IRC-Galleria

Mikä lie alikersantti Kiili se nyt oli, joka tuonkin kappaleen on joskus väsännyt? Laulatti töissä perjantaina. Sinänsä typerää, että olen ollut töissä yhteensä ~ seitsemän päivää, joten sieltä nyt vielä tarvitse niin pois päästä.

PAITSI ULKOMAILLE!!! Kone pyörittää pyykkiä vielä muutaman tunnin, eväsleipiä tehty jääkaappiin siltä varalta, että Finnairin sapuskat eivät riitä 12 tunniksi, pikkuveikalta nyysäisty laukku on melko täynnä ja melko pinkeä, ulkona on kettumainen tuuli... Väittäisin, että puitteet etelänmatkailuun alkaa olla kunnossa.

Stay tuned for pictures and matkaraportit.

Eilen oli hilpeän hulpakka ilta. Kävin pissittämässä lainakoira Sirun puoli yhdentoista maissa. Se tössötti ympäriinsä kuono maassa ja häntä viuhuen, kuten aina. Minä tyttö se ihailin täysikuuta ajatuksissani, joten en sen enempää lueskellut koiran kehonkieltä. Vasta kun päästin koiran irti kolme metriä ennen kotirappusia (ihan vain säästääkseni tilaa eteistouhuissa), ymmärsin, että se kaikkien metsästyskoirien irvikuva on saanut vainun. Kimeästi haukkuen se ampaisi salaman nopeudella syvälle sysipimeään metsään. Minä jäin rappusille seisomaan, flexi kädessä, Jannen liian suuret saappaat jaloissa.

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI!

Luonnollisesti kävelin koiran oletettuun menosuuntaan, huhuilin siinä puolisen tuntia, viheltelin, maanittelin ja haukuin Sirua pullamössölemmikiksi, joka haaskaa vain aikaansa rusakoihin, jotka ovat pakenemaan rakennettuja villieläimiä. Sitten Halmesmäentieltä sammuivat katuvalot ja palasin kotiin. Ilmoitin miehelle tilanteen ja nappasin auton avaimet sen enempää kyselemättä. Otin Corollan alle, laitoin pitkät päälle ja aloin madella pitkin metsäteitä. Siru saattoi juosta jonnekin Halmesmäen "laskettelurinteen" (muahahhahahaaaa) suuntaan, joten tietenkin minä ajan auton sinne, mistä voin ajovaloilla valaista mahdollisimman paljon, enkös tunnu loogiselta? Ja kuinkas sitten kävikään, että rinteen viereen kyhätty parkkipaikka onkin paikalle ajettua joutomaata, jossa ei ole sen enempää soraa kuin missä tahansa metsänpohjassa. Toisin sanoen varsin viattoman näköinen ajoluiska olikin pikkukivistä mutavelliä. Huomasin tämän ajeltuani viitisen metriä. Peruttaa en uskaltanut, koska liuska ei ollut paljoa leveämpi kuin auto ja ohjattavuus pyörät kymmenen senttiä uppeluksissa liukkaassa mudassa ei ole paras mahdollinen. Sitä paitsi liuska kaartuu heti alussa hieman vasemmalle, enkä minä - hämäräsokea nainen - nyt sellaista. Siis tulta päin, lievää mäkeä ylös, renkaat sutien, rapa lentäen, sormet ristissä. Ja sinne ylöshän se sitten jäi. Eturenkaat löivät tyhjää ja rapaklimpit kopisivat sekä pohjaan että sieluun.

Hengitin syvään. En ole kaukana kotoa, mutta tänne ei saa traktoria nyt. Mies on jo riittävän kiukkuinen, kun päästin koiran karkuun, nyt olen lisäksi tappanut hänen autonsa. Tästä on selvittävä itse. Mitäs se Vilho opettikaan, kun ensimmäisillä ajometreilläni kossautin Ransun lumihankeen? Heijataan, pakki silmään, sinne päin se varmaankin helpommin menee. Kytkintä ylös, vähän kaasua. Ees taas, ees taas... Ja näin me irtosimme.

Alas on helppo ajaa, kun muistaa, että ojat ovat rajat. Päätin, ettei koira ole rinteessä.

Palasin kotiin pää kumarassa, valmiina ottamaan vastaan iskuja ja viikon mykkäkoulun. Mies tutki autoaan vaitonaisena eikä antanut kumpaakaan. Sen sijaan hän sanoi, että heitämme vielä yhden kierroksen PAKETTIAUTOLLA.

