IRC-Galleria

Työhuoneeni seinällä isolla ilmoitustaululla on kellastunut pieni lappu, jossa lukee tukiluuri. Minä olen työskennellyt miten monta viikkoa tässä toimistossa huomaamatta sitä kertaakaan aiemmin?

Jogurttia ja viinirypäleitä ja kiireisiä keskenjuoksevia lehtijuttuja ja käsittämätän hinku hajottaa työhuoneen iso avara ikkuna hypätäkseen ulos nurmikolle loikkimaan pienten suloisten kuralammikkojen kanssa. Tänään minä olen ollut niin ahkera, että saan siitä hyvästä henkilökohtaisen kunniamerkin otsaani. Siinä kunniamerkissä on iso lappeellaan makaava kananmuna, jonka sisällä lukee tikkukirjaimin "ahkera". Yksinkertainen iltapäivä. Jossakin vaiheessa minä muutuin kirjoituskoneeksi, jolla on iso suora sukuunsa tullut nenä ja valkoiset korkokengät ja kuriseva vatsa ja kalpeat hassunkuriset sormenpäät, jotka (yllätys yllätys) eivät tajua tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa.

Tukiluuri voisi auttaa tätä sekopäätä nyt jotenkin.

-Suuse-

Jossain vaiheessa oli yksinkertainen hiljaisuus. Syksyn hämärä pyrki asuntoon niin voimakkaasti, että edes olohuoneen monihaarainen kattolamppu ei valaissut huoneen jokaiseen nurkkaan. Jaana tajusi kuulevansa oman hengityksensä pienen häiritsevän rahinan. Mikko seisoi olohuoneen ikkunan luona selin Jaanaan päin, ja kaikki tuntui niin epätodelliselta, että Jaana ei yhtäkkiä ollut ollenkaan varma siitä, näkikö hän unta vai oliko kaikki oikeasti mennyt niin.

”Ollaanko me umpikujassa?”, Mikko kysyi ikkunalta, ja Jaana nosti katseensa olohuoneen matosta Mikkoon. Sinä ja sinun hel**tinmoinen selkäsi, Jaana ajatteli ja risti kätensä puuskaan peittääkseen sen typerän tunteen, että hän uskoi näyttävänsä ihan idiootilta, joka seisoo idioottina keskellä olohuoneen lattiaa tajuamatta, että voisi yhtä hyvin laskeutua sohvalle istumaan.
”Miten sä voit…? Miten…? Miksi…? Mistä sä sait tietää, että…?”, Mikko sopersi ikkunalle ja pudisteli epätoivoisena päätään. Ai mistä mä sain tietää, että sä tekisit sen mulle uudelleen, Jaana ajatteli. Mikon äänestä ymmärsi, että hän vuodatti kyyneleitä sisäänpäin. Mikko nojasi toisella kädellään ikkunan pystyreunusta, ja toinen käsi roikkui elottomana miehen vartaloa vasten osoittaen kohti lattiaa. Pitkä varjo lepäsi vaaleaa parkettia vasten. Sen asennosta pystyi lukemaan niin paljon, että Jaanasta tuntui kuin hän olisi melkein tiennyt, mitä Mikko ajatteli juuri nyt. Suunnaton vihanpuuska oli vienyt kaikki sanat mennessään. Jaana tuijotti Mikon vahvaa omatahtoista selkää ja tunsi sietämätöntä kykenemättömyyttä, tajutonta voimattomuutta taistella vastaan omaa tahtoaan. Hetki sitten olisi ollut aika lähteä pois. Nyt aika siihen oli valunut alas viemäriin, eikä Jaana voinut enää vain kääntyä ja marssia ulos suhteesta K-kaupan muovipusseineen.

"Umpikujassa", Jaana sitten sanoi ja tuijotti taas lattiaan. Osa hänestä tallasi levottomilla jaloillaan olohuoneen mattoa ja tahtoi yhä lähteä maanpakoon jonnekin. Jaana huokaisi. Oli niin typerä olo, että olisi tehnyt mieli kutistua peukaloksi ja tunkea itsensä kaukosäätimeen patterin paikalle piiloon epäjärjestelmällisensekavaa maailmaa.

