IRC-Galleria

Aloitetaanko taas jälleen samalla virrellä? Anteeksi, ettei päivityksiä ole ropissut. Se ei suinkaan johdu siitä, ettei mitään mielenkiintoista olisi tapahtunut, vaan siitä, että sitä mielenkiintoista tapahtuu niin paljon, ettei yksinkertaisesti pysty eikä kykene.

Kuulumiset ranskalaisin viivoin tässä:
- sain töissä vastuuta, kannan sen miten kuten, mutta tuntuu hyvältä katsella oman käden (huonoakin) jälkeä
- ryhdyin seurustelemaan virallisesti ja kailotan sitä kaikelle kansalle
- äitini väitteli tohtoriksi
- olin rakkaan, rakkaan, rakkaan ystäväni uskomattoman upeissa häissä
- Mouhijärvi-aika on päättymässä ja edessä on taas muutto Jyväskylään
- isästä tuli näyttelijä
- Jussi Hyyrynen tarjosi minulle oluen

Ja kaiken tämän keskellä haluan nyt kertoa teille hiirestä, jonka tapasin tänään.

Kaveri oli yöllä jäänyt räpsään, jossa oli syöttinä irtokarkki. Aamulla irrotin sen ja tiputin pahvilaatikkoon. Kopsahdettuaan lootan pohjalle raato ei suinkaan jäänyt makaamaan hiljaa paikalleen, niin kuin sen olisi pitänyt, vaan se veti tyynen rauhallisesti jalat alleen ja jäi korvat pystyssä kyhjöttämään. Tunnustan pelästyneeni hieman. Olenhan minä eläviä hiiriä nähnyt, mutta melko harvoin sellaisia, jotka ovat juuri roikkuneet pää pienen metallisen aisan ja sahalaitaisen terän välissä.

Juuri kun olin vakuuttunut siitä, että tässä hiiressä asuu jonkinasteinen perkele, se osoitti olevansa yksinkertaisesti Kova Jätkä. Se ojensi pienen, varpaikkaan takakoipensa ja rapsutti niskaansa. Oli kaiketi mennyt karvat lyttyyn. Hetken mietin, että tällaisen uroteon jälkeen eläin ansaitsisi vielä monta hyvää hiiriviikkoa ihmisasumuksissa tai pellolla tai missä tahansa. Toisaalta: haluanko oikeasti säilyttää Suomenmaassa sellaisia superhiirigeenejä, joihin ei pysty Nippelin hiirenloukku eikä päästä retuuttaminen? Teen palveluksen kaikille maanviljelijöille, omakotiasujille ja hiirikammoisille, kun tiputan rappurallin tämän chucknorriksen päähän.

Ja niin sitten tein.