa löytävänsä juuri yhden k:n ja viisi m:ää, ei yhtään sen vähempää eikä varsinkaan missään tapauksessa enempää. Sillä tylsistynyt tiedonhakija on kiireinen aamupalansa kanssa; tylsistynyt tiedonhakija ahmii paahtoleivän ja ryystää kahvin ja polttaa kielensä ja kaiken sen keskellä unohtaa nauttia ruoasta keskittyessään ainostaan etsimiinsä yhteen k:hon ja viiteen m:ään. Tylsistyneelle tiedonhakijalle mikään ei maistu miltään, ei edes puulta, mutta tylsistynyt tiedonhakija tietää lehtiuutisten otsikot ja otsikkojen kertomukset ulkoa astuessaan työpaikkansa kynnyksen yli aamulla kello kahdeksan.

Tylsistyneiden tiedonhakijoiden vuoksi lehtitoimittajan työssä ainoa haaste ilmenee henkilöhaastattelussa, kun lehtitoimittajan on saatava kohteestaan irti juuri ja ainoastaan yksi k ja viisi m:ää. Toiset haastateltavat puhuvat yhden novellikokoelman verran yli yhden k:n ja viiden m:n, mutta miksi lehtitoimittajan olisi jäätävä kuuntelemaan yhtään yhtä k:ta ja viittä m:ää enempää, jos tylsistynyt tiedonhakijakaan ei lukijan ominaisuudessa ole kiinnostunut todellisesta elämästä ja todellisista tarinoista, joita haastateltavien huultenvälistä toisinaan pursuaa? Äännähdysten tila nauhurista on loppunut jo kaksi kahvikupillista sitten, mutta ei sitä tarvitse kertoa haastateltavalle, vaikka tietysti kyllä hän sitten soittaa toimitukseen ja ihmettelee, miksi tarinan naseva loppu on jäänyt toimittajan jutusta pois kokonaan. Siinä vaiheessa toimittaja sanoo puhelimeen, että yksi k ja viisi m:ää ja laskee luurin takaisin paikoilleen.

Neljältä iltapäivällä toimittaja jättää stressinsä työhuoneensa takkinarikkaan, mutta yöllä hämärässä huoneessa toimittaja tunkee silmäluomiinsa tulitikut ja tuijottaa valkoista kattoa, sillä nukkuessaan toimittaja näkisi painajaisia tappajahaastateltavasta, jonka tarinaa toimittaja ei koskaan saanut kertoa niin kuin toimittaja tukahdutetulla luovuudellaan olisi tahtonut. Ja mehän tiedämme, että unettomuus lisää hulluudentuskaa, ja hulluudentuska lisää luovuutta. Ymmärrätkö sinä, päiväkirjani, vai täytyykö minun vääntää rautalangasta, että tämä on tarina oravanpyörästä? Ei oikeasta oravanpyörästä, vaan kuvainnollisesta oravanpyörästä, oravanpyörästä, jossa toimittaja taistelee väkipakolla tahtomattaan vastaan sitä omaa pientä kirjoittajanluovuuttaan, jonka lehtitoimittajan ammatin valitseminen pakotti hänet tappamaan kauan kauan sitten. Ja tämä tässä on vain oravanpyörässä juoksevan lehtitoimittajan tarina. Voi sitä pyörää, missä minun tieteellisen kirjoittamisen herttainen yliaktiivinen tylsän kirjoittamisen puolesta puhuva opettajani juokseekaan.

Muhennos palaa pohjaan. Täytyy mennä. Hah. Toisille kirjoittaminen on elämä. Toisille kirjoittaminen on polku piiloon ulos ajasta ja olemisesta, ulos konkreettisuuden sietämättömästä todellisuudesta, ulos siitä kaikesta, mikä meitä määrittää.

-Suuse-

Rakas päiväkirja, tämä on siirappimerkintä.

Tänä aamuna auton tuulilasin hinkkaaminen jäästä ulos oli puoliturhaa, mutta sen keskellä minä tapasin yhden vanhan tuttavan. Kaksi kuppia kahvia, ja minä olen kyllästynyt avaamaan jääkaapin ovea, kun sieltä ei kuitenkaan jää käteen mitään syötäväksi kelpaavaa. Eilisiltana minä katsoin sinua silmiin ja hihitin, ja sinä nauroit ja hymyilit, ja hämärässä huoneessa minä hieroin sinun selkääsi ja tein sinulle kylmiä väreitä, ja yksi halaus ja toinen halaus ja kolmas halaus ja sata rutistusta ja aamulla, kun sinä lähdit kouluun, sinä sanoit taas "hhhhnn", ja halasit minua vielä uudelleen. Tunti sitten joulukuinen kalpea aurinko laski etelän taivaanrannassa purppuranpunaiseen horisonttiin; ilta on tulossa.

