Vähiin käy ennen kuin loppuu. Liian on lyhyt tällainen neljän päivän komennus. Noh, huomenna on onneksi vielä kokonainen päivä ja taidan juhlistaa sitä tuikkaamalla tulen kirnun alle. Jos ei muusta syystä, niin jäätymisen estämiseksi.
Olen huomannut itsessäni kehitystä. En kovin suurella tai tärkeällä osa-alueella, mutta kehitystä kuitenkin. En nimittäin enää pelkää häkää tai tulta kuten joskus pienenä. Vielä muutama vuosi siten saatoin herätä siihen, että leivinuunisai kohisi tuli, jolloin piti nousta lämpöisestä sängystä varmistamaan, että luukku on kiinni eikä keittiö pala. Yksin kotona annoin pesien palaa mustiksi, ennen kuin laitoin pellit kiinni. Harakoillehan siinä meni lämpöä niin että hurisi.
Kun pohdin isälle ääneen, että noinkohan sitä uskaltaisi laittaa makkarin takkaan valkean illalla, hän totesi, että siellä on kyllä häkähälytin. No mikäs siinä sitten puita poltellessa! Virittelin tulen pesään. Sen siellä iloisesti loimahdellessa etsin seinältä tämän hälytyslaitteen. Jouduin soittamaan taas isälle vaikka kello oli jo hurjan paljon. Kysyin, onko sille joku tietty syy, että kojeesta on irrotettu yksi patteri. "No kun se joku yö taas alkoi soimaan. On niin herkkä vehje, ettei sen pitäisi olla samassa huoneessa tulisijan kanssa ollenkaan." Epäilin heräänkö aamlla ollenkaan. Isä kysyi, osaako töissä kukaan kaivata minua. Sanoin, että osaa kyllä. Siellä pitäisi olla henkilö, joka tietää että olen Laviassa ja toinen henkilö, joka tietää missä päin Laviaa tarkalleen. Eivät he minua hakemaan lähde, mutta osaavatpahan ehkä soittaa jollekin. Ehkä.
Laitoin kokeeksi patterin kiinni. Kolmen sekunnin päästä selkäydinnesteeseen tunkeva vikinä ja punainen valo kehoittivat hankkiutumaan raikkaaseen ilmaan. En mene. En varmasti mene. Täällä on lämmintä ja mukavaa! Hyvä tähän on päivänsä päättää, jos niikseen tulee!
(Ja nyt ihan piruuttani en kirjoita viikkoon.)