IRC-Galleria

Sellainen on tuo profetia. Juuri täsmälleen näin teki paavi. Suuruudenhulluus on aina ollut paaviuden suuri periaate; ja vakiinnuttaessaan asemansa hän kunnioitti nimenomaan "linnoitusten jumalaa". Hän toi tuon jumalan palvonnan roomalaiskatoliseen kirkkoon; ja niin tehdessään hän teki juuri siitä, mikä oli hänen heikkoutensa lähde, nimenomaan voimansa tornin—hän teki nimenomaan Rooman pakanuudesta, joka häntä ympäröi, voimansa linnoituksen. Niin pian kuin oli todistettu, että paavi oli halukas omaksumaan pakanuuden kristillisten nimitysten verhoamana, pakanoista ja pakanapapeista tuli hänen kaikkein sydämellisimmät ja luotettavimmat puolustajansa. Ja kun paavi alkoi harjoittaa ruhtinaan valtaa kristittyjen yli, keitä olivat ne miehet, joita hän suositteli—joita hän ylentäisi urallaan—jotka hän ylentäisi kunniaan ja valtaan? Juuri ne, jotka olivat kaikkein omistautuneimpia niiden "vieraiden jumalien palvontaan", jotka hän itse oli tuonut kristilliseen kirkkoon. Kiitollisuus ja oman edun tavoittelu juonittelivat tämän yhdessä. Jovinianus ja kaikki, jotka vastustivat pakanallisia käsityksiä ja käytänteitä, erotettiin kirkosta ja vainottiin. Ainoastaan niitä, jotka olivat sydämestään mukana eksytyksessä (ja etummaisina juuri tietenkin pakanoita) suosittiin ja he etenivät hyvin. Tällaisia miehiä lähetettiin Roomasta kaikkialle, jopa aina Isoon-Britanniaankin saakka ennallistamaan pakanuuden valtaa—heille annettiin loistokkaita arvonimiä, maat jaettiin tällaisten kesken ja kaikki tämä roomalaiskatolisen kirkon paavinistuimen "edistämiseksi", jotta "Pietarin pennit" saataisiin haalittua roomalaiskatolisen kirkon ylipapin käsiin. Mutta sitten sanotaan vielä, että tuo itseään korottava kuningas kunnioittaa "sitä jumalaa, jota hänen isänsä eivät tunteneet, hän kunnioittaa kullalla ja hopealla, kalliilla kivillä ja muilla kalleuksilla". Se periaate, johon transsubstantiaatio perustui, on vastaansanomattomasti babylonialainen periaate, mutta mitään todisteita ei ole siitä, että sitä olisi sovellettu samalla tavalla siellä kuin paavinistuin tekee. On varmaa, että todisteita on olemassa siitä, ettei pakanallisessa Roomassa milloinkaan palvottu sellaista hostiajumalaa kuin mitä paavinistuin palvoo ehtoollismessussa. Cicero, joka itse oli roomalainen auguuri ja pappi, toteaa: "Onko koskaan ollut niin hullua ihmistä, että hän pitäisi sellaista, mitä itse syö, jumalana?" Cicero ei olisi voinut sanoa tätä, jos Roomassa olisi ollut tapana palvoa mitään ehtoollisleivän kaltaista. Mutta se, mikä oli liian absurdia pakanallisille roomalaisille ei ole ollenkaan absurdia paaville. Hostia, pyhitetty öylätti, on roomalaiskatolisen kirkon suuri jumala. Tuota hostiaa pidetään kullalla ja hopealla ja jalokivillä koristellussa lippaassa. Ja niin käy ilmi, että paavi palvoo tänä päivänäkin "jumalaa", jota eivät edes hänen pakanalliset "isänsä tunteneet" täsmälleen samalla tavalla, niinkuin tuo profetia ilmoittaa hänen tulevan tekemään. Tällä tavoin paavi, kun hänelle annettiin pakanallinen arvonimi Pontifex Maximus ja kun hän ryhtyi tekemään tuosta tittelistä kaikissa suhteissa totta, hän täytti täsmälleen Danielin ennustuksen, joka oli kirjoitettu muistiin 900 vuotta aikaisemmin.

Mutta palataksemme nyt apokalyptisiin symboleihin. Tuon "tulisen lohikäärmeen" suusta syöksyi tulvavesi. Paavi oli 300-luvun lopulla niinkuin hän on nytkin ainoa Belsassarin eli Nimrodin edustaja maan päällä; sillä pakanat todistetusti HYVÄKSYIVÄT hänet siksi. Hän oli tietenkin yhtälailla roomalaisen "tulisen lohikäärmeen" laillinen seuraaja. Kun hän siis nyt oli saanut arvonimen Pontifex Maximus, hän alkoi edistää vanhaa babylonialaista oppia uudestisyntymisestä kasteessa, joka oli nimenomaan suora ja muodollinen jumalallisen profetian sanojen täyttymys, jonka mukaan suuri tulinen lohikäärme "syöksi kidastansa vaimon jälkeen vettä niinkuin virran, saattaaksen hänet virran vietäväksi". Hän ja ne, jotka tekivät hänen kanssaan yhteistyötä täsä asiassa, valmistivat tietä sen suunnattoman maallisen ja hengellisen despotismin pystyttämiseen, mikä alkoi näkyä täysissä voimissaan Euroopassa AD 606, jolloin Rooman paavista tehtiin universaali paavi keskellä kansakuntien myrskyävää ja kuohuvaa merta; ja kun Euroopan kymmenen tärkeintä kuningaskuntaa tunnusti hänet Kristuksen sijaiseksi maan päällä, ainoaksi ykseyden keskukseksi, ainoaksi kruunujensa vakauden lähteeksi. Silloin hän oli omien tekojensa ja toimintansa perusteella ja Rooman UNIVERSAALIN PAKANUUDEN myöntymyksellä itse asiassa Dagonin edustaja; ja niinkuin hän kantaa päässään vielä tänäkin päivänä Dagonin mitraa, niin on syytä uskoa, että hän kantoi sitä päässään silloinkin.*

*Vasta tästä ajanjaksosta alkaen voidaan alkaa laskemaan noita tunnettuja 1260 päivää; sillä vasta silloin alkaa paavi esiintyä kymmenpäisen pedon Päänä ja universaalin seurakunnan päänä. Lukija huomaa, että vaikka se peto, johon edellä viitattiin, on kulkenut meren läpi, sillä on edelleen sen alkuperäiset tyypilliset ominaisuudet. Eksytyksen pää oli ensin Kronos, "Sarvipää". Eksytyksen pää on edelleen Kronos, sillä hän on peto, jolla on "seitsemän päätä ja kymmenen sarvea".
Voisiko siis olla olemassa tarkempaa täyttymystä Ilmesyskirjan 13:1:stä: "Ja minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä, ja sarvissansa kymmenen kruunua ja sen päihin oli kirjoitettu pilkkaavia nimiä...Ja minä näin yhden sen päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa"?
Alkuperäinen artikkeli: Two Babylons The Beast from the Sea by Alexander Hislop

