IRC-Galleria

Siskoni poikaystävä on ottanut projektikseen laittaa nettiin yhden kuvan päivässä. Sieltä voivat sitten tutut ja sukulaiset ja ventovieraat käydä kyyläämässä mitä hänelle kuuluu. Se on vähän niin kuin irc-galleria, mutta jotenkin rehellisempi ja kypsempi.

Kerron tämän siksi, että matkalla kotiin näin jotain, mistä olisi saanut todella hienon valokuvan. En kanna kameraa koko ajan mukanani (ja vaikka kantaisinkin se on täysin hanurista, enkä osaa käyttää sitä), joten tyydyn kuvailemaan teille mitä näin. Tiedän, tylsää, mutta onpahan jotain.

Koko illan oli satanut ja korkealla taivaalla muhi vielä muhkuraisia, raskaita pilviä. Laskeva aurinko yritti puskea niiden välistä niin hyvin kuin osasi, mistä seurasi valojen ja varjojen kaaos. Kaiken tämän näin ensin. Sitten katsoin alas, jossa etupyöräni työnsi hiljaa röpelöistä asvalttia taakseen. Ojat olivat niittokoneen jäljiltä sängellä ja keskeltä katkaistuja timoteita kohosi suuri musta siipi kohti majesteettista taivasta.

Kuvitelkaapa se!

En mennyt viime viikonloppuna Kiikoisten Purpureille vaikka piti. Iski pihiys ja laiskuus. Olisin myös mielelläni mennyt koko päiväksi, mutta kun työt loppuvat kuuden jälkeen, niin eihän siinä olisi ehtinyt juuri mitään.

Jotain tärkeää missasin kuitenkin. Ensinnäkin huilisti-isäni tähtihetket, kun hän soitti suuren hanurin takana. Toisekseen purpureilla julkaistiin Timo Yli-Nokarin toimittama Kiikoisten murteen sanakirja Kuijja kuistekki. Tilaisuus oli kuulemma hauska. Tietenkin se oli, koska minä en ollut siellä. Tieto synnytti tarpeen, joten ryhdyin kuumeisesti miettimään, miten saisin opuksen kivuttomasti siirtymään Kiikoisista minulle. Tunnen yhden hepun sieltä päin, mutta olisin nähnyt hänet vasta viikon päästä, enkä millään olisi pystynyt odottamaan. Niinpä juoksutin vanhaa isääni ja sain kirjan käteeni jo seuraavana päivänä. Teos on loistava! Paitsi sanasto, siinä on melko kattava kielioppiosuus sekä vino pino tarinoita kuuluisista kiikoislaisista. Yksi niistä toi mieleen pomoni, joten kirjoitan sen tähän. Tunnistakoon itsensä, jos tahtoo.

"Mattilan Väänneri oli Porissa lihantarkastamossa tarkastuttamassa sonninmullikkaa, joka oli kuollut vähän epäilyttävissä olosuhteissa. Eläinlääkäri veti puukolla viillon ruhon poikki ja sanoi:
- Tuosta poikki, etupää kelpaa ja takapää patterille.
Mattila kysäisi:
- Kattos toi hyvä poika, eikö sitä takapäätä saisiv viäräk Kiikosiin ketuille?
Eläinlääkäri tunsi Mattilan Väännerin hyvin ja määräsi:
- En, se pannaan täällä patterille. Jos minä annan sen teitille, niin viikon päästä se on palvattuna torilla."

Lainausjonossa on jo kolme ihmistä.

Olen onnistunut olemaan kirjoittamatta tänne yhtään lyriikoita, enkä aio aloittaa nyt. Yksi kappale on kuitenkin pakko mainita, koska se on naurettavan kaunis. Minä, joka pidän siitä, kun aikuiset miehet huutavat nokkeluuksia särökitaran tahdissa, pysähduin täysin kun tämän kappaleen kertosäe lähti soimaan ensimmäisen kerran. Kylmät väreet juoksivat selässä, eikä maailmassa hetkeen ollut mitään muuta kuin ääntä. MIKSEI KUKAAN OLE TEHNYT TÄTÄ AIKAISEMMIN!?

Maria Mena - Just hold me

Olen kirjoittanut tänne ylös kaiken, minkä keksin. Aina kun olen ollut jotenkin nokkela tai hauska tai muuten vain jollain ihmeellisellä tavalla ylittänyt itseni, raportoin siitä tänne. Tämä tiedoksi kaikille, jotka eivät sitä itse vielä ole keksineet.

Siitä on jo jonkin aikaa, kun vietin aikaa Säästömarketin kahvihuoneessa. Työtoverini pyrähti sisään, laittoi lisää kahvia tippumaan ja lähti. Jäin yksin istumaan. Silmäni nauliutuivat kahvinkeittimeen. En tiedä miksi, mutta Säästömarketin Moccamaster on hitaampi kuin kuolema. Tuijotin sitä herkeämättä vähintään viisi minuuttia. Tippuva kahvi on jotekin hypnoottista. Sen pinta elää ja liikkuu niin kiihkeästi, että kofeiinin voi melkein nähdä. Visuaaliseen elämykseen liittyy myös miellyttävällä taajuudella soiva, nopeatempoinen pulina sekä lämmin tuoksu. Toisin kuin palava tuli ja virtaava vesi, tippuva kahvi on surullisen väliaikaista, myös vanhalla mocciksella. Suodatinpussista valuva kahvinoro heikkenee ja muuttuu jonoksi pisaroita, jotka harvenevat harvenemistaan ja loppuvat kokonaan. Keittimen ympärille laskeutuu hiljaisuus. Pinta on tyyni, kun juurisynnytetty kahvi lepää rauhallisesti pannussa. Satunnainen pisara tiivistynyttä höyryä rikkoo pinnan kuin laukaus hiljaisuuden.

