IRC-Galleria

Lankesipa taas Linkin pääkkäri. En oo ehtinynnä syömään koko päivänä, kun juttuja heitetään työpöydän ääreen suunnasta ja toisesta. How ever, tänään on ollut ihan mielenkiintoinen päivä.

Otan oikeuteni istuutua hetkeksi blogin ääreen pursuamaan. Sataa vettä. Pääkkärin aiheeksi voisi muotoutua syksy tavalla tai toisella, mutta then again mä oon tainnut siitä jo jonkin verran edelliseen pääkkäriin raapustaa. Yksi ystävä lähtee lauantaina englantiin. Kaksi on saanut kolmioonsa uutta elämää, enkä mä puhu nyt jukkapalmusta. Toivoisin, että viikonloppu tulisi nopeampaa kuin tällä tahdilla.

Neljäs kuppi kahvia. Ruokatorvea polttaa ajatus ruoasta, mutta en millään viitsisi syödä kyniäkään. Voisin leipoa kakun. Voisin vääntää pääkkärin pois alta ennen huomisaamua, vaikka on the other hand huominen aamu voisi pääkkärin kannalta olla suotuisempi kuin tällainen iltapäivä, joka juuri nyt elämääni vallitsee. Tahtoisin auringon takaisin.

Elämääni kirkastuttaa kultani uninen hymy aamulla viisi minuuttia ennen seitsemää. Sen avulla porskutan kotiin asti takaisin.

-Suuse-

Ikävä on ehkä maailman huonoin keksintö.

Joku sanoin joskus, että ihminen kykenee kirjoittamaan maksimissaan neljä tuntia päivässä järevää tekstiä, ja sen jälkeen kaikki paperille ilmestyvä on piirtelyä tai paskaa. Mä sekoan sanoissa. Tässä vaiheessa päivää mä alan olla täysin vakuuttunut siitä, että se joku oli ihan oikeassa väittäessään jotakin niin raamatullisensuurta ja silti täysin järkevää.

Neljäkymmentäviisi minuuttia. Sen jälkeen meitsi häippäsee. Pitää käydä kaupassa. Tiskasin illalla astioita kymmenen jälkeen. Joka päivä sama show, mutta sehän on naisen homma tai ainakin niin ne ahkerasti kuulostavat väittävän. Mä oon jo kyllästynyt tekemään ruokaa. Mä oon kyllästynyt tiskaamaan ja pyyhkimään pöytää ja takkuamaan ikkunaverhojen kanssa, ja mä oon kyllästynyt pesemään pyykkiä, vaikka mä en oo koneellistakaan avovaimona vielä ehtinyt pesemään. Tänään mä meen nukkumaan ennen yhtätoista. Muuten ei pysty huomenna. Ei millään.

Älä ajattele sitä nyt. Älä.

-Suuse-

Tunnen tarvitsevani sateenvarjoa. Nälkä yllätti puoli tuntia sitten, ja siitä lähtien minä en ole juuri muuta tehnyt kuin vilkuillut kelloa. Lehtijuttujen välissä on hyvä tyhjätä päätä roskakoriin. Se onnistuu niin, että yksinkertaisesti tunkee päänsä sellaiseen niin syvälle kuin sen ikinä saa mahtumaan tai tietysti aina voi vinettää plogiin, sillä sitähän varten ne yleensä ovat: turhanpäiväsieen jauhamiseen, josta lopulta ei tunnista kirjoittajaa ollenkaan.

Teksti ei kerro kirjoittajasta. Se kiertää sen. Teksti päiväkirjassa kertoo päivänkulusta ja kuulumisista, vit*tuksesta ja väsymyksestä ja siitä kuinka hiukset tänäkin aamuna jäi laittamatta hyvin tai edes sinne päin. Onneksi mä suurimman osan ajasta saan olla kameran oikealla puolella ottamassa kuvia, enkä otattamassa kuvia naamastani, joka kameran väärällä puolen on aina levoton tomaatin punainen.

Nyt pitää mennä syömään. Ihan pakko.

-Suuse-

This is syyskuu. Aurinko paistaa, ja on kylmä. Aamupäivä meni kohtuu nopeasti, mutta tässä vaiheessa tökkii taas niin kuin mannapuuro. Näin tänään aika ison koiran. Lapuan rautatieasema sulkee ovensa syyskuun lopussa. Hoplaa hoplaa lippuja ostamaan.

Nääntää. Olisinko minä näätä. Kyllästynyt mopoautoihin. Seinäjoella lauantai-illan venetsialaiset olivat aavemaiset, vaikka minä en niitä nähnytkään tai ehkä juuri siitä syystä, hah. Millään ei jaksaisi raahautua ylimääräisiin paikkoihin töiden jälkeen, siis kuten esimerkiksi postiin tai kauppaan tai vessaan. Mulla on tikku sormessa. Huomasin sen vasta tänä aamuna, vaikka se on voinut olla siellä jo kaksikin päivää. Joku lehti on kääntynyt elämässä, mutta mä en oo ihan varma siitä mikä lehti se on ja miten se lopulta vaikuttaa mun elämään. Meiltä puuttuu löylykauha ja saunakiulu vai mikä se on. Postiauto pliis tule hakemaan.

