IRC-Galleria

How many times have I wondered what would it be like to live in a small town like this when you are a person who comes from a foreign country? Today I got the chance to interview one foreigner with a happy smile on her face.

Me suomalaiset käytämme miten monta typerännäköistä "suu auki" -katsetta ihmisiin, jotka ovat erilaisia kuin me itse peilin perusteella näytämme olevan? Pienissä kaupungeissa vilkuileminen on hyvinkin tavallista; osaltaan se on jopa suotavaa.

Kun kaupunkiin saapuu uusi kaksimetrinen tumma koripalloilija, jopa hädin tuskin puolitoistametriset vaahtosammuttimet ovat valmiita haastamaan heidän kanssaan riitaa pimeässä iltaisin. Miksi me katsomme pitkään? Miksi erilaisuus on kummallista? Miksi universaalisuus ei voi olla rikkautta? Miksi se on häpeäpilkku kadulla ja kaupassa? Miksi se on kohde, jota täytyy typerännäköisenä unohtua tuijottamaan?

For me it's always a great new day when I get to meet a person who comes from a different country. It feels like you'd collide with this different culture, a whole new different world. If I went to Africa, I would also be like some silly painting into what everybody likes to lose their eyes. Not because I would be pretty, but because I'm different. In some other country I'm only another foreigner. I am just like this little green something that falls down from the sky.

Joku viisas sanoi joskus jossakin: "Me voimme kuvitella omistavamme maan, vihreän nurmikon talomme ympärillä, kukkapenkin ja lasten puisen hiekkalaatikon. Me voimme ja me myös teemme niin. Mutta lopulta me lähdemme, ja maa ja nurmikko ja talo ja kukkapenkki ja jopa hiekkalaatikko ovat yhä paikoillaan."

-Suuse-

Kahvi on paras asia maailmassa. Se saa silmäni heittäytymään auki karvaanihanalla mustantuoksuisella aromillaan aamuisin. Se polttaa kieleni niin suloisesti, että en voi olla unohtamatta kahvinpoltetta suussani koko päivänä, enkä varsinkaan sen vuoksi, että kielenpolttaminen on ihastuttavan ihanaa lempipuuhaani. Jos unohdan lisätä mustaan houkuttelevaan kahviini tilkan valkoista lempeää nestemäisensuloista maitoa, kahvi saa irvistyslihakseni toimimaan jo ensi kosketuksella, koska voi niin kamalasti minä hullaannun kahvinjuonnista, että minua vetistelevien ilonkyynelten keskellä ihan hymyilyttää sen nauttiminen.

Tänäkin aamuna minä halusin jäädä. Minä halusin unohtaa, että elämä on kopastumista petoniportaissa, kuumaa kahvia ja ylinopeutta satasen alueella, pöydällä makaavia jutunjuuria, jotka eivät osaa itse kirjoittaa itseään.

On ikävä <3

-Suuse-

Ahaa-elämys: pakon alla pystyy kyllä toimimaan. Kiire on lehtijutun perässä juoksemista silloin, kun siihen ei ole aikaa. Kun on pakko keksiä kuva tarinaan, johon ei sovi kuva. Tarinaan, jossa ei ole mitään kuvallista kerrottavaa. Naurettavuuden huippu on lähteä kameran kanssa etsimään kuvaa, päätyä vanhainkodin käytävälle räpsimään stillejä katossa roikkuvasta kyltistä suuntanuolineen. Toisinaan toimittajantyö on idioottimaisille ideoille nauramista joukkotukehtumiskuoleman uhalla aamupalaverissa yhdeksän aikaan aivotoiminnan kannalta ihan liian aikaisin.

Syksy on tullut. Sen tietää tukkoisesta nenästä aamuisin. Kulta, olit oikeassa eilen. Kohta me olemme flunssassa molemmat.:)

*pieni toimittajatyttö*

Pienenä minä pelkäsin autonvalojen heijastusta ikkunassa. Kun vähän ennen unta sälekaihtimet hyppäsivät makuuhuoneen seinille ja kiersivät nurkasta nurkkaan valon osuessa niihin. Se kesti aina vain muutaman sekunnin. Moottorinsurina yössä. Heijastus. Sälekaihtimet, jotka liimautuivat valkoiseen seinään ja tanssivat valossa hetken vain kadotakseen taas. Ja aina sen jälkeen pimeässä oli joku. Joku toinenkin.

Viime yönä autonvalot heijastuivat makuuhuoneen kattoon. Minä en muistanut, milloin olin ne viimeksi sattunut näkemään. Pieniä loikkivia tanssiaskeleita. Ehkä ne olivat matkalla toiseen asuntoon. Valot katosivat, ja minä painoin pääni kultani rintakehää vasten. Silitin lämpöistä kättä kädessäni. Unohdin,

että kummituksia on olemassa.

-Suuse-

Mä olen aivan varma, että mä kuolen kohta tylsyyteen. Tai sitten mä nukahdan ja tiputan pääni pöydälle, ja se ottaa niin kipeetä, että mä menetän tajuni ja valun lattialle ja tukehdun kieleeni ennen kuin kukaan yhdessäkään toimituksen työhuoneessa ehtii ajatella, että kummalliset pienet kolahdukset mun työhuoneessa voisivat tarkoittaa jotakin oikeasti vakavaa.

Mä en enää tykkää tästä leikistä. Tää leikki on ihan tyhmä. Mä haluan lopettaa tän leikin. Ainakin tältä päivältä X)

-Suuse-

Kämppäni on muuttunut liikatavaran säilytystavaramuseokuppilaksi = saan siitä hyvästä kolme hamsteripojoa.