Se, mikä tässä illassa oli kenties ikävintä oli se, että siitä huolimatta, että olin talsinut pimeässä metsässä liian suurissa saappaissa ja testaillut uuden auton maasto-ominaisuuksia katastroofisin seurauksin, koira juosta jolkotti vastaan siististi kyläraittia pitkin ja hyppäsi tottelevaisesti autoonkin, kun ensin hieman arasteltuaan ymmärsi, kuka sitä ajaa.

Mitä tästä opimme? Kymmenkiloinen, melko nopea pikkurakki hukkuu jopa Kiikoisten kokoiseen kärpäsenkakkaan sukkelaan. Metsistä sitä ei löydä, teiltä ehkä, mutta kyllä se kotiin tulee, kun ymmärtää taas, ettei siitä ole metsästämään omaa ruokaansa. Toinen asia on todennäköisesti se, että meidän perheeseen ostetaan paimen- tai seurakoira. Ei mitään, millä on minkäänlaista metsästysviettiä kiitos. Ei näihin metsiin.

Muhkeat on huoran muodot
puheet sillä rumat, oudot
ja pullea on tätönen
mut silti parempi kuin kätönen

Kirjoittaneet Janne ja Pauliina yhdessä

Johannan päiväkirjasta (yllärikyyläri) löysin tällaisen, missä SAA selittää, miksi kuuluu mihinkin. En edes muista, mitä yhteisöjä minulla on, joten uteliaisuudesta menox.


Elämä on opasmatka, ei löytöretki
-Kuunneltuani YUP:tä ansiokkaasti melkein kokonaisen päivän, tämä sitaatti kappaleesta Tänään kotona jäi päähän hakkaamaan. Ajattelin perustaa yhteisön, mutta sellainenpa olikin jo!

InSane
- Kirjoitin yhden jutun ja perustin yhteisön. En ole saanut kenellekään nakattua tähteä ja lähdettyä.

pushABIT 2004
- Mouhijärven lukion abiturientit ottivat hieeenot abipaidat, joissa rinnuksilla vaakasuorassa, kahdeksikkomaisessa kuviossa luki PUSH 2004 ABIT. Matikkafysiikan opettajahan siitä vähän innostuikin.

Sane Ry
- Ainoa asia, mitä olen koskaan Sanen eteen tehnyt, on yhteisön perustaminen.

Ylittäjät
- Ylittäjä on Markus Kajon suurelle yleisölle tuoma termi. Sillä tarkoitetaan ihmistä, jolle on sattunut aina jotain hirveämpää kuin sinulle. Hän on voittanut lotossa enemmän tai vähemmän (riippuu, millä leuhkitaan), hänen lapsensa menestyvät paremmin ja hänenkin tädillään oli joskus peräpukamia, mutta ne olivat vielä isompia ja vielä kipeämpiä.

Standard Issue Death
- Paskoja jätkiä, paskaa musiikkia, mutta tuetaan nyt paikallisia.

259
- Tämänkin perustin itse ja näyttää pahasti siltä, ettei kukaan muu yhdy. 259 on siis sen tien numero, joka vie Laviasta Mouhijärvelle ja takaisin. Joskus kesäaikaan vahdin isän eläimiä Laviassa, jolloin sahaan tuota tietä kokonaisuudessaan päästä päähän kymmenen kertaa viikossa. Lavia taas on mieluinen paikka, koska pidän siellä näitä sielullisesti tärkeitä miniretriittejä. Siitä tien fanitus.

Aromaerotiikka
- Kaksi sanaa: Viron reissu. No need to selittää enempää?

Sukulakut <3 MoMe
- Olipa kerran partioaktiivi ja sitten syntyi kannattajajäsen.

Säästömarket Oy
- Säästömarketista ei vain pääse eroon. Se on kuin syöpä (mutta oikein mieluinen syöpä, kiitos vain)

Johanna muistutti minua siitä, että kohta lehtien mielipidepalstoja alkavat täyttää kansalaiset, jotka ovat nousseet barrikaideille jokakeväisen oivalluksensa töytäiseminä: kakka haisee ja on rumaa. Alkaa siis boikotointi koirankikkareita vastaan. Kadulla haisee ja asfaltti kiiltää!

Miksi aiheesta jaksetaan keskustella vuodesta toiseen? Lehtiin kirjoittajat tuntuvat olevan samanlaisia antikakkiaisia kaikki. Mistä siis väännetään kättä? Moniko muistaa nähneensä kirjoituksen, jossa puolustetaan suoltaan tyhjentäviä luontokappaleita ja heidän välinpitämättömiä taluttajiaan? Miksi huudetaan, kun kakan kuvottavuus on jo enemmän fakta kuin mielipide?