Jos nyt niitä olosuhteita, joissa paavi on noussut vallan huipulle ja Jumalaa pilkkaavaan ylhäisyyteen, verrataan Danielin ennustukseen, jota ei oikean avaimen puutteessa ole koskaan ymmärretty, luulen lukijan ymmärtävän, miten kirjaimellisesti tuo ennustus on toteutunut Rooman paavien historiassa. Ennustus, johon viittaan, on se, jossa puhutaan yleisesti "omapäisenä kuninkaana" tunnetusta kuninkaasta Daniel 11:36:ssa ja sitä seuraavissa jakeissa. Kaikilla tahoilla myönnetään tuon "omapäisen kuninkaan" olevan kuningas, joka nousee valtaan evankeliumin aikakaudella ja kristikunnan keskuudessa, mutta hänen on yleensä otaksuttu olevan uskoton Antikristus, joka vastustaa sekä totuutta että paavinvaltaa ja kaikkea, joka kutsuu itseään kristilliseksi. Mutta luetaanpa nyt tuo ennustus niiden tietojen valossa, joita meille on esitetty ja niin tulemme huomaamaan, miten toisenlaisesta asiasta on kysymys (jae 36): "Ja kuningas tekee, mitä hän tahtoo, ja korottaa itsensä ja uhittelee jokaista jumalaa, itse jumalien Jumalaa vastaan hän puhuu kauheita. Ja hän menestyy, kunnes vihan aika on lopussa; sillä mikä on säädetty, se tapahtuu. Hän ei välitä isäinsä jumalista, ei naisten lempijumalasta, eikä hän välitä mistään muustakaan jumalasta, sillä hän uhittelee niitä kaikkia." Tähän saakka nuo sanat kuvaavat tarkalleen paaviutta, sen ylpeyttä, sen jumalanpilkkaa ja sen pakottamaa selibaattia ja neitsyyttä. Mutta noita sanoja seuraavien sanojen, miten raamatunselittäjät sitten ovat ne selittäneetkin, ei ole koskaan tähän mennessä voitu osoittaa käyvän yksiin sen teorian kanssa, että tässä tarkoitettaisiin paavia tai minkään muunkaan teorian kanssa. Toistettakoon ne vain kirjaimellisesti ja verrattakoon niitä sitten paaviuden historiaan, niin kaikki käy selväksi, yhtäpitäväksi ja kaikki on sopusoinnussa keskenään. Tuo Hengen innoittama näkijä on julistanut, että Kristuksen seurakunnassa nousee joku, joka pyrkii äärimmäiseen korkeaan asemaan ja jopa saavuttaa sen, niin että "hän tekee, mitä tahtoo"; hänen tahtonsa on ylimpänä kaikkea, jopa kaikkea lakia, niin ihmisten kuin Jumalankin lakia. Jos tämä kuningas nyt teeskentelee olevansa Galilean kalastajan seuraaja, nousee luonnollisesti kysymys, Miten hän on voinut mitenkään nousta noin korkeaan asemaan ja valtaan? Seuraavat sanat antavat kysymykseen yksityiskohtaisen vastauksen: "Hän ei VÄLITÄ* mistään jumalista, sillä hän uhittelee niitä kaikkia (korottaa itsensä niiden kaikkien yläpuolelle = for he shall magnify himself above all). MUTTA sen sijaan hän (engl Raamatussa. in establishing himself = vakiinnuttaessaan asemansa) kunnioittaa linnoitusten jumalaa (Ala Mahozim). Sitä jumalaa, jota hänen isänsä eivät tunteneet, hän kunnioittaa kullalla ja hopealla, kalliilla kivillä ja muilla kalleuksilla. Ja tätä hän tekee vahvoille linnoituksille—** hän vieraine jumalineen. Niille, jotka hän omikseen tuntee, hän osoittaa suurta kunniaa ja panee heidät monien hallitsijaksi ja jakaa heille maata palkaksi."

*Lukija huomaa, ettei sanota, ettei hän palvoisi mitään jumalaa; päinvastoin ilmeisesti; vaan että hän ei välitä mistään jumalista, että hänen oma loistonsa on hänen korkein päämääränsä.

**Sana on tässä sama kuin edellä 'linnoituksiksi' käännetty sana.

*Gibbon myöntää sen selvästi. "On vilpittömästi tunnustettava", hän toteaa, "että katolisen kirkon papit jäljittelivät sitä samaa epäpyhää esikuvaa, jota he niin kiivaasti olivat olleet tuhoamassa".
Paavi Damasus käsitti, että jos hän haluaisi säilyttää evankeliumin puhtaana ja kokonaisena kaupungissa, joka oli ensisijaisesti pakanallinen, hänen täytyisi olla valmis kantamaan ristiä, kohtaaman vihaa ja pahantahtoisuutta, kestämään kovuutta kuin hyvä Jeesuksen Kristuksen sotilas. Toisaalta, hän ymmärsi myös, että jos hänellä olisi arvonimi, johon niin monien vuosisatojen ajan oli pakanuuden kaikki toivo ja kiintymys keskittynyt, hän antaisi sen kannattajille syytä uskoa, että hän oli halukas toimimaan tuon arvonimen alkuperäisen hengen mukaisesti, hän saattaisi olla varma kansansuosiosta, sen kasvamisesta ja loistosta. Kumman vaihtoehdon Damasius todennäköisesti valitsisi? Mies, joka tuli Rooman paavinkirkkoon varkaana ja rosvona yli sadan vastustajansa ruumiin yli kiiveten, ei epäröinyt hetkeäkään, kumman vaihtoehdon hän valitsisi. Tulos osoittaa, että hän toimi luonteensa mukaisesti, että ottaessaan vastaan pakanallisen Pontifex Maximumin tittelin hän oli päättänyt minkä tahansa totuuksien kustannuksella oikeuttaa itselleen tuon arvonimen pakanoiden silmissä heidän pitkän Pontifex Maximusten jononsa laillisena edustajana. Tosiasioita ei voida selittää mistään musta lähtökohdista. On myös selvää, että pakanat HYVÄKSYIVÄT hänet ja hänen seuraajansa tuohon asemaan. Nuo sydämeltään pakanat kokoontuivat roomalaiskatoliseen kirkkoon juhlimaan vastavalittua uutta Pontifex Maximusta muuttamatta omaa uskontunnustustaan tai jumalanpalvelustaan, vaan toivat molemmat mukanaan kirkkoon. Lukija on todennut, miten täydellinen kopio se on vanhasta babylonialaisesta pakanuudesta, joka paavien johdolla on tuotu roomalaiskatoliseen kirkkoon. Lukija on voinut todeta, että sitä jumalaa, jota paavinvalta palvoo Korkeimman Poikana, Jumalan käskyistä huolimatta palvotaan kuvan muotoisena niinkuin aidossa pakanuudessakin, taideteoksena, jonka ihminen on valmistanut ja että hänelle annetaan ominaisuuksia, jotka ovat suorastaan vastakohtia sille, jotka armollisella Vapahtajalla on, ja että nuo ominaisuudet kuuluvat nimenomaan Molokille, tulenjumalalle tai Ala Mahozimille, "linnoitusten jumalalle". Lukija on havainnut, että juuri niihin aikoihin, jolloin Rooman paavi sai pakanallisen arvonimensä Pontifex Maximus, Vapahtajaa alettiin kutsua nimellä Ichtys eli "Kala", joka yhdisti hänet Dagoniin tai kalajumalaan; ja että aina siitä alkaen, askel askeleelta, sitä mukaa kuin olosuhteet sallivat, se, mitä kutsutaan Kristuksen palvonnaksi, on ollutkin tuon samaisen babylnialaisen jumalan palvontaa kaikkine rituaaleineen ja juhlamenoineen ja seremonioineen, täsmälleen samanlaisena kuin muinaisessa Babyloniassa. Ja loppujen lopuksi lukija on huomannut, että nk. kristillisen roomalaiskatolisen kirkon itsevaltias paavi on sillä tavoin ominut itselleen tuon arvonimen 300-luvun lopulla, niin että häntä kunnioitetaan, niinkuin jo vuosisatojen ajan juuri niillä Jumalaa pilkkaavilla nimillä, jotka oli alunperin annettu Babylonian ylipapeille.*

