IRC-Galleria

ja paskanakki. Ei jaksa olla töissä enää tän kauempaa.

tuo vatsalaukun tähystys.

että itken..

On vaikeaa kirjoittaa toisten maailma ihan kuin siitä tietäisi jotakin. Minä olen kesän aikana ottanut aiheeksi jutun, josta minä en selviä, jonka kanssa minä pääsen hengestäni ennen kuin minä ehdin sen jutun kirjoittamaan.

Viimeinen viikko töissä. Toimistolla. Sen jälkeen kirjoitetaan kotona vielä ehkä toinen viikko ennen kuin jutut ovat valmiina, ja kynän voi naulata kiinni vihreisiin kukkatapetteihin. Ei pääse kyytiin. Henkilökohtainen juna on mennyt jo, ja tänäänkin pitäisi kirjoittaa ja haastatella ja olla kauhean fiksu ja innokas. Tahtoisin kotiin nukkumaan. Tahtoisin jäätelöä. Tahtoisin nähdä sut jo. Jotenkin tuntuu, että mä olen vatvonut tätä samaa paskaa ennenkin.

Mun työkoneeni näppäimistö pomppii kahteen suuntaan yhtä aikaa. Touhullaan näppäimistö aiheuttaa ärsyttävän äänen, ja saa mut kiukustumaan. Tuo ei ole oikea sana. Ei voi olla. Miksi ei voisi työkseen kehittää uusia sanoja ja katsoa niiden kasvavan tai kuolevan? Miksi ei voisi olla Pelle Peloton ja työstää pajassa aikakoneita ja kaiken läpäisevää ainetta, jota pursottaa sateenvarjon päälle ja vajota maan alle tyhjyyteen. Kiina ei tule vastaan koskaan. Ei oikeasti.

Kymmenen minuuttia aamukahvitaukoon. Kamala ikävä.

-Suuse-

Irtiottoja

Suunnitellaan yksi elämä niin, että sitä pitkin voisi ajella viitosvaihteella ensimmäiseen risteykseen. Sen jälkeen mennään jo ensimmäiselle luokalle, ja televisiomainoksessa koulutiensä aloittava poika soittaa aamulla koulun käytävältä äidille sanoen: ”Kyllä mä pärjään.” Hymyillen heikosti äiti vastaa, että niin minäkin.

Ehkä kuusitoista vuotta sitten isoäiti saattoi ensiluokkalaista ala-asteelle. Oli elokuu ja ensimmäinen reppu ja lyijykynä ja pyyhekumi ja viivoitin. Se siitä. Myöhemmin kaksikymppisenä elämä on epämääräinen kokonaisuus, jota rakennetaan lakkaamatta tulevaisuuden palasista kesätöissä ja opiskellessa ja identiteettikriisissä useasta asiasta sekaisin. Ala-asteen lehmäkellon soidessa kukaan ei tiennyt, mitä vaahtosammuttimista kasvaa viidessätoista vuodessa. Siitä huolimatta oli kiire oppia matematiikka ja äidinkieli ja toinen kieli ja kolmas ja ulkoa ainakin viisi erilaista kukkaa, joita sotketaan kontaktimuovilla ruutuvihon sivuille konkretisoimaan ympäristöbiologiaa.

Aika kuluu. Tätä nykyä kalenteri täyttyy monen värisistä muistilapuista ihan itsestään. Risteyksiä on tullut vastaan jo kymmenen vuotta, eikä elämää sittenkään pysty kutsumaan päätöksenteoksi katsomatta itseään joskus katonrajasta alaspäin. Kavereiden kanssa ollaan kaikki yhtä pihalla. Yhteiskunta sanoo, että pitäisi jo tietää, mitä ylipäätään on lähtenyt hakemaan. Toimialat palkkaavat kesätöihin, joista haalitaan hädässä rahaa makaronin ja tonnikalan ostoon talvisin. Elämä on kallis jo ajatuksena. Suunniteltuna se on kuin kahden tonnin divaanisohva: ideaalinen ja törkeän saavuttamaton. Tiedon loppuessa tulee ikävä lehmäkelloa. Toinen vanhemmista leipoo sämpylöitä ja tarjoaa niitä iltapalaksi. Olisi jo aika oppia olemaan omillaan, sitä ajattelee vuosien kuluttamien kukka- ja ralliautotapettien keskellä iltaisin.