Minä en ole niin ahkera kuin minä useimmiten luulen itseni olevan. Tänään minä voisin olla laiska ja pelata lapsellista autopeliä, sillä eilen minä istuin sängynlaidalla ja seurasin sinun pelaamistasi, ja sen vuoksi minä tänään tahtoisin pelata vaihteeksi itsekin. Jos me illalla väsyneenä puhumme kävelemisestä ihan vain kävelemisenilosta, minä päätän, että vielä jonakin hassuna päivänä minä kiskon sinut ulos ihan vain juuri ja ainoastaan kävelemään. Eikä sinun tarvitse sanoa siihen mitään, sillä minä tiedän: sinä et kävele tai ainakin sinä sanot niin. Illalla hämärässä huoneessa minun sormeni rallittaa sinun selkääsi pitkin, ja minun tekisi mieli suudella sinun niskasi märäksi, sillä niin minä sinusta pidän, että jo siitä kirjoittaminen kuulostaa ihan yhtä siirapilta kuin siirappi oikeasti on. Siitä huolimatta minä katson sinua silmiin, ja minä silitän sinua, ja sinä silität minua, ja tiedäthän sinä, että juuri ja ainoastaan sinä saat silittää minua ihan niin paljon kuin sinä haluat.

Ehkä tämä on siirappia, ja ehkä me olemme siirapissa molemmat.

-Suuse-

Etkä sinä enää itke niin kuin sinä itkit sohvalla iltaisin

sinä pyydät yhden kupin kahvia
ja minä jätän sinulle pannusta pohjan

ja sinun pohjasi kanssa minä mietin,
miksi sinä yrität olla minun edestäni jotakin


Jos minä olen jo rikkonut minun polveni,
anna minun kantaa sinun kyyneleesi sinun puolestasi iltaisin

tai vie minut pois
vie minut pois täältä kokonaan


Öisin minä pelkään kuulevani sinun itkusi

sitä minä pelkään sinussa
kaikkein eniten


-Suuse-

"Kuuletko sä? Näitä menee Vaasassa joka ikinen päivä, joka ikinen päivä jollakin on hätä", minä sanoin siskolleni ydinkeskustan valoissa torin kulmalla jossakin. Jälleen kerran ambulanssin sireeninsoinnissa ehkä minä olen sanojeni orja kirjainteni varjossa kirjainteni alla ja alla kaiken sen suuren suuren kertomattoman tarinan, joka minun sydäntäni kiskoo irti minusta iltaisin. Tänään minun siskoni istuu yläkerran aulanlattialla ja soittaa kitaraa, ja voi miten hienolta kuulostaa tajuta itsensä kuiskaavan, että se ei ole lähdössä, juuri nyt se ei ole lähdössä minnekään.

Jos jouluntulossa on hyviä puolia, minä en löydä niitä kuusen alta; minä löydän ne silloin, kun minun sisareni katsovat minua silmiin yli keittiönpöydän punaisen joulupöytäliinan ihan sama minä päivänä, sillä sitä hetkeä minä odotan vaikka yli koko joulun. Yhtenä jouluna ehkä jo sata vuotta sitten minä kiersin olohuoneessa ympyrää ja lauloin Heinillä härkien kaukaloa, sillä minut oli manipuloitu käymään pyhäkoulua enkä minä osannut ulkoa järkevämpiä kappaleita ja sitä paitsi minä olin juuri oppinut lausumaan ärrän niin kuin se periaatteessa pitäisi lausua ääneen. Ja minä kiersin vakavana pientä ympyrää, ja isä kuvasi, sillä isä halusi tallentaa lapsuudesta jotakin, ja minun siskoni lauloi muumien tunnaria samalla, kun minä lauloin typerää kappaletta suurmiehen syntymästä ja laskin kymmenen kertaa kymmeneen ja käskin sitä lopettamaan pelleilyn.