*Lukija, joka on nähnyt tämän teoksen ensimmäisen painoksen, huomaa, että edelläesitetyssä päättelyssä ei ole esitetty mitään Gratianuksen muodollisesta Pontifex Maximuksen arvoasemasta, jonka perusteella hän olisi ollut pakanoiden suora auktoriteetti, niinkuin esitin tuossa ensimmäisessä painoksessa. Se ei johdu siitä, ettenkö uskoisi sellaista sopimusta olleen, vaan siitä, että tällä hetkellä asia on jonkinverran epäselvä. Pastori Barcroft Boake, joka on hyvin oppinut Englannin kirkon pastori Ceylonissa täällä käydessään kertoi minulle tutkimuksistaan koskien tätä asiaa, mikä on saanut minut epäröimään sitä, että olisi ollut olemassa virallista auktoriteettia, jonka Rooman paavi olisi saanut Gratianukselta pakanoiden yli. Samalla olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että alkuperäinen väitteeni oli sisällöltään oikeutettu. Edesmennyt Hra Jones viittasi Journal of Prophecy -lehdessä Appendix to the Codex Theodosianukseen todisteena tuolle väitteelle, ja lisäksi vielä tulkitessaan Codexin sanoja väitti nimenomaan niin, että Pontifex Maximuksen arvoasemasta oli kilpailu, ja että kandidaatteja oli kaksi, toinen oli pakana, Symmachus, joka oli aikaisemmin ollut Valentinianuksen edustaja ja toinen oli Rooman piispa. (Quarterly Journal of Prophecy, lokak.1852) En ole kyennyt löytämään Hra Jonesin auktoriteettia tähän lausuntoon; mutta väite on niin seikkaperäinen, että sitä on vaikea asettaa kyseenalaiseksi kiistämättä väitteen esittäjän totuudellisuutta. Olen havainnut hra Jonesin erehtyneen useissa kohdin, mutta en tämänlaatuisissa asioissa; ja miehen luonne estää olettamasta sellaista. Lisäksi Appendixin kieli ei anna helposti sijaa toisenlaiselle tulkinnalle. Mutta vaikka ei olisi ollutkaan olemassa mitään virallista piispa Damasuksen asettamista pakanoidenkin ylipapiksi, on kuitenkin selvää, että Gratianuksen käskykirjeen nojalla (jonka autenttisuuden tarkka Gieseler täysin myöntää), hänestä tehtiin läntisen maailmanvallan ylin hengellinen auktoriteetti kaikissa uskonnollisissa kysymyksissä. Kun sitten lännen kristitty keisari poliittisista syistä tunnusti vuonna 400 pakanapappien olevan "virkamiehiä" (Cod. theod., ad POMPEJANUM, Procons.), nämä pakanapapit joutuivat oikeudellisesti väistämättä Rooman piispan alaisuuteen, koska ei ollut mitään muuta oikeusistuinta kuin hänen oikeusistuimensa kaikissa uskontoa koskevissa kysymyksissä. En ole kuitenkaan viitannut tähän itse tekstissä. Kuten lukija varmaankin myöntää, on asia ilman sitäkin riittävän pitävä.

Palataksemme siihen ikimuistoiseen aikaan, jolloin Rooman piispa sai Pontifex Maximuksen arvonimen. Olosuhteet, joissa tuo pakanallinen arvonimi annettiin paavi Damasukselle, olivat sellaiset, jotka olisivat saattaneet olla hieman koettelevammat häntä paremman ihmisen uskolle ja uskollisuudelle. Vaikka pakanuus olikin laillisesti hävitetty Rooman läntisestä maailmanvallasta, kuitenkin se oli valloillaan tuossa seitsemän kukkulan kaupungissa, jopa siinä määrin, että Hieronymus, joka sen hyvin tunsi, kirjoittaessan tästä ajanjaksosta, kutsuu sitä "kaikkien taikauskojen likaämpäriksi". Seurauksena oli, että vaikka kaikkialla muualla valtakunnassa kunnioitettiinkin ediktiä, joka lopetti pakanuuden, itse Roomalle se oli kuitenkin mitä suurimmassa määrin kuollut kirjoitus. Kaupungin prefekti Symmachus ja ylimmät patriisiperheet samoin kuin kansan suuret massat olivat fanaattisesti omistautuneet tuolle vanhalle uskonnolle; ja sentähden keisari katsoi tarpeelliseksi laista huolimatta ummistaa silmänsä roomalaisten epäjumalanpalvelukselta. Miten voimallinen oli pakanuuden ote keisarillisesta pääkaupungista jopa vielä senkin jälkeen, kun Vestan tulipalo oli sammutettu ja valtion tuki otettu pois vestaaleilta, voi lukija päätellä seuraavista Gibbonin sanoista: "Voiton kuva ja alttari poistettiin tosiaankin senaaattirakennuksesta; mutta keisari säilytti silti niiden jumalten patsaat, joita pidettiin yleisön nähtävillä; 424 temppeliä tai kappelia oli vielä jäljellä tyydyttämässä kansan uskonnollista palvontaa ja jokaisessa Rooman korttelissa loukattiin kristittyjen herkkiä tuntoja epäjumalanpalvelusuhrien savuilla." Näin vahvaa oli pakanuus Roomassa, vielä senkin jälkeen, kun valtion tuki oli siltä otettu pois vuonna 376. Mutta katso eteenpäin vain viisikymmentä vuotta, nähdäksesi, mihin se johti. Pakanuuden nimi on lähes kokonaan hävinnyt; jopa siinä määrin, että Theodosius nuorempi käyttää vuoden 423 ediktissä näitä sanoja: "Ne pakanat, jotka ovat vielä jäljellä, vaikka uskoisimme kyllä, ettei heitä enää ole". Gibbonin käyttämät sanat tästä asiasta ovat hyvin hätkähdyttävät. Vaikka hän täysin myöntääkin, että siitä huolimatta, että keisarilliset lait oli säädetty pakanuutta vastaan, "mitään erityisempiä rangaistuksia" ei olllut määrätty "niille lahkolaisille, jotka uskoivat Ovidiukselta peräisin oleviin taruihin ja vastustivat jääräpäisesti evankeliumin ihmeitä", hän ilmaisee täysin ihmetyksensä sen vallankumouksen nopeuden suhteen, joka tapahtui roomalaisten keskuudessa heidän siirtyessään pakanuudesta kristinuskoon. Hän toteaa koskien aikaa alkaen vuodesta AD 378, jolloin Rooman paavista tuli Pontifex Maximus aina vuoteen 395: "Pakanuuden häviö Theodosiuksen aikana on ehkä ainoa esimerkki totaalisesta muinaisen ja kansan omaksuman taikauskon hävittämisestä; ja sitä voidaan sentähden pitää ainutlaatuisena tapahtumana ihmsmielen historiassa"... Viitattuaan sitten senaatin nopeaan uskonnolliseen kääntymiseen hän jatkaa: "Valaiseva esimerkki siitä, miten muukin ylhäisö seurasi Aniciuksen suvun esimerkkiä [omaksuesssaan kristinuskon]...Kansalaiset, jotka olivat eri ammattien harjoittajia ja joita julkinen vapaamielisyys tuki, täyttivät lateraanin ja Vatikaanin kirkot koko ajan kasvavien käännynnäisten joukolla. Roomalaisten yleisen myötämielisyyden avulla ratifioitiin senaatin määräykset, joilla kiellettiin epäjumalien palvonta; Capitolin kukkulan loisto purettiin ja yksittäiset temppelit hylättiin rappioon ja halveksuntaan. Rooma alistui evankeliumin ikeen alle... Se sukupolvi, joka nyt nousi maailmassa sen jälkeen, kun nämä keisarilliset lait oli saatettu voimaan, VIEHÄTTYI katoliseen kirkkoon ja niin NOPEA ja kuitenkin niin LEMPEÄ oli pakanuuden katoaminen, että vain kaksikymmentäkahdeksan vuotta Theodosiuksen [vanhemman] kuoleman jälkeen eivät vähäisetkään jäänteet olleet enää tuon lain laatijan nähtävillä." Mistä syystä tapahtui sitten tämä suuri ja nopea vallankumous? Johtuiko se siitä, että Herran Sanaa julistettiin vapaasti ja kunnioitettiin? Mitä sitten merkitsikään tuo uusi asenne, jonka roomalaiskatolinen kirkko oli nyt omaksunut? Täsmälleen samassa suhteessa kuin pakanuus katosi kirkon ulkopuolelta, samassa suhteessa se ilmestyy kirkon sisälle. Pappien pakanalliset puvut, pakanallisia juhlia kansalle, kaikenlaisia pakanallisia oppeja ja käsityksiä tulee muotiin kaikkialle. Saman historiankirjoittajan todistus, joka on puhunut niin päättäväisesti roomalaisten pikaisesta kääntymisestä evankeliumin tunnustajiksi, on aivan yhtä päättäväinen asian tästä puolesta puhuessaan. Kuvatessaan roomalaiskatolista kirkkoa otsIkolla "pakanallisiin seremonioihin johdattaminen", hän puhuu näin: "Sitä mukaa kuin uskonnon kohteet vähitellen laskettiin ihmisen mielikuvituksen tasolle, otettiin käyttöön riittejä ja seremonioita, jotka näyttivät vaikuttavan massojen aisteihin mitä voimakkaimmin. Jos Tertullianus ja Lactantius olisi yhtäkkiä herätetty kuolleista 400-luvun alussa osallistumaan jonkin suositun pyhimyksen tai marttyyrin kunniaksi vietettyihin juhlallisuuksiin, he olisivat tuijottaneet hämmästyneinä ja suuttumusta tuntien sitä epäpyhää spektaakkelia, joka oli tullut kristillisen seurakunnan puhtaan ja hengellisen palvonnan tilalle. Jo heti siitä pitäen, kun kirkon ovet olisi avattu, heitä olisi loukannut suitsukkeiden haju, kukkien tuoksu ja lamppujen ja kynttilöiden loiste, joka sai päivänvalossa aikaan räikeän, rienaavan ja tuhlaavaisen valaistuksen." Gibbonilla on paljon lisääkin sanottavaa samaan tyyliin. Voiko kukaan nyt uskoa, että se kaikki olisi tapahtunut sattumalta? Ei. Se oli väistämättä tulosta periaatteettomasta politiikasta, josta tämän tutkimuksemme kuluessa olemme jo nähneet lukemattomia esimerkkejä paavinvallan osalta.*

