IRC-Galleria

Tunnustan itsekin päivitelleeni joskus, miten miehet ne on kummallisia, kun jos niitä ei ruoki säännöllisesti, niin ne tulee vihaisiksi. Eilen en ruokkinut itseäni säännöllisesti ja tulin paljon muutakin kuin vihaiseksi.

Ensin suretti, sitten kiukutti, sitten suretti taas, sitten oli hirveen hauskaa, sitten tuli ihan turta olo ja sitten taas kiukutti.

En ymmärtänyt alkuunkaan mistä tällainen voi johtua. Meinasin jo soittaa YTHS:n mielenterveysjuttuun (kiinnostaako niitä kesäisin?), että nyt on puuroa päässä, kunnes luovuin ajatuksesta ja menin sänkyyn pyörimään. Herättyäni aamulla neljän tunnin yöunien jälkeen käväisin vaa'alla. Painoin kaksi kiloa vähemmän kuin eilen. Minussa oli siis kaksi kiloa liian vähän ruokaa ja nestettä. Onko mikään ihme, että päässä heittää?

Puuron ja omenan jälkeen kaikki oli taas hyvin.

Lounaaksi söin pomon tarjoaman mansikkaleivoksen.

Muuramessa järjestetään rockfestari. MUURAMESSA!! Minä asun siinä vieressä (kyllä, 20 kilometriä on vieressä)! Kerrankin voisi olla pari päivää festareilla ilman, että pitää rypeä savisella leirintäalueella ja haista pahalta. Miksi miksi miksi miksi olen niin pihi materialisti, että mieluummin seisoskelen töissä kuin menen katsomaan kotimaisen rockin huippuja höystettynä Koivusen Arilla?! MIKSI?!

Taas pukkaa dialogia. Meikäläisellä vaan on niin hiivatin hauska perhe, että pitää jakaa näitä helmiä teidän kanssanne.

Äiti: "Pauliina nyt se selvis miks nää mansikat on niin makeita. Näissä ei oo mitään muuta ku eläinten lantaa lannoitteena! Luomua! Ilmankos maistuu niin vanhanaikasilta."
Minä: "Ai niinku nää on jotenkin pois muodista?"
Veli (mansikankanta kädessään): "Siis tää mansikka oli niin passé!"

Äiti-parka asuu samassa taloudessa kahden ison saivartelijan kanssa.

Makuupussi lidlistä 14,99

VAI

Kertakäyttögrilli Rauman Citymarketista 2,49

Ihan saa kukin päättää, millä festariyönsä tarkenee. Levätkää rauhassa. Suomi nauraa teille vielä pitkään.

Unohtakaa edellinen. Minä pidän juhannuksesta.

Yksin on toisinaan kivaa joo, mutta oikealla porukalla on kivaa aina. Aamulla heräilin erään mökin vintiltä ja kömmin alas. Kaadoin lasiin vettä, heitin paidan pois ja latasin riippumatossa aurinkokennoja tunnin ihan vain hiljaa ja huolella. Kohta mökistä alkoi valua pihamaalle muitakin paidattomia krapulamörköjä. Siinä sitten sopivan viileän tuulen pehmittäessä keskikesän auringonpaahdetta pohdin, että on se elämä oikeastaan hirvittävän mukavaa. Maha sai aurinkoa ja maailma oli hyvä.

Kymmenen minuuttia sen jälkeen kävin tarkastamassa teksti-tv:ltä tämän juhannuksen kuolonuhrit. Niitä oli silloin kuusi, nyt niitä on seitsemän. Se on aika vähän.

Pitää kuulkaa nyt ihan julkisesti kiittää Tomppaa mökin lainasta ja Peraa ja Kallea hyvästä seurasta. Ja Jarnoa myös. Ja ehkä vähän Eeroa. Kiitos!

Jussi tulee, niin kuin kaikki varmaan ovat huomanneet. Miksi minua ei oikeastaan yhtään kiinnosta? Ihmiset kantavat tolkuttomia määriä makkaraa ja olutta kaupasta, grillaavat ja veneilevät humalassa ja siinä se.

Vietin aikoinaan yhden sydänsuruisen juhannuksen niin, että ongin koko yön. Pikkutunteina ymmärsin, että elämässä pitää olla joskus yksin ja rauhassa. Kuka tahansa Nuuskamuikkusen tunteva tietää sen ilman muuta, mutta minun piti sisäistää se kiduttamalla viattomia kaloja ja keräämällä hirvittävät määrät särjenlimaa sormiin.