Ei, minulla ei ole kahvifetissiä. Kunhan opin arvostamaan taas yhtä elämän pientä, onnellista hetkeä.

"You know we eat dogs in Filippines", totesi pari päivää sitten ulkomaalainen vieraamme rapsutellessaan Tinkaa. Keskustelu ohjautui linjalle tätäetkyllämuutensittensyö. Asia jäi jotenkin kalvamaan. Miksi koirien syöminen tuntuu suomalaisesta niin hirvittävän vastenmieliseltä? Eivät ne todennäköisesti kenekään lemmikkejä ole. Luulen, että heillä on ihan koirafarmeja tätä varten. Hassua kyllä, en kehtaa kysyä.

Muslimit eivät syö possuja, koska ne ovat heidän mielestään saastaisia. Emmekö me syö koiria siksi, koska ne ovat liian suloisia, uskollisia ja hyödyllisiä? Liian humaaneja?

En saanut yöllä unta ja pohdin ravintoketjua noin yleensä. Ihminen piiretään aina sinne kaikkien yläpuolelle. Tiedättehän, toukka syö lehden, lintu syö toukan, kettu syö linnun, mutta kuka syö ketun? Ei ihminen ainakaan (paitsi ehkä metsästystä harrastava filippiiniläinen). Käsi ylös, joka on joskus syönyt eläintä, joka on joskus syönyt eläintä.

Sitähän minäkin. Olemme mamiksia koko sakki. Rispektiä Filippiineille.

Olisinhan toki huono päiväkirjanpitäjä, jos jättäisin tällaisen kertomatta: meille tulee ulkomaalainen.

Muuan Ian Hollannista päätti ajella polkupyörällä Suomen läpi Venäjälle ja sieltä jotenkin Turkkiin ja Italiaan ja jotain. En muista ihan tarkalleen. Hänestä lisätietoja osoitteessa www.saddlepain.com.

Sellaisen siis haen huomenna meille viettämään vähän aikaa ja parantelemaan polveaan, joka ilmeisesti ei ollenkaan pitänyt ajatuksesta pyöräillä Suomen kautta Turkkiin. Kaiken maailman hiihtäjiä meillekin eksyy, ja tämä on vieläpä melkein sukua! Hän on katsokaas äidin entisen poikaystävän tyttären tuoreen aviomiehen kaveri.

Tänään hain kauppareissulla palkkakuitin ja sain taas monta nollallista työmotivaatiota lisää. Eipä sillä, ei minun ole siinä firmassa tarvinnut ikinä mitään hampaat irvessä tehdä, päinvastoin. Minusta on esimerkiksi hienoa seistä täpötäyden pullokoneen edessä, tuijottaa sitä tiukasti ja tietää, että kohta tuo ammottaa tyhjyyttään. Sitten heitän työliivin pois, vedän hiukset kassalta pöllityllä kumilenkillä kiinni ja sukellan kyynerpäitä myöten tahmeisiin olutpulloihin. Se on niitä elämän pieniä iloja, joita sitten myöhemmässä vaiheessa tulee katkerasti kaipaamaan.

Olisin muuten tiennyt paljon lähemmäksi ministereiden määrän ja Ahvenanmaan väkiluvun kuin ne säätäjät, jotka sitten lähtivät radioon kisailemaan. Asiakkaat saattoivat hieman ihmetellä, kun silmät tihrussa tuijotin katonrajassa olevaan kauittimeen ja manailin hiljaa... keskellä väylää tietenkin ja kaksi avonaista tupakkakartonkia käsissä.

Eilen surffailin päämäärättömästi netissä ja osallistuin kaikkiin mahdollisiin kyselyihin, kilpailuihin ja galluppeihin. Siitä seurasi se, että tänään minulle soitti äärimmäisen tutulta kuulostava nainen Radio Novalta ja kertoi, että olen osallistunut Tammerfest-kilpailuun ja nyt olisi sitten mahdollista voittaa liput. Olisi vain pitänyt kisata Jussin kanssa Suomi-aiheisessa tietokilpailussa. Minä olen häijynä ihmisenä aina ylenkatsonut niitä, jotka ehdoin tahdoin nolaavat itsensä valtakunnallisella radiokanavalla, joten päättelin, ettei minun ole viisasta osallistua. Säästömarketissa on kuitenkin tälläkin hetkellä toistakymmentä tuttua korvat höröllä imemässä viisautta Novalta.

Kiitos, mutta ei kiitos, jos ei oo ihan pakko.

Enkä minä sitäpaitsi edes pääsisi sinne Tammerfesteille, koska olen töissä. Tietysti olisin voinut sitten lahjoittaa sen lipun eteenpäin, mutta njääh. Jos joku sinne oikeasti haluaa, niin kyllähän hän voi siitä sitten maksaakin. Ja ihan suotta minä itseäni huijaan. Minä mitään Suomesta tiedä...

Minusta on aina hirvittävän mukavaa, jos jollain on ongelma ja hän tulee sen kanssa minun luokseni. En osaa auttaa, en lohduttaa, enkä oikeastaan kovin hyvin kuunnellakaan, mutta myötäelän sitäkin paremmin. Osaan tuijottaa lasittunein silmin tyhjyyteen ihan tuosta vain.