Tämä tulva ei lähtenyt ainoastaan Saatanan, vanhan käärmeen suusta, vaan hänen suustaan, jota Rooman pakanat alkoivat pitää Rooman vanhan pakanuuden näkyvänä päänä. Kun roomalainen tulenpalvonta tukahdutettiin, olemme nähneet, että Pontifex Maximuksen virka, joka oli pakanuuden pää, hävitettiin. Se oli se Tulisen lohikäärmeen pään "kuolinhaava". Mutta tuskin oli tuo pää saanut kuolinhaavansa, kun se alkoi jälleen parantua. Muutaman vuoden kuluttua siitä, kun pakanallinen Pontifexin arvonimi oli hävitetty, se otettiin uudelleen käyttöön ja täsmälleen saman keisarin toimesta, joka oli sen hävittänytkin, niin että siihen liitettiin aivan kaikki samat pakanalliset mielleyhtymät, jotka siihen aikaisemminkin kuuluivat, mutta nyt tällä kertaa Rooman piispalle, josta tästä ajankohdasta alkaen tuli se suuri opillisen tulvan levittäjä tunnustavan kristikunnan päälle, levittämällä ensimmäiseksi tuhoisaa oppia uudestisyntymisestä kasteessa ja sen jälkeen kaikkia niitä pakanallisia oppeja, jotka olivat peräisin muinaisesta Babyloniasta. Kun tämä pakanallinen arvonimi annettiin roomalaiskatolisen kirkon paaville, se ei ollut vain tyhjä arvonimi, vaan siihen liittyi huomattava valta. Roomalaiskatolisen kirkon paavin auktoriteettiin liitettiin tässä hänen uudessa asemassaan Pontifexina "viisi tai seitsemän piispaa" hänen neuvonantajinaan, piispoja ja jopa vieraiden valtojen pääkaupunkien piispoja laajoilla alueilla lännessä, yhtä hyvin Galliassa kuin Italiassakin, hänelle alamaisina; ja ne, jotka kieltäytyivät alistumasta hänen määräyksiinsä, jotka hän Pontifexina oli määrännyt, joutuivat maallisen oikeuslaitoksen käsiin. Totuuden ja vanhurskauden asia joutui suureen vaaraan, kun sellainen valta oli nyt keisarin määräyksestä annettu Rooman paaville ja kun paavi oli niin halukas antautumaan väärän opin levittämiseen. Suuresta vaarasta huolimatta todellinen seurakunta, Morsian, Karitsan vaimo (sikäli kuin tuo seurakunta esiintyi läntisen maailmanvallan alueeella), sai siltä ihmeellisen suojan. Tuo seurakunta säästyi tuon väärän opin tuhoilta tietyksi ajaksi, ei ainoastaan hakeutumalla vuoristoon, niinkuin niin monet sen uskollisista jäsenistä tekivät, kuten esimerkiksi Jovinianus ja hänen kannattajansa, Vigilantius ja valdolaiset ja muut uskolliset, jotka piiloutuivat Kottisten alppien erämaihin ja muille syrjäisille seuduille Euroopassa, vaan lisäksi ennen kaikkea Jumalan sallimuksen toimiessa heidän hyväkseen. Tuohon asemaan viitataan näillä sanoilla (Ilm.12:16): "Mutta maa auttoi vaimoa: maa avasi suunsa ja nieli virran, jonka lohikäärme olis syössyt kidastansa." Mitä tarkoittaa symboli "maa avasi suunsa"? Luonnollisessa maailmassa tarkoittaa se, että maa avaa suunsa maanjäristystä; ja "maanjäristys" tarkoittaa Ilmestyskirjan symbolisessa kielenkäytössä, kuten kaikki myöntävät, ainoastaan poliittista sekasortoa. Kun nyt tutkimme kysesssä olevan ajan historiaa, huomaamme, että tosiasiat käyvät todellakin yksiin tuon kuvakielen kanssa; että niin pian kuin Rooman paavi PontifexMaximumin asemassa asettui niin kiivaasti tuomaan pakanuutta seurakuntaan, poliittinen sekasorto alkoi Rooman maailmanvallassa, mikä ei milloinkaan loppunut ennenkuin koko maailmanvallan rakennelma hajosi palasiksi. Mutta sitä ennen paavinvallan hengellinen valta oli saanut vankan jalansijan kaikissa läntisissä kansakunnissa jo kauan ennenkuin niin tapahtui. On selvää, että välittömästi sen jälkeen, kun Rooman paavi Damasus sai Pontifex Maximuksen arvon, ennustettu "luopumus" (1.Tim.4:3), mitä Roomaan tulee, oli kehittynyt mitä suurimmassa mittakaavassa. Siihen aikaan ihmisiä "kiellettiin menemästä naimisiin"* ja "käskettiin kieltäytymään lihan syömisestä".

*Rooman paavi Syricius määräsi papiston selibaatin AD. 385. (GIESELER)
Sitten teroitettii ihmisten mieliin vääränlaista pyhyyttä vääränlaisen opin avulla koskien syntiä ja ihmiset ohjattiin uskomaan, että kaikki kastetut henkilöt olivat väistämättä uudestisyntyneitä. Jos lännen roomalainen imperiumi olisi säilynyt yhden maallisen johtajan alaisena, olisi Rooman paavi tuon maallisen johtajan tukemana nopeasti saastuttanut kaikki valtakunnan alueet pakanallisella turmeluksellaan, jota hän selvästikin oli alkanut levittää. Kun ottaa huomioon sen julmuuden, jolla Rooman Pontifex Maximus kohteli Joviniusta ja kaikkia pakanallisia avioliittoa ja selibaattia koskevia oppeja vastustavia maailmanvallan voimalla, voi helposti ymmärtää, miten vakavat seuraukset sillä olisi ollut totuudelle valtakunnan läntisessä osassa, jos asiaintilan olisi sallittu jatkua edelleen. Mutta nyt seurakunnan suuri Herra puuttui asioiden kulkuun. "Goottien kapina" ja Alarik Goottilaisen suorittama Rooman hävitys vuonna 410 sai aikaan sen järkytyksen Rooman maailmanvallalle, joka vaikutti sen lopulliseen hajoamiseen vuonna 476 ja sen vallan häviämiselle. Vaikka siis Rooman paavi aikaisemmin saamansa vallan takaamana tunnustettiinkin muodollisesti keisarillisessa ediktissä vuonna 445 "kaikkien lännen kirkkojen pääksi" ja kaikkia piispoja käskettiin "pitämään kaikkea sitä lakina, mitä ikinä Rooman paavi katsoisi hyväksi määrätä tai käskeä", maailmanvallan sekasorto ja itse maailmanvallan hajoaminen pian sen jälkeen tekivät mitä suurimmassa määrin merkityksettömiksi tuon ediktin tuhoisat vaikutukset. "Maan suun avaaminen"—toisin sanoen Rooman maailmanvallan hajoaminen niin moniksi itsenäisiksi valtakunniksi——tapahtui tosi uskonnon hyväksi ja esti eksytyksen ja turmeluksen tulvaa, joka oli lähtöisin Roomasta, etenemästä niin nopeasti ja pitkälle kuin muussa tapauksessa olisi tapahtunut. Kun nyt yhden ainoan keisarin tahdon tilalle, johon Pontifex maximus nojasi, tulivat monet eri maiden tahdot, väheni Rooman paavin valta huomattavasti. "Näissä olosuhteissa", toteaa Gieseler viitaten roomalaiskatolisen kirkon vaikutukseen niihin eri valtakuntiin, joihin maailmanvalta hajosi, "näissä olosuhteissa eivät paavit voineet suoranaisesti puuttua kirkollisiin asioihin; ja heidän yhteytensä eri maiden kirkkoihin riippui kokonaan hallitsijan suosiollisuudesta". Paavinvalta voitti lopulta tuon maanjäristyksen vaikutukset ja läntiset valtakunnat joutuivat tuon eksytyksen tulvan valtaan, joka tuli lohikäärmeen suusta. Mutta sen maailmanvallan hajoaminen, joka niin kiihkeästi oli tukenut Rooman hengellistä despotismia, antoi lännen tosi seurakunnalle pitemmän suhteellisen vapauden ajan, jota sillä ei muuten olisi ollut. Pimeä keskiaika olisi koittanut aikaisemmin ja pimeys olisi ollut intensiivisempää ilman gootteja ja vandaaleja ja sitä poliittista sekasortoa, joka seurasi heidän hyökkäyksistään. Heidät oli nostatettu vahingoittamaan luopunutta yhteisöä, ei vainoamaan Kaikkein Korkeimman pyhiä, vaikka hekin tosin joutuivat satunnaisesti kärsimään yleisestä hämmingistä. Sallimuksen käsi voidaan selvästi havaita siinä, että tuona kriittisenä hetkeä maa avasi suunsa ja auttoi vaimoa.

