Itsehän en ole vähäänkään superhystinen verenhyytymisongelmieni takia, krhm. Viimeksi eilen makasin sängyssä ja mietin, onko polvitaipeessani tuntuva paine suonenveto, johtuuko se huonosta istuma-asennosta päivällä vai mahtaako kyseessä olla valtaisa, kiinteä veritulppa, joka hetkenä minä hyvänsä irtoaa ja syöksyy pikajunan lailla sydämeeni pysäyttäen sen ikuisiksi ajoiksi.
Jos se nyt on veritulppa, on parempi, etten liiku mihinkään (sairaalaan), ettei tärähdys irrottaisi sitä. Eivät lääkäritkään todennäköisesti saisi sitä liuotettua ajoissa ja kuolisin kuitenkin. Jään siis tähän. Janne todennäköisesti yrittää soittaa minulle johonkin iltapäivään ja huolestuu sitten. Kolmeen mennessä hän hakee jo Astan numeron enirosta. Kämppikseni on juuri lähdössä luennolle, mutta vastaa silti. Huoneeni ovi ei ole lukossa, joten hän pääsee sisään.
Hän löytää minun jäähtyneen ruumiini sängyltä (olen tosin kovin siveästi pukeissa ja levollisen näköinen) ja järkyttyy kovasti. Janne lamaantuu puhelimen toisessa päässä eikä oikein osaa lohduttaa. Asta katkaisee puhelun ja soittaa poliisille. Poliisilla menee ikuisuus ja Asta myöhästyy luennolta. Onneksi naapurin Jukka tulee paikalle lohduttamaan.
Janne ja äiti ajavat Jyväskylään tunnistamaan ruumista (pitääkö niin tehdä Suomessa?). Perillä poliisi näyttää heille viestin, jonka kopioi kännykkäni ruudulta. Kirjoitin sen siihen illalla valmiiksi:
"Jos olen kuollut, se oli veritulpan syy (oikealla, säästyy patologilta vaiva). Sanokaa Jannelle, että rakastan sitä, te muut nyt tiedätte sen sanomattakin. Toivottavasti tilillä olevat rahat riittää kuoppaamiseen. Elimet kiertoo, jos voi, ei tuhkausta, kiitos!"
Tämä oli muuten tositarina, paitsi etten kuollut. Se paine polvitaipeessa oli totta ja tuollaisen viestinkin kirjoitin.
Meni jo hieman pitkälle. Omien hautajaisten pohtiminen voisi silti olla ihan hauskaakin. Tällä hetkellä haluaisin avoimen kutsun. Ketä tulisi paikalle? Ei tarvitse olla mitään hienoja pöperöitä, soppa riittää. Mutta jos yhtään välititte musta, niin kakkua teette!