Joulukuussa minä en enää löydä sitä, mitä minä löysin joskus ennen, kun minä vaahtosammuttimen kokoisena liimauduin olohuoneen ikkunaan siskoni ja veljeni kanssa odottamaan joulupukkia aattoiltana saunan jälkeen juuri silloin, kun glögi tuoksui keittiössä ja toi minun mieleeni possunmuotoisen piparin. Vuosi sitten aattoiltana pikkuveljeni oli kuumeessa, ja minä sanoin, että kannattaa pukea nukkumaan mennessä vaatetta päälle niin, että nukkuessa hikoilee. Sillä hikoillessa kuume laskee ja jää kiinni valkoiseen lakanaan, ja se kuulostaa Harry Potterin taikatempulta, mutta sen vihjeen minä olen joskus kuullut jossakin. Enkä minä löydä sitä minusta nyt, mutta ei sillä väliä, sillä se on mennyt, eikä se juuri nyt ole tulossa takaisin. Ehkä minä löydän jouluni joskus jossakin, missä minä olen oikeasti aloillani ihan oikeasti sellaisessa paikassa, minne minä saan jäädä, mistä minun ei tarvitse koskaan lähteä pois. Iltaisin pakkanen odottaa lunta, ja minä kiskon peiton korviini, ja sen aika ei ehkä ole nyt, minä ajattelen, ja ensimmäistä kertaa se tuntuu ihan tavalliselta. Ei hyvältä eikä pahalta, mutta sopivalta.

Ja minä jään ja unohdan.

-Suuse-

Mikko ei ollut lähtenyt treeneihin. Kahdeksalta aamulla Jaanasta se tuntui vähintään ärsyttävältä, ja Jaana istui keittiönpöydän ääressä ja pyöritteli pöytäliinan reunahapsuja sormissaan. Oliko Joonaksella enää edes samaa numeroa kuin Joonaksella oli ollut sata vuotta sitten silloin, kun Jaana oli Joonakselle viimeksi soittanut? Isä istui sinisellä sohvalla punamustat bokserit jalassaan ja hinkkasi päätään oikean käden sormillaan ihan kuin siihen olisi liimautunut kiinni jotakin todella liimautuvaa.

Yhdeksältä kahvi maistui kaurapuurolta, eikä kaurapuuro maistunut juuri metallilusikkaa kummemmalta, vaikka Mikko oli sen keittänyt. Jaanan oli tehnyt mieli tupakkaa, mutta nyt Jaanan teki mieli huutaa ja kirkua ja ajaa hiljaisuus pois siitä asunnosta, sillä siinä asunnossa oli ihan liian hiljaista aamuruuhkan mentyä töihin, ja joulu oli tulossa, ja isä oli menossa pois. Mikko laski lusikan puurolautasen reunalle ja pyysi anteeksi sitä, että ei pystynyt enää nielemään.
"Mää voisin oikeesti lähteä tästä vaikka lenkille, niin saatte te kaksi jutella rauhassa", Mikko sanoi ja käveli eteiseen. Vasta nyt Jaana huomasi, että Mikko oli pukeutunut pakosuunnitelmaansa varten jo heti noustuaan sängystä kuuden aikaan juuri silloin, kun Jaana oli avannut silmänsä ja päättänyt unohtaa yhden painajaisen kokonaan.

Isä kallisti kahvikuppinsa viimeisen kerran ja kaatoi mustan nesteen kurkustaan alas. Isä sanoi muodollisesti kiitos ja nousi pöydästä ja kiskoi punamustia boksereitaan pakaroidensa kohdalta kohti lattiaa. Jaana nousi myös ja napsautti kahvinkeittimen napista niin, että punainen valo sammui. Jossakin meni ambulanssi. Jossakin haukkui koira, ja jossakin yläkerroksissa joku imuroi. Tuuli hakkasi keittiönikkunaan, eikä Jaana muistanut, milloin tuuli oli viimeksi hakannut sitä niin. Ja Jaana kääntyi katsomaan isää, ja isä istuutui olohuoneen siniselle sohvalle raapimaan päätään. Pieni olematon vierastyyny oli rutussa. Aluslakana oli tippunut lattialle, vaikka Jaana oli miten yrittänyt illalla myöhään tunkea sen sohvan istuintyynyjen alle niin, että se ei lähtisi irti kiskomallakaan.
"Isä", Jaana sanoi, ja isä kääntyi katsomaan Jaanaa väsyneesti hymyillen.
"Isä, miksi sinun hiuksesi - miksi, miksi ne ei ole vielä tippuneet?"
"Jaana-tyttö."
"Mutta et sää voi olla noin - et sää voi jo mennä jos sun hiukset eivät ole tippuneet."
"Jaana-tyttö rakas kulta nappula."
"Isä."
Isä nousi seisomaan ja katsoi Jaanaa pieni hellä hymy huulillaan. Jaana kietoi kätensä puuskaan ja kätki itsensä muurinsa taakse nielemään pieniä pieniä kyyneliä piiloon jonnekin. Isä käveli Jaanan luo keittiön tiskipöydän ääreen ja halasi tytärtään hiljaa. Jaana oli jähmettynyt. Tuuli hakkasi ikkunaan.
"Isä, Joonakselle on pakko ilmoittaa."