Kun nyt tämän meren jumalan palvonta oli jälleen vakiinnutettu uudelleen ja kaikki varteenotettava vastarinta tukahdutettu, häntä palvottiin myös suurena sodan jumalana, joka, vaikka olikin kuollut ihmiskunnan hyväksi, oli nyt jälleen noussut ylös ja oli ehdottoman voittamaton. Tämän uuden inkarnaation muistoksi vietettiin joulukuun 25. päivää, joka muuten oli joulupäivä, niinkuin jo olemme todenneet, pakanallisessa Roomassa "Natalis Solis invicti" -nimisenä, "Voittamattoman auringon syntymäpäivänä". Olemme myös todenneet, että tuon roomalaisen jumalan nimi on nimenomaan Nimrod; sillä Mars ja Mavors, jotka ovat roomalaisen sodanjumalan kaksi tunnettu nimeä, ovat vain ilmeisesti kaldealankielen sanojen "Mar" tai "Mavor", joka merkitsee 'kapinallista', roomalaiset muodot. Näin kauhistuttava ja voittamaton oli Nimrod, kun hän ilmestyi uudelleen Dagonina, merestä nousevana petona. Jos lukija katsoo, mitä Ilmestyskirjan 13:3:ssa sanotaan, hän huomaa täsmälleen saman asian: "Ja minä näin yhden sen päistä olevan ikäänkuin kuoliaaksi haavoitetun, mutta sen kuolinhaava parantui. Ja koko maa seurasi ihmetellen petoa. Ja he kumarsivat lohikäärmettä, koska se oli antanut sellaisen vallan pedolle, ja kumarsivat petoa sanoen: 'Kuka on pedon vertainen, ja kuka voi sotia sitä vastaan?'" Tällainen on siis kaikissa suhteissa analogia profetian kielen ja muinaisen babylonialaisen typologian välillä.

Löydämmekö sitten vastaavasti mitään, mikä vastaa tätä Rooman valtakunnan uskonnon historiassa sen jälkeen, kun vanha pakanuus hävisi tuosta valtakunnasta? Täsmälleen joka suhteessa. Niin pian kuin pakanuus oli laillisesti hävitetty, Vestan ikuinen tuli sammutettu ja vanha käärme syösty alas valtaistuimeltaan, missä se oli niin kauan aikaa saanut istua turvallisesti, niin hän käytti mitä salakavalimpia keinoja saadakseen valloitettua takaisin vaikutusvaltansa ja auktoriteettinsa. Huomatessaan, ettei kristittyjen vainoaminen ollut kyennyt tuhoamaan seurakuntaa, jota symboloi auringolla vaatetettu vaimo, hän teki toisen hyökkäyksen (Ilm.12:15): "Ja käärme syöksi kidastaan vaimon jälkeen vettä niinkuin virran, saattaakseen hänet virran vietäväksi." Tässä käytetty symboli on todellakin hyvin merkittävä. Jos tässä oli kysymys tulen lohikärmeestä, olisi saattanut odottaa, että se olisi esitetty, niinkuin suosituissa myyteissä, syöksemässä tulta vaimon päälle. Mutta nyt ei olekaan niin. Vaan sensijaan tässä on tulvavesi, jonka hän syöksee suustaan. Mitä tämä voisikaan tarkoittaa? Samoin kuin vettä tuli lohikäärmeen suusta—sen täytyy tarkoittaa oppia, ja tietysti siis väärää oppia. Mutta onko tässä mitään vielä erityisempää? Vain yksi silmäys vanhaan babylonialaiseen esikuvaan osoittaa, että käärmeen suusta syöstyn veden on täytynyt olla kasteen kautta uudestisynnyttävä vesi. Juuri tähän aikaan, kun vanha pakanuus tukahdutettiin, tuo oppi kasteen uudestisynnyttävästä vaikutuksesta, joka oli vaikuttanut kristillisessä seurakunnassa jo aikaisemminkin, uhkasi levitä kuin vedenpaisumus yli koko Rooman maailmanvallan alueen.*

*Meillä on todisteita sekä tämän opin julistamisesta että siitä pitävästä otteesta, jonka se sai tunnustavista kristityistä noin vuodesta 360 aina keisari Justinianuksen aikaan noin 550.
Juuri tarkalleen silloin meidän Herraamme Jeesusta Kristusta alettiin kutsua kansan parissa nimellä Ichthys, ts. "Kalaksi", ilmeisen selvästi siksi, että Hänet yhdistettäisiin Dagoniin. Neljännen vuosisadan lopulla ja siitä ajasta alkaen opetettiin, että se, joka oli pesty kastealtaassa, oli samalla uudestisyntynyt ja niin hänestä oli tullut puhdas kuin neitseellinen lumi.

*Nimi Tammus käytettynä Nimrodista tai Osiriksesta vastasi Alorusta eli "tulenjumalaa" ja näyttää siltä, että nimi annettiin hänelle, koska hän oli suuri tulella puhdistaja. Tammuz tulee sanoista tam, 'tehdä täydelliseksi' ja muz, 'tuli' ja tarkoittaa 'tuli täydellistäjä' tai 'täydelliseksi tekevä tuli'. Zarahustralainen säe viittaa tähän nimen merkitykseen samoinkuin Nimrodiin jumalten Isänä: "Kaikki asiat ovat YHDEN TULEN jälkeläisiä. Isä teki kaikki täydellisiksi ja antoi ne ensimmäiselle mielelle, jota kaikki ihmisten kansakunnat kutsuvat ensimmäiseksi." (CORYn Fragments) Tässä julistetaan tulen olevan kaiken Isä; sillä kaiken sanotaan olevan sen jälkeläisiä ja sitä kutsutaan myös kaikkien asioiden 'täydellistäjäksi'." Toinen mieli on ilmeisesti lapsi, joka siirsi pois Nimrodin kuvan palvonnan kohteena; mutta siitä huolimatta pidettiin Nimrodin apua välttämättömänä ihmisten "täydellistämisessä", koska hän oli jumalista ensimmäinen ja myös tulenjumala. Tästä epäilemättä johtuu, että Kiirastulen "täydellistävää" vaikutusta pidetään välttämättömänä ihmisen sielulle viimeiseksi ja että se puhdistaa sielusta sen kaikki synnit, jotka se on vienyt mukanaan näkymättömään maailmaan.
**OVIDIUS, Fasti. Oli melkoisen mielenkiintoista, kun puhtaasti päättelemällä olin tullut siihen johtopäätökseen pelkkien aihetodisteiden avulla, että kiirastuli puhdistajana tulee Adonin eli Tammuksen tulenpalvonnasta ja että vesi puhdistajana liittyy Nooan vedenpaisumukseen, huomasin Ovidiuksen nimenomaan lausuvan, että niin todella uskottiin Roomassa hänen aikanaan. Mainittuaan kohdassa, johon edellämainittu lainaus viittaa erilaisia mielikuvituksellisia syitä kaksinkertaiseen, tulella ja vedellä puhdistamisen välttämättömyyteen, hän lopuksi toteaa: "Omalta osaltani en usko niihin; on (kuitenkin) joitakin, jotka sanovat, että toisen on tarkoitus muistuttaa Faethonista ja toisen Deucalionin vedenpaisumuksesta."

