Monsuunin tällä kertaa ilmeisesti ollessa ihan oikeasti alullaan saderyöpyt ovat muovanneet uuteen, uljaaseen uskoon kylän syrjäisemmät tiet, ne hiekasta ja savesta kasautuneet maailman kaunistukset. Pimeällä niitä myöten on mukava talsia, saavat jalat nilkkoja myöten mutakäsittelyn lipsahdus lipsahdukselta.
Kotioven avatessani vierasistuimella kököttää minua odottamassa ystäväni hullunkurinen sammakko. Kyllä sammakko, juuri sinua varten sen siihen lattialle laitoin, eipä täällä juuri muita vieraita näy. Ja parempi näillä näkymin näin, en jaksa joutavia kurnutella sosiaalisen elämän nimissä. Syö energiaa, heittää sitä hukkateille. Energia on käytettävä joko itsensä tai muiden kohottamiseen, sitä ei sovi törsätä tyhjyyteen.
Sammakko onkin täällä asustellut jo useamman kuukauden. En ole sitä enää ulos jaksanut kärrätä, kun on kerran oppinut olemaan hyppimättä öisin päälläni. Oletettavasti syö lattialla vaeltelevia ötököitä elääkseen. Hyvä että talossa joku siivoaa, kun ei itsellä aina ajatus riitä.
Ja herra sammakosta (vai onko lie rouva, en minä näitä ymmärrä) vielä kuva: Madhava