Vielä tunti. Yleisurheilutreeneissä kymmenen vuotta sitten yritettiin olla positiivisia, kun sanottiin vielä-sanan sijasta aina "enää". En mä muista muuttiko se elämää, mutta se oli jotakin muuta kuin valittamista; se kulutti aikaa ja sai kaiken tuntumaan kevyemmältä. Täällä moni asia on raskasta, paitsi kahvitauot ja erityisesti ruokatauot, jos niitä pääsee viettämään rakennuksen ulkopuolelle. Keikoilla aika voisi rientää toisinaan huomaamatta, mutta toimistossa tunnen aina oloni vangituksi ainakin yhden kehon verran. Pakko käydä kaupassa tänään. Päätin sen äsken.

-Suuse-

Perjantai. Mä olen ostanut oikean päiväkirjan. Se makaa ehkä olohuoneen sohvapöydällä en mä tiiä en mä ole sitä vahtinut.

Viime yönä oltiin virallisesti jo muutettu. Mun kamaa on siellä täällä ympäri Ruhankylää, mutta ehkäpä se sieltä aikanaan uuteen kotiin kulkeutuu. Kummallista kutsua kodiksi jotakin sellaista paikkaa, joka ei ole sama paikka kuin synnyinkoti. Synnyinkoti tilee aina olemaan jonkinlainen koti kodin varsinaisessa merkityksessä, mutta nyt mä alan jo ymmärtää mitä tarkoittaa sanonta: koti on siellä missä sydän on. Kullan kainalosta on ihana herätä aamuisin. Tästä lähtien mä saan herätä siitä joka aamu yhteisessä kodissa, jossa me molemmat asutaan.

Mä olen aika varma siitä, että kahden tunnin sisällä mä tulen nääntymään nälkään ellen mä sitä ennen saa suuhuni jotakin syötävää. Palkka on maksettu tilille, ja aamulla jo ennen kymmentä mä ehdin suorastaan säikähtää sen valtavaa suuruutta. Sussu ei osaa matikkaa. Sussu laskee palkkansakin alakanttiin joka kuukausi.

Tänään mennään mattokaupoille. Vielä puolitoista tuntia töissä ja kahdelta kotiin. Aurinko meni juuri pilveen. Sisätiloissa poolopaidassakin on kylmä, mutta se lienee johtuvan ilmastoinnista eikä siitä, että ulko-ovi olisi auki tai että poolopaitani olisi sekundatavaraa. Tänään pitää muistaa ladata kamera huomista keikkaa varten. Työpöytä muistuttaa taas pienoismallikaaosta, vaikka minä en ole täällä ollut kuin vasta kolme päivää putkessa; ennen sitä ehdin olla kesälomalla hurjan viikon. Syksyllä alkaa kandidaatintutkielmakurssi. Neljäs vuosi yliopistossa. Toisaalta on taas kiva palata takaisin.

I lovelovelove my man <3

-Suuse-

Kuntosalin pilates- ja spinnignajat saavat nyt jäädä jäähylle makaamaan. Vai maataanko jäähyllä ei ainakaan jääkiekkojäähyllä jäähyllä kuin jäähyllä ja paskat. Ei ole aikaa. Elopaino tänäänkin on ollut 45 kg. Jee, jee. Joku sanoi, että sielu painaa kolmisensataa grammaa. Eilen Lilli ei illalla ollut enää nelikiloinen.

Tämä elämä ei ole ajasta kiinni ja on kuitenkin. Lopulta tämä elämä on niin ajasta kiinni, että sen perse ei liimautuneena aikaan pääse ajasta irti milloinkaan ei edes auton alla niskat poikki tai hautakivessä kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Kuolleet me talletamme muistokansioon. Tänään minä tulin miettineeksi jäikö Lillistä ainuttakaan kuvaa elämään tietokoneen kuva-arkistoihin, mutta jostain syystä minä en ole kyennyt sitä vielä tarkistamaan. Pikkusiskon tekemä risti on kaunis, mutta niin tuomitseva. Mina vihaan kristinuskoa ja rukoilemista, sillä mitä hyötyä on kattoon ruinaamisesta, jos se ei milloinkaan tule oikeasti toteuttamaan lampaittensa hartaita pyyntöjä? Oliko liian paljon kinua kerta toisensa jälkeen suojelusta pienenpienelle karvakasalle? Niin. Eikä tähänkään herra suo vastata sanaakaan.

Minä olen vihainen. Surussani minä olen väsynyt, eikä tänään voisi vähempää huvittaa nousta töihin kirjoittamaan. Ei olisi koskaan pitänyt vastata siihen puheluun keskiviikkona. Olisi pitänyt antaa niiden maatua kuoliaaksi juttuinensa jo tällä viikolla niin, että mä maanantaina olisin saanut tulla noukkimaan hedelmiä pois. Yksikään aamukahvi ei enää jaksa saada vatsaa vääntymään. Pikkusisko puhui jotakin ripulista, ja BB on taas alkanut DD++ -tissien kanssa saunassa ensimmäisenä iltana pakaravakojen kanssa sekaisin. Realitytelevisio on lehmänpaskaa. Bullshittia, you know. Ja pahus vieköön puintiaika on taas alkanut.