Jos joku kuitenkin vielä pitäisi sitä epätodennäköisenä, että Nooan palvonta olisi sulautettu muinaisessa maailmassa Taivaan kuningattaren ja hänen poikansa palvontaan, avatkoon hän silmänsä sille, mitä Italiassa tapahtui tänä hetkenä [1856] tuon patriarkan palvonnan suhteen ja roomalaiskatolisen Taivaan kuningattaren palvonnan suhteen. Seuraava lainaus, jonka minulle lähetti ystävällsesti lordi John Scott vahvistamaan näillä sivuilla esitettyjä käsityksiä, ilmestyi Morning Hetrald -lehdessä 26.10.1855:"ARKKIPIISPAN RUKOUS PATRIARKKA NOOALLE.—PAAVIUS TORINOSSA.—Jo usean vuoden ajan peräjälkeen on viinirypälesato lähes kokonaan tuhoutunut Toscanassa taudin seurauksena. Firenzen arkkipiispa on keksinyt ajatuksen, että nitistetään tuo sairaus rukoilemalla, ei Jumalaa, vaan kantaisä Nooaa; ja hän onkin juuri julkaissut kokoelman, joka sisältää kahdeksan erimuotoista pyyntöä, jotka on omistettu tälle muinaisen liiton erityisosapuolelle. 'Kaikkein pyhin kantaisä Nooa!' on sanonta, joka sisältyy erääseen näistä rukouksista, 'joka harrastit pitkän elämäntyösi aikana viininviljelyä ja annoit ihmiskunnalle tuota kallisarvoista virvoitusjuomaa, joka sammuttaa janon, palauttaa voimat ja elähdyttää meidän kaikkien rohkeuttamme, katso meidän viinirypäleidemme puoleen, joita me sinun esimerkkiäsi seuraten olemme viljelleet tähän asti; ja kun näet niiden kituvan ja kärsivän tuosta tuhoisasta taudista, joka tuhoaa hedelmät ennen viininkorjuuta (vakavana rangaistuksena paljosta jumalanpilkasta ja muista hirvittävistä synneistä, joihin olemme syyllistyneet), sääli meitä, ja lankea Jumalan ylhäisen valtaistuimen eteen, Jumalan, joka on luvannut lapsilleen maan hedelmän ja runsaasti maissia ja viiniä, rukoile Häntä meidän puolestamme; lupaa Hänelle meidän nimissämme, että Jumalan armon avulla me hylkäämme rikoksen ja synnin tiet, ettemme enää käytä väärin Hänen pyhiä lahjojaan ja tottelemme omantunnontarkasti Hänen ja meidän pyhän Äitimme Marian ja katolisen kirkon pyhää lakia' jne. Kokoelma päättyy uuteen rukoukseen, joka on osoitettu Neitsyt Marialle, jota kutsutaan näillä sanoilla: "Oi Tahraton Maria, katso peltojamme ja viinitarhojamme! ja jos katsot, että me olemme sen ansainneet, pysäytä tämä kauhea tauti, joka syntiemme takia tekee peltomme tuottamattomiksi ja ryöstää viinitarhoiltamme sadon kunnian', jne. Teos sisältää kantaisä Nooaa esittävän vinjetin, jossa hän valvoo viinikorjuuta sisältäen myös arkkipiispan sanoman, jossa tämä lupaa neljänkymmenen päivän aneet kaikille, jotka hartaasti lausuvat kyseisiä rukouksia.—Christian Times" Tällaista ilmiselvää pakanuutta kohdatessaan ei voi kuin todeta, että hyvin on jalo herra huomauttanut sanoessaan, että varmastikin on maailma kääntynyt takaisinpäin ja vanhan Bacchus-jumalan palvonta palautettu!

Seuraava suuri vihollinen, joka meille esitetään on Merestä nouseva peto (Ilm.13:1): "Ja minä näin pedon nousevan merestä; sillä oli kymmenen sarvea ja seitsemän päätä, ja sarvissansa kymmenen kruunua, ja sen päihin oli kirjoitettu pilkkaavia nimiä", sanoo Johannes. Tämän pedon seitsemän päätä ja kymmenen sarvea, samoin kuin suurella lohikäärmeelläkin, osoittavat, että tämä voima kuuluu olennaisilta osiltaan samalle pedolle, mutta että sen ympäristössä on tapahtunut muutos. Vanhassa babylonialaisessa järjestelmässä seurasi tulen jumalan palvontaa nopeasti meren veden jumalan palvonta. Samoin kuin maailma aikaisemmin oli vaarassa palaa poroksi, samoin sitä uhkasi nyt yhtälailla hukkuminen. Meksikolaisessa tarussa kerrotaan sen todella tapahtuneenkin. Ensiksikin he sanovat, että se tuhottiin tulella ja sitten sen tuhosi vesi. Druidilainen mytologia antaa samanlaisen kuvauksen; sillä bardit kertovat, että sitä kauheata tulimyrskyä, joka halkaisi maan, seurasi nopeasti Llion-järven tulviminen, kun syvyyden kuilun vedet nousivat ja "peittivät koko maan". Kreikasta löydämme saman kertomuksen. Diodorus Siculus kertoo, että muinaisina aikoina "Aegides-niminen hirviö, joka syöksi tulta, ilmestyi Fryygiassa; sieltä se levittäytyi pitkin Taurus-vuorta, jolloin se poltti kaikki metsät aina Intiaan saakka; sitten se palatessaan pyyhki altaan Libanonin vuoren metsät ja ulottui aina Egyptiin ja Afrikkaan saakka; lopulta Minerva pysäytti sen. Fryygialaiset muistivat hyvin tämän MAAILMANPALON ja VEDENPAISUMUKSEN, joka sitä SEURASI." Myös Ovidius viittaa selvästi siihen, että tulen palvonta seurasi heti vedenpalvonnan jälkeen hänen tarussaan Cycnuksen muuttumisesta. Hän esittää kuningas Cycnusta, joka oli Faethonin läheinen ystävä ja siten myös tulenpalvontaa, kun hän ystävänsä kuoleman jälkeen tulta vihatessaan ja omaksuen peloissaan sen vastakkaisen elementin, joka on vesi, jolloin hän muuttui joutseneksi. Intiassa on suurella vedenpaisumuksella, jolla on niin tärkeä sija sen mytologiassa, ilmeisesti sama symbolinen merkitys, vaikkakin kertomus Nooasta on sekoittunut siihen; sillä juuri tuon vedenpaisumuksen aikana "kadotetut Vedat" eli pyhät kirjat löydettiin uudelleen suuren KALAN muotoisen jumalan avulla. "Vedojen katoaminen" oli tapahtunut ilmeisesti juuri tuon hirveän jumalten tuhon aikoihin, jolloin puranien mukaan näiden jumalien suuri vihollinen nimeltään Durgu "Hävitti kaikki uskonnolliset seremoniat ja bramiinit pelottelemalla, hylkäsi Vedojen lukemisen...tuli menetti energiansa, ja peljästyneet tähdet menivät piiloon näkyvistä"; toisin sanoen, kun epäjumalanpalvelus, tulenpalvonta ja taivaan joukkojen palvonta oli tukahdutettu. Kun siirrymme itse Babyloniaan, me löydämme sieltä pääosiltaan samanlaisen kertomuksen. Berosus esittää vedenpaisumuksen tulevan Aloruksen eli "tulenjumalan", ts. Nimrodin ajan jäkeen, mikä osoittaa, että sielläkin vedenpaismus oli symbolinen. Tästä vedenpaisumuksesta nousi sitten kalajumala Dagon eli merestä nouseva peto. Berosus osoittaa, että Dagonin palvonta perustui erääseen legendaan, jonka mukaan kaukana menneisyydessä, kun ihmiset olivat vajonneet barbariuteen, ilmestyi OANNES-NIMINEN PETO PUNAISESTA MERESTÄ tai Persian lahdelta—puoliksi ihminen, puoliksi kala—joka sivisti babylonialaiset, opetti heille taiteita ja tieteitä ja neuvoi heitä politiikassa ja uskonnossa. Dagonin palvonnan aloittivat juuri nämä asianosaiset—paitsi tietenkin Nimrod—jotka olivat aikaisemmin vietelleet maailman tulenpalvontaan. Salaisissa mysteereissä, jotka silloin luotiin, vaikka ne aluksi epäilemättä osoittivat mitä suurinta antipatiaa kuvattua tulenpalvontaa kohtaan, ne yrittivät saada takaisin vaikutusvaltansa ja voimansa esittämällä vedenpaisumuksen kauheita tapahtumia, joissa Nooa esitettiin Dagon- tai Kalajumalan nimisenä—joita kohtaan koko ihmissuku sekä itse tapahtuman luonteen että sen yhteyden takia, mikä sillä oli ihmissuvun toiseen esi-isään, tunsi syvää mielenkiintoa.Näiden Mysteereiden keksijät huomasivat, että jos he saisivat ihmiset takaisin minkälaiseen epäjumalanpalvelukseen hyvänsä, he voisivat muodostaa tuosta epäjumalanpalveluksesta sellaisen, että saadaan perustettua uudelleen juuri se järjestelmä, joka oli hävitetty. Niin tapahtui, että niin pian kuin tarvittavat valmistelut oli tehty, Tammus esiteltiin hahmona, joka oli sallinut teloituksensa ihmiskunnan hyväksi. Tehtiin erotus hyvien käärmeiden ja pahojen käärmeiden välillä, jolloin toista ryhmää edusti Agathodaemon-niminen käärme, joka oli hyvä jumala ja toista taas Cacodaemon-niminen jumala,joka oli paha.*