Olenko minä hamsteri vai hamsteri? Siis hamsteri. Tähän eivät kaikki pysty :P

-Suuse-

Minä nukun päiväpeiton kanssa. Päiväpeiton ja torkkupeiton ja kunnollisen peiton ja kolmen koristetyynyn ja kahden nukkutyynyn, joista toinen saa selkäkivut vain pahenemaan.

Käytännössä minun sänkyni on liikatavaroiden keräilykoppa. Paitoja ja farkkuja, huiveja ja luentokansioita, vaatekuvastolehtiä ja työpapereita, jotka eivät mahdu yhteenkään vetolaatikkoon. Olenko minä hamsteri? Vaatekasa kasvaa nojatuolilla, ja huoneen piilonurkkaukseen ei mahdu enää ainuttakaan käsilaukkua puhumattakaan kaikesta muusta, mikä pitäisi ahtaa piiloon jonnekin. Yövierailut ovat kääntyneet niin, että nykyisin minä menen ja ruttuan poikaystäväni lakanat (XD) ja jätän kiireessä sotkuisen kämppäni pursuamaan.

Voi kun saisi siivousampparin piston jostakin:)


PS. Aino hei, minkälaisen pojon saa tästä?:P

-Suuse-

Mä en ole tehnyt tätä pitkään aikaan. Ristinyt pieniä sormiani toisiinsa. Toivonut. Pyytänyt. Rukoillut. Tänään mä teen tämän pikkuserkkuni vuoksi. Pikkuserkkuni, joka makaa sairaalassa kolaroituna pystymättä käyttämään kumpaakaan jalkaansa käytännössä edes vessassa käymiseen. Autolla pimeässä ojassa makaavaan sillanrumpuun. Kiitos, että hän on yhä hengissä.

Toisinaan -kenenkään milloinkaan odottamatta mitään sellaista- sairaudesta tulee ikuinen ystävä, sietämättömän läheinen pieni painajainen. Myös serkkuni puolesta minä tänään ristin sormeni ja toivon jotakin parempaa kuin syöpä voi milloinkaan tuoda nuoren ihmisen keskeneräiseen elämään. Hiljaisuudessa, sillä tämä asia on kielletty puheenaihe; tämä asia on arka, epätodellinen. Voi miten raastavaa toisinaan on tajuta, että ihminen elää vain yhden päivän kerrallaan.

Hyvää yötä nyt.

-Suuse-

Sometimes it's hard to speak. Sometimes it's even harder to simply just communicate, and when somebody asks you to make yourself clear to someone in some different language you wonder: how on earth did I get on this plane?

This morning I woke up having an awful need to be somewhere else. Not just in downstears or in another town but in another country -in another world. Right now I should be a reporter writing (in her own language) a story about some people from New Zealand. I should, but finnish just can't make it's way out of me. Instead I waste my time writing in english.

Tomorrow I'm going to be myself again. Last week I wanted to avoid any kind of situation that includes speaking in english, and today I just can't stop using it. If I could spend the morning in my own little englishworld, would I find my way back home again? Sometimes it's hard to take a role, to be something else, to do something you normally never do. In the end it's always hard to give it up. To lose the role, to get of the plane and come home again.

We all have roles. Roles that we use along those daily activities that we have. It is not acting or pretending to be someone else when you take a role to be a nurse at work. It is being good at what you do. It is being professonal.

-Suuse-

Syyskuun viimeisenä päivänä jätän lehtitoimittaja-minäni narikkaan, enkä sen jälkeen enää elä kolmoiselämää yrittäen ahtaa koulua ja työtä ja yksityisyyttäni samaan pakettiin.

Vaikka monta hiiltä samassa takassa kasvattavat. Opettavat. Säännöllistävät. Pakottavat katsomaan asioita järkevästä perspektiivistä, pakottavat tajuamaan. Toisinaan siinä menee järki. Toisinaan se ei jätä aikaa olla vilkuilematta kellonviisareiden juoksemista. Se ei anna mahdollisuutta unohtaa itseänsä puhumattakaan siitä, että se suuremmin ehtisi tuoda laatuaikaa elämään.

Mikään ei ole sen parempaa kuin nukahtaa saman peiton alle kainaloon, jonka lämpö ja kosketus ihollani saavat minut hymyilemään. Pitkään aikaan ei ole ollut täydellistä kiireettömyyttä, täydellistä tekemisenpuutetta, ja vielä niin, että se olisi sattunut kahdelle matkaajalle samaan aikaan. Kun toinen on kiinni pakollisissa päivähommissa, toinen pyörittelee sormiaan. Iltaisin nukuttaa, ja aamuisin on kiire kouluun ja töihin ja vessaan ja tupakalle ja aina jonnekin.

Kun lehtitoimittaja-minäni nuokkuu narikassa, minä karistan yhden kiireen harteiltani. Jätän pikkuisen enemmän aikaa sinne, missä minä mieluiten olen. Missä minä haluan unohtaa kellonviisarit ja autontankkaamisen ja läksyt ja työt ja kaiken muun. Sellaista paikkaa ei ole toista maailmassa, sillä maailma on pieni, ja se paikka on ainutlaatuinen. Sitä paikkaa minä en vaihtaisi pois. En mistään hinnasta. <3

Voi miten vaikeaa on päästää irti aamuisin.

-Suuse-