Suunnitellaan yksi elämä siitä huolimatta, että se ei tule milloinkaan näyttämään samalta kuin miksi sen joskus ajatteli muotoutuvan. Haetaan oikeita uria, vaikka tarve olisi tuntea vesiliirron edes hetken verran renkaissaan. Päivässä ei ehdi päättämään. Vuodessa ajatukset seilaavat vastarannalle ja maalle ja kaupunkiin, kaupungista kaupunkiin ja toiveammatista toiseen ja kolmanteen. Mitä silloin tarkoittaa ”äiti, kyllä mä pärjään”, ja mitä tarkoittaa äidin vastaus ”niin minäkin”?

Ensimmäisen kouluaamun valokuva reppuselkäisestä koululaisesta tallennetaan muistokansioon. Jo koulun ajatteleminen jännittää, eikä kukaan osaa tyhjentävästi sanoa, miten kaikki perhoset joutuivat vatsanpohjalle pörräämään. Viitosvaihteelta täytyy nyt hidastaa ykköselle ja kääntyä suuntaan tai toiseen. Tehdä päätös, jonka mukana ensimmäinen irtiotto iltapalasämpylöistä on jo yhtäkkiä alkanut. Sellaisena aamuna lienee lopulta oikein sanoa pärjäävänsä, vaikka pärjääminen koulutien alussa on onneksi vielä vain koulupäivän mittainen. Juuri sellaisena aamuna vanhemman tehtävä on rohkaiseminen ja mukana oleminen mutta myös se, mitä kuvaillaan sanoin ”niin minäkin”.

Hyvää lukuvuotta kaikille, joilla sellainen on edessä.

Susanna Nyrhilä

Palaa todellisuuteen, tollo. Päivystysviikko on alkanut. Mä en käsitä, miks työnantaja päättää mun kesätyövuorot päivystysviikkoon. Ihan ku se ei tajuaisi, että mulla on vielä viikko kirjotettavaa sellasen jälkeen ennen ku työt oikeesti loppuvat.

Keskiviikkona on vatsalaukun tähystys. Mä en oo ehtiny syömään tänään sen enempää ku neljä pientä ruipeloista luumua. kahvia oon kyllä juonu jo kolme kuppia, ja kohta alkaa neljäs. Ulkona sataa vettä. Arvaa kiinnostiko aamulla nousta ylös, kun tuntu kui olis nukkunu pelkät kaks tuntia koko himputin yön aikana. Oli ikävä yhteen kainaloon. Tänään mä en ehtiny sen kainalon kanssa ees ruokatunnille, kun mun piti saada pari juttua kirjotettua ennen puolta päivää. On niin kiva olla sarkastinen. Just nyt mun pitäisi olla kirjottamassa musiikin harrastajasta henkilöhaastattelua, mutta sen sijaan plaraan tänne kaikkee paskaa.

Viikonloppu meni leffoja katsoessa. Lauantai-iltana mä väsyin kaks tuntia pauhanneeseen karaokepaskaan, joka takkahuoneesta kuului, ja painuin etsimään kavereita keskustasta. Puoli kolmelta yöllä sama lärvi hoilaa aina vain samoja värssyjä ihan niin ku se ei itte kuulisi miten haukialta se kuulostaa. Tekee mieli pitsaa. Parin viikon verran mä oon tukahduttanut pitsanhimoni valitsemalla kanasalaatin listalta, vaikka ainahan mä sen valitsen ja tuskin koskaan mä oikeesti syön sitä, mitä mä mieluiten haluan. Koulut on alkanu. Ensimmäinen yhdeksättä alkaa mun yliopistovuosi; on kummallista katella vaahtosammuttimia jo nyt tienreunoilla aamuisin.

Pitää mennä, måste gå, have to go, muss los vai miten se kirjootetahan. Voi kun näkisin sut jo.