Jos tämän viikon lopulla saataisiin lyötyä hynttyyt yhteen, rakas. Oltaisiin oikeasti avopari vähän enemmän kuin miltä se paperilla näyttää olevan.

-Suuse-

Lilli on kuollut. Työt alkoivat taas ihan liian typerään aikaan, ja vielä typerämmältä tuntuu kirjoittaa nämä kaksi asiaa samaan kappaleeseen. Eilen. Yli kaksi ja puoli vuotta sitten, kun mä pikkuveljen kanssa hain Lillin kotiin 23. joulukuuta synnyinpaikastaan, mä sanoin veljelleni, että mitäs sitten kun se kuolee pois. Mä en ole vuosiin edes kamalasti välittänyt kissoista, mutta tämä vei minun sydämeni. Minun vauvani, tyttö-pieni. Ja voi miten usein minä sille sanoin ja vakuutin, että minä en milloinkaan anna sille tapahtua mitään pahaa.

Pikkusisko oli kaverinsa kanssa lähtenyt kotoa puoli tuntia ennen kuin minä tulin. Pikkupikkuveli oli juuri palannut kaverinsa kanssa keskustasta, kun minä ajoin pihaan. Lilli makasi tien vieressä kotiojassa, eikä se enää ollut siinä, vaikka se olikin. Eikä Lillissä ollut mitään ulkoista, ei haavaa eikä verta; niskat poikki, ja minun poskeni olivat kastuneet jo kauan ennen kuin minä kaaduin ojaan sitä silittämään. Iltaan asti Lilli makasi minun sylissäni, ja minä ajattelin, että minun kyyneleeni eivät riitä itkemään pois kaikkea sitä tuskaa, jonka eloton kaunis pikkutyttö sylissäni oli mennessään jättänyt. Ei se ole kenenkään syy, kaikki sitä hokevat. Viimeisenä päivänään Lilli nukkui kodinhoitohuoneessa silityslaudan päällä minun paitojeni seassa, ja hautaamisen jälkeen minun takissani oli tuttu tuoksu vai oliko se siinä oikeasti en minä tiedä minä palelen.

Eivät nämä kyyneleet lopu. On ikävä.

-Suuse-

Kummallinen päivä. Inhoreaktio muuttui esivallan pyynnöksi minun palata takaisin tänne myöhemmin. Täällä on paljon hyvää ja paljon sellaista, mitä ei koskaan sanota ääneen tai mitä ei koskaan kerrota. Tai mitä kerrotaan vain rivienvälissä en minä tiedä ehkä kaikki tai ehkä vain joka toinen asia. Työnantaja lähti lomalle. Maanantaina mä tuun vielä kirjoittamaan loput lehtijutut lehteen, ja viikonloppu on taas töitä tietenkin. Niin kummallista. Hyvää ja tietämätöntä. Ei voi selittää.

-Suuse-

Tää paikka on pelottava. Nyt mä sen vasta tajuan. Mä olen ollut täällä töissä nyt kaksi kesää. Tänään viedään viimeisiä päiviä tänä kesänä; ensi viikon tiistaina työt ovat tältä kesältä ohi kokonaan. Työnantaja ei anna palautetta. Jos mokaat, ilmoitus siitä tulee helkkarin suoraan kahvipöydässä kaikkien kuullen. Työkaverit kehuvat. Tuntuu, että kukaan täällä ei puhu todellisia sanoja, vaan pelkkää small talk -paskaa, jonka voi yhtä hyvin vetää vessasta alas ennen kuin sen ehtii päähänsä edes tallentamaan. Toiset paikkailevat toisten sanoja. Esimiehen ollessa poissa puhutaan selän takana, ja minä mietin, kuinka paljon täällä puhutaan selän takana silloin, kun minä olen poistunut talosta. Kahvitauon lopussa työnantaja paikkaa omia sanojaan kehumalla minua rivienvälissä. Minä en usko siitä sanaakaan. Tuijotan kahvikuppiini ja hymähdän. En halua olla tässä enää. Tuntuu niin levottomalta, niin tyhmältä. Ihan kuin olisin rutannut isän auton ja maalannut sen kynsilakalla ja jäänyt siitä kiinni. Tässä talossa on tasan muutama ihminen, joka ymmärtää, että ei työntekijä voi tietää talon sääntöjä, jos niitä ei ole sille kerrottu. Kiitos niille muutamille, jotka syytöntä tässä tajuavat edes jotenkin.

Miten sä voit tehdä asiat koskaan oikein, jos sä et tiiä mikä on oikein ja mikä ei. Tässä talossa esimies ei opasta eikä ohjaa. Ei ollenkaan.

-Suuse-

ja paskanakki. Ei jaksa olla töissä enää tän kauempaa.