-Suuse-

Kiireisessä aamussa ei ole mitään järkeä. Kun suodatinpussi ei sovi kahvinkeittimeen, ja kampa jää kiinni unen tuomiin takkuihin hiuksissa. Tupakka maistuu hammastahnalta ja hammastahna maistuu eiliseltä iltapalalta. Vessapaperi ei suostu irtoamaan rullasta mitenkään muuten kuin revenneenä uskomattoman pitkänä soirona, josta puoliakaan ei viitsi tunkea vessanpönttöön jo pelkästään tukkeutumisenpelosta.

Vaatteet ovat tällaisena aamuna tietenkin aivan normaalisti epäkelvollisia ja rumia ja tylsiä ja vanhoja ja äidin ostamia ja mitä tahansa, kunhan niitä ei tarvitse kiskoa päälleen. Eväät unohtuvat jääkaappiin, jos niitä ehtii edes aamulla tekemään. Kymmentä vaille olisi ihan pakko mennä, mutta autonovella muistuu mieleen, että avaimet ovat jossakin ihan muualla kuin kämmenensuojissa. Ei muuta kuin kaivetaan kotiavain jemmasta, juostaan ovelle ja väännetään avain vinoon lukossa ihan vain siksi, että se ei ehdi ryhtyä ryttyilemään. Avataan ovi ja pengotaan koko eteisen avainkaappi ja juostaan takaisin autolle ja unohdetaan ulko-ovi auki, mutta ei se mitään haittaa, sillä tuvassa on muutenkin unohdettu tuulettaa.

Illalla joku ihmettelee, minne on hävinnyt kukkaro ja turkistakki ja nahkakorkokengät ja helminauha ja jääkaapissa lojunut homeinen juusto.

-Suuse-

Yö. Kerran herättyään ei yleensä saa enää unta uudelleen. Ei ennen aamunvaloa ikkunassa tai herätyskellon ärsyttävää ininää jossakin yöpöydän tai lattian suunnalla ihan liian kaukana, jos sen kuvitteli upottavansa vesilasiin tai hiljentävänsä yksinkertaisesti nostamatta peiton alta ainoatakaan eväänsä kylmään huoneeseen.

Levottomuus tekee kipeää. Kun on pakko laskea kattoon jääneitä kärpäsenkakkoja viidettäkymmenettä kertaa etsiessään unen päätä tai edes häntäpäätä, johon saisi iskettyä kyntensä kiinni jotenkin. Eikä silloin saa ikinä yhtäkään ajatusta mielestään. Ei ikävää, ei työtä, ei sisustuksellisia perusmokia eikä sitä tosiasiaa, että aamulla vaatekaappi on täynnä aivan yhtä kelvotonta tavaraa kuin eilenkin. Minä pakahdun. Minä en selviä uneen asti tukehtumatta tähän tunteeseen.

Huomenna. <3

-Suuse-

Kuka haravoi ulkona lehtiä pois piiloon jonnekin? Omassa seurassa oleminen tekee minusta hullun. Se saa minut syömään raksuja lattialla risti-istunnassa jalat puuduksissa suoraan pahvipaketista päin. Se saa minut laulamaan ukkonnooaa ja ripustamaan tauluja kattoon ja kuvittelemaan, että ne oikeasti näyttäisivät paremmalta katossa kuin valkoisella seinällä esittämässä jotakin.

Meidän nurmikolla ei ole lehtiä ollenkaan. Ei niitä ole kyllä edes puissa. Ainakaan paljon. Joku on haravoinut ne piiloon ennen kuin kukko on laulanut, ja tiedoksi, että kyllä se kukko oikeasti laulaa. Se laulaa naapurissa sikalanparvella ehkä viiden aikaan aamuisin.