-Suuse-

Eilen käytiin allekirjoittamassa kullan kanssa paperit. Raha-asiat ovat perseestä, vaikka se ei kyllä mitenkään liity edelliseen lauseeseen. Vapaapäivänäkin joku stressaa mua, enkä mä parhaallakaan tahdolla osaa sanoa, mikä se joku on. Pitkästä aikaa kirjotan yleismurteella. Yleensä kirjotan kirjakielellä, koska mä oon helou nykysuomen opiskelija ja siten hyvin perusteellisesti aivopesty toimimaan ja kritisoimaan tietyissä asioissa tietyllä tavalla. Tällä hetkellä tuumailen, että saisi vain koulun loppuun tai edes järjestykseen niin, että elämä olisi sopivampaa selvitä. Ei helppoa, sitä mä en pyydä, vaan sopivaa, koska sopiva olisi järjestelmällistä ja silti spontaaniudelle tilaa antavaa silloin, kun sellaseen on tarvetta.

Kulta lähti tänään ennen seitsemää töihin. Mä jäin nukkuun, vaikka uni ei tullut enää seiskan jälkeen. Joten painuin kuntosalille. Kaahin joukon ohjattujen tuntien aikatauluja, koska ajattelin kuluttaa kuukausittaisen typerän kuntosalisuoraveloitukseni vaihteeksi punttien nostamisen sijaan spinningiin ja pilatekseen. Voisi olla mukavaa vaihtelua iänkaikkiselle rautatreenaamiselle, sillä sitä mä oon tehnyt jo kymmenen vuotta. Kropan saa pysymään kuosissa muutenkin.

Jos kulta tulee illalla meille, mä teen pitsaa. Sitä mä en tajuu miks kaikki huoneet kotona on aina ihan sekaasin.

Jou.

-Suuse-

pitäisi kirjoittaa Linkin pääkirjoitus huomisaamuksi. Haahaa katotaan mitä tulee, varmaan tusinapaskaa ja puoliksi ajankohtaista eikä sitten kuitenkaan. Huomenna ilmestyy tajuton laajalevikkinen. Kaikki tässä talossa ovat jo tietoisia siitä, että mä olen keskustan kunnanvaltuustoehdokas vaaleissa tulevana syksynä. Ulkona on kummallinen ilma. Viimeisinä päivystyvapaaviikon päivinä minä inhoan kaikkein eniten sitä, että pöydälleni ilmestyy ylimääräisiä hommia. Eilen nakki napsahti pääkirjoituksesta. Pitäisi saada hommat tänään siihen kuntoon, että maanantaina pöytä olis puhdas. Työt kasaantuvat kiireessä. Ei jaksa.

Shoppaaminen on hipiäterapiaa, vaikka ei välttämättä halvimmasta päästä edes alennusmyynneissä. Maanantaina minua pelotti kymmenen vuoden päässä häämöttävä tulevaisuus. Samana iltana "älä sä koskaan jätä mua", sinä sanoit, ja minä yritin rutistaa sinua niin, että sinä tiedät sen. En minä koskaan tahdo tästä lähteä pois, enkä minä tahdo, että lähtisit sinäkään.

Rakastan.

-Suuse-

Ei pääse alkuun. Eilinen iltakokous venähti seitsemästä yli yhdeksän. Yhdentoista kieppeillä rojahdin väsyneenä mutta onnellisena kultani viereen. Kahdeksi viikoksi piti muuttaa työhuoneesta toiseen. Ensi viikolla on taas päivystysviikko, ja tällä viikolla pitäisi jaksaa vielä tämä päivä ja huominen. Tänään saan varmasti valmiiksi ainakin kaksi lehtijuttua. Eilen plakkariin nousi viisi. Oli liian kiire, sillä työpäivä lenteli ohi ihan huomaamatta. Aurinko paistaa. Ei oikeasti pääse käyntiin. Stressishoppailun tarpeessa. Nukkumisen tarpeessa. Opettaja aikanaan sanoi, että kun ei ole mitään kirjoitettavaa, kirjoita ihan mitä vain. Toisinaan tekee mieli lähteä rantalomalle Italiaan. Tänään on yksi toisinaan. Toinen voi olla jo huomenna.

Ei jaksa ajatella, että olisi oikeasti kiire. Paskat. Tahtoisin sinun kainaloosi, rakas.

-Suuse-

on kiire aina vaan!