Myönnän, että tässä viiden vuoden aikana tuokin on jo unohtunut moneen otteeseen. Luulen tarvitsevani ihmisiä ympärilleni, jotta olisin olemassa. Luulen tarvitsevani loputtomasti huomiota, jotta itsetuntoni pysyisi edes jotenkin kasassa. Luulen väärin. Minua minä tarvitsen. Sen kun saisi sisäistettyä kunnolla, niin ehkä elämäkin muuttuisi helpommaksi.

Ryypätkää te, minä etsin sillä välin sieluani. Siltä varalta, että se löytyy helposti, jättäkää pari siideriä minulle jääkaappiin, jooko?

Siippa poikkesi kavereineen syömässä kakunjämiä. Heidän tehdessä lähtöä eteisessä käytiin seuraava dialogi:

Sisko: "Minnekäs te nyt sitten meette?"
Kalle: "Rakentamaan."
Sisko: "Mitä te rakennatte?"
Kalle: "Helvetin porttia."

Varokaa siis. Hermalassa on tämän päivän jälkeen portti Helvettiin.

Mulle tuli tänään töissä mahtava idea. Tiedättekö kun joskus vaan tulee sellaisia. Putkahtaa päähän, että popsista vaan, noinpa teen niin maailmassa on kaikki taas pikkuisen paremmin! Se oli mahtava tunne. Teki mieli juosta ympäri liikettä ja kailottaa, että minä keksin sen!

a) Se rocla ei noussut sen toisen lavan tasolle

b) Se rumempi lava olikin kokolava, jonka toinen puoli oli täynnä englanninlakuja

Eli se siitä.

Mutta opin myös jotain tärkeää elämästä.

Ihminen voi ja saa puuhata täysin turhia asioita. Kikka on siinä, että koko ajan täytyy näyttää tärkeältä. "Mä tiedän mitä mä teen ja tämä todellakin on tehtävä. Älkää tulko kysymään minulta nyt mitään, pitää keskittyä."

Ja niin syntyi lähemmäs neljä metriä korkea pino pahvilaatikoita.

Tänään tapahtui seuraavaa: minä olen tunnetusti laiska, mutta olin silti saanut työpisteestäni aikaiseksi hyvin suuren määrän roskaa. Kärryissä oli melkein kuutio multaisia kukkalevyjä, puhki vettyneitä pahveja ja kuihtuneita kukkasia, jotka lilluivat toissapäiväisessä kasteluvedessä. Olin tuuppaamassa tätä komeutta kohti roskalavaa, kun törmäsin työkaveriini, joka oli matkalla samaan suuntaan.

Minä: "Oisiks kiva ja veisit nääkin?"
Hän: "Joo."
(Kärry vaihtaa kuskia.)
Hän: "Kiitos."

KIITOS?! Kuinka automaattisesti voivat kohteliasuudet ihmiseltä tulla, kysympähän vaan.

Pienimuotoinen itsereflektointi toi minut seuraavan kysymyksen ääreen: onkohan minulla jonkinsortin syömishäiriö?

Herään aamulla joskus aikaan äks. Vapaapäivinä toisinaan pujotan sauvat käsiin ja kierrän reippaan lenkin Mouhijärven slummien hiekkateitä ja pelkään koiria. Sitten tulen kotiin, venyttelen, käyn suihkussa ja all that jazz. Aamupalaksi olen paria poikkeusta lukuunottamatta syönyt jo pari kuukautta lautasellisen puuroa ja omenan. Aina puuroa ja omenan. Paljon kuitua ja vähän rasvaa.

Hrr...

Sitten elän terveellisesti lounaaseen. Jos olen töissä ja joku on raahannut pullaa kahvihuoneeseen, syön lounaaks kahvin ja pullan. Tai sitten juon sen kahvin ja syön ruisleipää. Jos olen kotona, paistan itselleni nuudeleita pannulla tai vedän kylmän makkaran vaalean leivän päällä.

Havahduin eilen myös siihen tosiasiaan, että minulla on kolmessa paikkaa suklaata piilossa. Piilorasvaa, kirjaimellisesti! Onkohan siinä kuningasajatuksena se, että jos ei näe kun suklaa kuluu, niin se ei silloin kulu?

Loppu tällaiseen on saatava, joten täten lupaan ja vannon Teille, rakkaat gallerianistit, että tästä päivästä lähtien alan taas vieroittautua sokerista. En sillee radikaalisti, mutta odotettavissa kuitenkin jonkinlainen kylmä kalkkuna. Yritän pitää aamulla aloitetun linjan iltaan saakka. Katsotaan miten äijän käy.

Paitsi että vieroitus alkakoon huomenna, kun rippijuhlat on saatu alta pois, mutta se alkaa silti.