Minä olen jäänyt jumiin. Minä olen jäänyt jumiin kilometrin pitkien ajatusteni kanssa hiuksistani, jotka ovat takussa kuin linnunpesä joka ikinen aamu ihan sama missä, sanotaan nyt vaikka, että jossakin. Enkä minä pääse pois. Minä en pääse pois jumista. Enkä minä edes tajua etsiä kartasta, että missä sellainen paikka kuin jumi oikein on. Vaihdetaan päätä. Pääsisi eroon omista ajatuksistaan.

Jostakin kumman syystä minun jalkani ovat tärisseet jo kaksi sataa vuotta. Jostakin kumman syystä joku kumma asia...pelottaa.

-Suuse-

Tämä on siis ihan tajuttoman tärkeä ja korvaamattoman kallis tiedote: Tänään minä ihan normaalisti en ole taaskaan saanut aikaan paljonkaan mitään älyttömän järkevää. Paitsi kaksi lehtijuttua, joiden maailmasta tosin edes minä en ymmärrä juuri sanaakaan. Tekee mieli jotakin. En ole vielä keksinyt, että mitä. Päätä särkee, ja särki ui joessa keskustan halki kohti sellaisia aaltoja, joiden mukana ei ajelehdi punaisia polkupyöriä ja mäyräkoirankuoria ja pullopostia ja God knows miten päin hukattuja alushousuja ja yläasteen historiankirjoja ja päättötodistuksia ja käytettyjä kortsuja ja kaikenmoista uskomatonta p**kaa.

Kuntosalinomistaja pakotti minut tänään treenaamaan. Se yrittää viedä mun palkkarahat. Mur.
Ei tee mieli karkkia. Sen minä olen jo keksinyt.

-Suuse-

"Oli kiva tavata, neiti mysteerinen", Matias sanoi, mutta ei antanut Jaanalle ainuttakaan
kunnon ilmettä, pelkän tyhjän katseen vain.
"Samoin, herra oranssihiuksinen."
Matiaksen pylväsmäinen ryhti lysähti.
"Se oli inhimillinen moka."
"Mikä?"
"No nämä s**tanan hiukset. Mä yritin värjätä niistä punaiset."
"Ehkä parempi noin."
"Luuletsä?"
"Joo-o."
Matias hymyili. Haroi hiuksiaan.
"Ootsä aatellu permanenttia?"
"Haista v**tu."
Jaana hymyili. Ei pahalla, se tarkoitti, ja samassa Matias astui askeleen ja tarttui Jaanan harteisiin epäluonnollisen jäykästi. Halasi. 'Sanoisit Jaana, sanoisit sen.' Matias sulki silmänsä. Miksi oli niin vaikea olla siinä? Olla siinä tai lähteä pois. Miksi oli niin vaikea paljastaa kaikkea itsestään? 'Siinä sä olet niin kuin pieni perhonen. Siinä sä olet, ja mä pelkään, että sä lennät taas pois. Sanoisit, Jaana. Sanoisit, että jää.'

Jaana silitti Matiaksen selkää varovasti kuin olisi yrittänyt lohduttaa. Enimmäkseen Jaana ei kuitenkaan tiennyt, tahtoiko olla siinä aina vai irrottaa otteensa koko miehestä iäksi. 'Onko sun pakko mennä? Miksi sun pitää mennä? Jäisit.' Jossain aneeminen nainen kuulutti junan lähtevän. 'Jää.' Ja sen pienen hetken Jaana tunsi itsensä niin haavoittuvaksi, että olisi ollut parempi vain jäädä kotiin. Olisi ollut parempi olla olematta ollenkaan. 'Jää, Matias.' Jaana puristi tonttua hetken kaikilla voimillaan ja päästi sitten irti. Matias peruutti askeleen ja nosti asfaltilta laukun. Perkasi kurkkuaan. Jaana ei tiennyt, eikä tiennyt Matiaskaan. Oli vaikea katsoa silmiin.
"Kiitos, Jaana."
"Mistä?"
"Kaikesta."