*WILKINSON. Egyptissä oli Uraeus eli Cerastes hyvä käärme, Apofis paha.
Silloin oli helppoa johtaa ihmiset asteittain uskomaan, että vaikka päällisinpuolin näytti päinvastaiselta , Tammus oli todellisuudessa ihmiskunnan onnea kadehtivan Apofiksen eli suuren pahantahtoisen käärmeen suuri vihollinen eikä suinkaan pahantahtoisen käärmeenpalvonnan kohde ja että hän oli itse asiassa juuri se vaimon siemen, jonka kohtalona oli murskata käärmeen pää. Sielunvaelluksen avulla oli aivan yhtä helppoa yhdistää Nimrod ja Nooa ja saada näyttämään siltä kuin suuri patriarkka olisi tämän suosikkijälkeläisensä henkilössä inkarnoitunut uudelleen Dagonina, kuin saada ihmiskunta takaisin niihin siunauksiin, jotka se oli menettänyt, kun Nimrod tapettiin. Varmaa on, että Dagonia palvottiin kaldealaisissa Mysteereissä, missä ikinä ne otettiinkin käyttöön, hahmona, joka edusti molempia.

Edellisessä järjestelmässä oli puhdistuksen suurena mallina ollut tuli, nyt se oli vesi, jonka kautta ihmiset puhdistuisivat. Silloin alkoi oppi uudestisyntymisestä kasteessa, joka liittyy, kuten olemme todenneet, siihen kun Nooa selvisi vedenpaisumuksen vesistä. Sitten alkoi pyhien kaivojen, pyhien järvien ja pyhien jokien kunnioittaminen, jota tavataan kaikkialla, missä näitä elementtejä esiintyy maanpäällä; jota ei esiinny ainoastaan parsilaisten keskuudessa, jotka tulenpalvonnan lisäksi palvovat myös Zereparankardia eli Kaspianmerta ja hindulaisten keskuudessa, jotka palvovat Ganges-virran vesiä ja pitävät sitä suurena passina taivaaseen ja jättävät kuolevat sukulaisensa sen virran vietäviksi; vaan voidaan tavata täysissä voimissa tänäkin päivänä paavillisessa Irlannissa pyhien kaivojen universaalina kunnioittamisena ja vuosittaisissa pyhiinvaellusmatkoissa Loch Derghille, jossa voi pestä pois syntinsä pyhissä vesissä; ja jota esiintyy ilmeisen selvästi myös meidänkin keksuudessamme siinä suositussa noitataikauskossa, joka ilmenee niin selvästi Burnsin säkeessä—

"A running stream they daurna cross" (He eivät uskaltaneet ylittää virtaavaa vettä)
Riittänee vedenpalvonnasta tällä erää. Vedenpalvonnan ohella otettiin kuitenkin käyttöön jälleen tulenpalvonta. Mysteereissä käytettiin molempia puhdistusmenetelmiä. Vaikka vesikasteen uskottiin uudestisynnyttävän, pidettiin tulella puhdistamista silti välttämättömänä; * ja vielä kauan senkin jälkeen, kun uudestisyntyminen kasteessa oli vakiintunut oppi, pantiin lapset vielä "kulkeamaan Molokin tulen läpi". Tätä kaksinkertaista puhdistamista sekä tulella että vedellä harjoitettiin Meksikossa Wodanin palvojien keskuudessa. Tätä kaksinkertaista puhdistamista harjoitettiin myös yleisesti muinaisten roomalaisten pakanoiden keskuudessa;** ja aikaa myöten lähes kaikkialla pakanamaailmassa sekä tulenpalvonta että Nimrodin käärmeenpalvonta, josta oli luovuttu, otettiin uudelleen käyttöön uudessa muodossa, jossa oli kaikki vanhat ja myös uusia kauhistuksia.

Rooman maailmanvallan lohikäärmeviiri symboloi tulenpalvontaa


Ammamianus Marcellinuksen kohdassa, jossa hän puhuu tuosta viiristä, hän kutsuu sitä nimityksellä "purpureum signum draconis". Tämä saattaa herättää kysymyksen, Onko epiteetillä purpureum, joka kuvaa lohikäärmeen väriä, mitään tekemistä tulen kanssa? Seuraava lainaus Salvertelta saattaa valaista asiaa: "Lohikäärme esiintyi assyrialaisten sotilaallisena symbolina. Kyyros sai persialaiset ja meedialaiset ottamaan sen käyttöönsä. Rooman ja Bysantin keisarien alaiset kohortit tai centuriat kantoivat symbolinaan lohikäärmettä". Ei ole epäilystäkään etteikö assyrialaisten ja persialaisten lohikäärme- tai käärmeviireillä ollut tekemistä tulenpalvonnan kanssa, sillä tulen ja käärmeen palvonta olivat sekoittuneet näissä molemmissa maissa. Kun nyt roomalaiset olivat lainanneet nämä viirit ilmeisesti näistä lähteistä, on oletettava, että he näkivät ne samassa valossa kuin kuin ne, joilta he olivat ne lainanneet, varsinkin kun se sopi niin täsmälleen heidän omaan tulenpalvontajärjestelmäänsä. Epiteetti purpureus tai "purppuranpunainen" ei todellakaan sisällä meidän mielestämme merkitystä tulen väristä. Mutta se sisältää merkityksen punainen; ja punainen eri vivahteissaan edustaa lähes kaikissa epäjumalanpalvelusta harjoittavissa maissa tulta. Egyptiläiset (BUNSEN), hindut (MOORin Pantheon, "brahma"), assyrialaiset (LAYRADIN Nineveh), kaikissa niissä esitettiin tuli punaisella värillä. Ilmeisesti myös persialaiset tekivät niin, koska kun Quintus Curtius kuvaa tietäjien seuraavan "pyhää ja ikuista tulta", hän kuvaa niitä 365 nuorukaista, jotka muodostivat näiden tietäjien kulkueen ja olivat puetut tulipinaisiin pukuihin", niin että heidän vaatteidensa väri epäilemättä viittasi tuleen, jonka palvelijoita he olivat. Puniceus tarkoittaa samaa kuin purpureus, sillä purppura tai purppurakotilo löydettiin alunperin Foinikiasta. Purppurakotilosta saatava väri oli tulipunainen ja juuri tuon foinikialaisen purppurakotilon nimeä "arguna" käytetään Danielin kirjan 5:16:ssa ja 19:ssä, joissa sanotaan, että hän, joka tulkitsisi seinällä olevan kirjoituksen, "puettaisiin tulipunaisiin vaatteisiin" [suomal. Raamatussa purppuraan]. Tyroslaiset osasivat valmistaa aitoa purppuraa samoin kuin tulipunaista. Mutta epiteetin alkupoeräinen merkitys on tulipunainen; ja koska on luonnollista, että tulöipunaisella värillä kuvataan tulta, meillä on syytä uskoa, että kun tuota väriä käytettiin ylhäisten viittoihin tyyrolaisten keskuudessa, se viittasi erityisesti tuleen; sillä tyyroslaisten Herkulesta, jota pidettiin purppuran keksijänä (BRYANT), pidettiin myös "Tulen Kuninkaana" (NONNUS, Dionysiaca). Kun nyt huomaamme, että Tyyron purppurasta saatiin tulenpunaista väriä, mikään ei kiellä meitä käsittämästä purpureusta tässäkin yhteydessä samassa merkityksessä, vaan meiltä suorastaan vaaditaan sitä. Mutta vaikka myönnettäisiinkin, että asia oli syvällisempi ja purpureus tarkoitti aitoa purppuraa punaisena, jonka eräs vivahde se on, se on vakiintunut tulen väri ja koska käärme oli maailmanlaajuisesti tulenpalvonnan symboli, on erittäin luultavaa, että tulipunaisen lohikäärmeen käyttö Rooman maailmanvallan viirissä oli tarkoitettu tuon tulenpalvontajärjestelmän symboliksi, jonka varassa valtakunnan turvallisuuden uskottiin riippuvan.