-Suuse-

How many times have I wondered what would it be like to live in a small town like this when you are a person who comes from a foreign country? Today I got the chance to interview one foreigner with a happy smile on her face.

Me suomalaiset käytämme miten monta typerännäköistä "suu auki" -katsetta ihmisiin, jotka ovat erilaisia kuin me itse peilin perusteella näytämme olevan? Pienissä kaupungeissa vilkuileminen on hyvinkin tavallista; osaltaan se on jopa suotavaa.

Kun kaupunkiin saapuu uusi kaksimetrinen tumma koripalloilija, jopa hädin tuskin puolitoistametriset vaahtosammuttimet ovat valmiita haastamaan heidän kanssaan riitaa pimeässä iltaisin. Miksi me katsomme pitkään? Miksi erilaisuus on kummallista? Miksi universaalisuus ei voi olla rikkautta? Miksi se on häpeäpilkku kadulla ja kaupassa? Miksi se on kohde, jota täytyy typerännäköisenä unohtua tuijottamaan?

For me it's always a great new day when I get to meet a person who comes from a different country. It feels like you'd collide with this different culture, a whole new different world. If I went to Africa, I would also be like some silly painting into what everybody likes to lose their eyes. Not because I would be pretty, but because I'm different. In some other country I'm only another foreigner. I am just like this little green something that falls down from the sky.

Joku viisas sanoi joskus jossakin: "Me voimme kuvitella omistavamme maan, vihreän nurmikon talomme ympärillä, kukkapenkin ja lasten puisen hiekkalaatikon. Me voimme ja me myös teemme niin. Mutta lopulta me lähdemme, ja maa ja nurmikko ja talo ja kukkapenkki ja jopa hiekkalaatikko ovat yhä paikoillaan."

-Suuse-

Kahvi on paras asia maailmassa. Se saa silmäni heittäytymään auki karvaanihanalla mustantuoksuisella aromillaan aamuisin. Se polttaa kieleni niin suloisesti, että en voi olla unohtamatta kahvinpoltetta suussani koko päivänä, enkä varsinkaan sen vuoksi, että kielenpolttaminen on ihastuttavan ihanaa lempipuuhaani. Jos unohdan lisätä mustaan houkuttelevaan kahviini tilkan valkoista lempeää nestemäisensuloista maitoa, kahvi saa irvistyslihakseni toimimaan jo ensi kosketuksella, koska voi niin kamalasti minä hullaannun kahvinjuonnista, että minua vetistelevien ilonkyynelten keskellä ihan hymyilyttää sen nauttiminen.

Tänäkin aamuna minä halusin jäädä. Minä halusin unohtaa, että elämä on kopastumista petoniportaissa, kuumaa kahvia ja ylinopeutta satasen alueella, pöydällä makaavia jutunjuuria, jotka eivät osaa itse kirjoittaa itseään.

On ikävä <3

-Suuse-

Ahaa-elämys: pakon alla pystyy kyllä toimimaan. Kiire on lehtijutun perässä juoksemista silloin, kun siihen ei ole aikaa. Kun on pakko keksiä kuva tarinaan, johon ei sovi kuva. Tarinaan, jossa ei ole mitään kuvallista kerrottavaa. Naurettavuuden huippu on lähteä kameran kanssa etsimään kuvaa, päätyä vanhainkodin käytävälle räpsimään stillejä katossa roikkuvasta kyltistä suuntanuolineen. Toisinaan toimittajantyö on idioottimaisille ideoille nauramista joukkotukehtumiskuoleman uhalla aamupalaverissa yhdeksän aikaan aivotoiminnan kannalta ihan liian aikaisin.

Syksy on tullut. Sen tietää tukkoisesta nenästä aamuisin. Kulta, olit oikeassa eilen. Kohta me olemme flunssassa molemmat.:)

*pieni toimittajatyttö*