http://www.arvioikaa.com/2B28.html

*Sanoissta Mem tai Mom, 'täplikäs', ja Non, 'poika'.
Koska Ninusta eli Nimrodia palvottiin oman vaimonsa poikana ja hänen vaimoaan Auroraa aamuruskon jumalattarena, näemme, miten täsmälleen sopiva on viittaus Faethoniin, kun Jesaja puhuessaan Babylonian kuninkaasta, joka oli hänen edustajansa, sanoo: "Kuinka olet taivaalta pudonnut, sinä kointähti, [oi Lucifer], aamuruskon poika! [Engl Raamatussa: "How art thou fallen from heaven, O Lucifer, son of the morning"] (Jes.14:12). Homeroksen mukaan oli Orionin avioliitto Auroran kanssa; ts. hänen asettumisensa "valonsytyttäjäksi" tai se, että hänestä tuli "tulenpalvonnan aloittaja", syynä hänen kuolemaansa, sillä hän menehtyi sen takia jumalten vihan seurauksena. 2. Ovidiuksen kertomus riittää todistamaan, että Faethon esitettiin Auroran poikana. Kun Faethon väitti olevansa Foiboksen eli auringon poika, häntä nuhdeltiin siitä ja hänen sanottiin olevan ainoastaan Meropen poika—ts. äitinsä Klymenen kuolevaisen aviomiehen poika (OVIDIUS, Metam.). Tarun mukaan äiti esitti olevansa Aurora, ei sanan fyysisessä merkityksessä, vaan sen mystisessä merkityksessä; "valoa kohdussaan kantavana naisena"; ja siten hänen poikaansa pidettiin suurena "Valontuojana", joka valaisisi koko maailman—"Luciferina, aamuruskon poikana", joka esiintyi valheellisesti ihmissielujen valaisijana. Jesajan kirjassa esiintyvä nimi Lucifer [suomalaisesta Raamatusta poistettu] on juuri se sana, josta tulee ilmeisesti Elelus, joka on eräs Bacchuksen nimistä. Se tulee sanasta "Helel", joka tarkoittaa samaa kuin 'valaista sätein' tai 'tuoda valo' ja vastaa nimeä Tithonus. Meillä on todisteita siitä, että Auroran eli aamun poikaa Luciferia palvottiin samana hahmona kuin Nimrodia, kun hän esiintyi uudessa hahmossaan pienokaisena.

Tämän Faethonin eli Luciferin, joka oli syösty alas, todistetaan edelleen olevan Janus; sillä Jansuta kutsutaan nimellä "Pater Matutinus" (HORATIUS); ja tämän nimen merkitys tulee ilmi eräässä sen merkityksistä, kun nimen Dea Matuta merkitys varmistetaan. Dea Matuta tarkoittaa samaa kuin "valon sytyttävä tai valon tuova jumalatar"* ja sen mukaisesti Priscian päättelee hänen olevan sama kuin Aurora.

*Matuta tulee samasta sanasta kuin Tithonus—ts sanasta Tzet tai Tzut, josta kaldeankielellä tulee Tet, Tit tai Tut, 'valasita' tai 'sytyttää tuleen'. Sanasta Tit, 'sytyttää tuleen', tulee latinankielen sana Titio, 'kekäle'; ja sanasta Tut, vartustettuna formatiivisella etuliitteellä M tulee Matuta—samoin kuin sanasta Nasseh, 'unohtaa', samalla etuliitteellä varustettuna tulee Manasseh, 'unohtava', Joosefin vanhimman pojan nimi (1.Moos.41:51). Tämän verbin juureksi esitetään yleensä sana "Itzt"; mutta BAKERin Lexiconin mukaan juureksi annetaan myös "Tzt". On ilmeistä, että sanskritin sana "Suttee", jota olemme jo käsitelleet, tulee nimenomaan tästä juuresta.
Matutinus vastaa ilmeisesti Matutaa, joka oli aamun jumalatar; sentähden Janus Matutinuksena on "Lucifer, aamun poika". Mutta edelleen, Matuta samaistetaan Inoksi, sen jälkeen kun hän oli sukeltanut mereen ja ja hänestä oli poikansa Melikertan kanssa tullut merenjumala. Tämän mukaisesti hänen poikansa Melikerta, "muurilla varustetun kaupungin kuningas", on sama kuin Janus Matutinus eli Lucifer, Faethon tai Nimrod.

On vielä eräs toinen lenkki, jonka kautta Melikerta, merenjumala tai Janus Matutinus smaistetaan tulenpalvojien alkuperäiseksi jumalaksi. Inon tai Matutan yleisin nimi sen jälkeen, kun hän oli sukeltanut veden läpi, oli Leukothoe (OVIDIUS, Metam.). Nyt on niin, että Leukothoella tai Leukothealla on kaksi merkitystä, sillä se tulee joko sanasta "Lukoth", joka tarkoittaa samaa kuin 'valasiat' tai 'sytyttää tuleen' tai sanasta Lukoth, 'poimia tähkiä'. Maltalaisessa mitalissa jumalattaren vierellä oleva tähkä, joka yleensäe esitetään hänen kädessään, joka todellisuudessa viittaa sen salaiseen merkitykseen, että hän on Barin, "pojan", Äiti, mutta asiaan vihkiytymättömille esittää hänet Spicilegana tai "Tähk'npoimijana"—joka Hyden mukaan on "suosittu nimi naiselle, joka esitetään Neitsyen tähtikuviossa tähkäpään kera". Bryantilla esitetään Cybele kaksi tai kolme tähkäpäätä kädessään; sillä samoin kuin oli kolme erityistä Bacchusta, samoin oli vastaavasti yhtä monta "Baria" ja siksi hänet voitiin esittää kädessään joko yksi, kaksi tai kolme tähkäpäätä. Mutta palataksemme vielä maltalaiseen mitaliin, johon viitattiin, Lukothean, "Tähkänpoimijan" päästä lähtevät liekit osoittavat, että vaikka hän suklesikin vetten läpi, hän pysyy silti Lukotheana, "Polttajana" tai "Valontuojana". Ja mitalin toisella puolella olevan jumalan hiipasta lähtevät säteet käyvät täsmälleen yksiin tuon jumalan luonteen kanssa hänen esiintyessään Eleleuksena eli Faethpnina—toisin sanoen "Loistavana Barina". Tämä "Loistava Bar" Melikertan, "muurilla varustetun kaupungin kuninkaan" hahmoisena ottaa nimenomaan "Ala-Mahozimin" aseman. Olemme toisaalla esittäneet paavin olevan hänen edustajansa. Mutta hän on samalla merenjumala, joka siinä ominaisuudessa kantaa Dagonin hiippaa. Paavin kantama kalanpäähiippa osoittaa myös tässä ominaisuudessa, "merestä nousevana petona" hän on vastaansanomattomasti Melikertan edustaja.