Ulkoiluttajat! Pitäkää kiinni oikeudestanne olla kantamatta hau haun tuoksuisia guanopusseja taskuissanne! Herätellään tänä keväänä kunnon keskustelu eikä jäädä vain nöyränä neuroottisten, herkkänokkaisten, manolo blahnik -homostelijoiden suomittaviksi!

Koirien vapauden puolesta

Minun mielestäni koirien tulisi saada sontia siihen, mihin asti heidän sulkijalihaksensa suuremmitta ponnistuksitta pitää. Koiran uloste teiden varsilla lannoittaa kunnan kukkaistutuksia, asfaltin päällä se sitoo pölyä, joka irtoaa hiekoitushiekasta. Ruskea, hangesta pilkistävä kikkare on myös pomminvarma kevään merkki, joka nostalgisuudellaan herättelee kaikki aistit ja vie ajatukset kesään. Seuraavaksi kai väitetään, että leskenlehti on vastenmielinen rikkaruoho, jonka taimet on myrkytettävä jo maaliskuussa?

Nyt on tilattu Jannen ja Pauliinan ensimmäinen yhteinen seuramatka. Kohteena on Azorit ja pisteenä iin päälle ilmoittauduimme samalla rykäyksellä vielä kahdella matkatoimiston järkkäämälle retkelle! Nyt pitää enää etsiä samanlaiset bermudashortsit, iso kamera kaulaan ja helakanpunaisia "rusketusraitoja".

Miksi Azorit? Voi pojat, tämä on hyvä tarina! Tämän te haluatte kuulla! Viime syksynä OPEA510 opintokokonaisuudessa sain iltojeni iloksi kymmenen tekstitaidon vastausta. Niiden pohjana oli mainosteksti, joka kuvasi Azoreiden satumaisen kaunista luontoa, ystävällisiä ihmisiä, hyvää ruokaa ja sykähdyttäviä valaskokemuksia. Kaiken kaikkiaan kyseessä oli siis erittäin korni ja siirappinen teksti. Tehtävänannossa piti miettiä, millaiselle henkilölle mainos on suunnattu. Luin kymmenen paperia, joissa oli enemmän tai vähemmän hyvin perusteltu, että mainoksen tavoittelema matkaaja on vanha, kiinnostunut ruoasta ja luonnosta, tylsä ja rikas, ehkä hänellä on lapsia. Mitä enemmän teinien kirjoittamia analyysejä luin, sitä vakuuttuneempi olin siitä, että heidän kuvailemansa henkilö olen minä. He voivat ivalliseen sävyyn kuvailla, miten varttunut herrasnainen seisoo laivan kannella kameran kanssa, seikkailemassa turvallisen tylsästi Atlantilla ja miten illalla hän siemailee viiniä cozidon painikkeeksi. Illalla hän käy nukkumaan ajoissa, että jaksaa aamulla lähteä taas ihailemaan valtaisaa trooppista puutarhaa. Minä haluan sille matkalle. Minä haluan nähdä sen ryhävalaan ja minä haluan herätä aamulla syömään!

Niin että kaikki Norssin lukion kakkoset. Kaikella kunnioituksella, te olitte väärässä. Mainoksen kohderyhmään kuuluu myös 23-vuotiaat opiskelijat, joilla ei todellakaan ole ylimääräistä rahaa eikä lapsia.

Itsehän en ole vähäänkään superhystinen verenhyytymisongelmieni takia, krhm. Viimeksi eilen makasin sängyssä ja mietin, onko polvitaipeessani tuntuva paine suonenveto, johtuuko se huonosta istuma-asennosta päivällä vai mahtaako kyseessä olla valtaisa, kiinteä veritulppa, joka hetkenä minä hyvänsä irtoaa ja syöksyy pikajunan lailla sydämeeni pysäyttäen sen ikuisiksi ajoiksi.

Jos se nyt on veritulppa, on parempi, etten liiku mihinkään (sairaalaan), ettei tärähdys irrottaisi sitä. Eivät lääkäritkään todennäköisesti saisi sitä liuotettua ajoissa ja kuolisin kuitenkin. Jään siis tähän. Janne todennäköisesti yrittää soittaa minulle johonkin iltapäivään ja huolestuu sitten. Kolmeen mennessä hän hakee jo Astan numeron enirosta. Kämppikseni on juuri lähdössä luennolle, mutta vastaa silti. Huoneeni ovi ei ole lukossa, joten hän pääsee sisään.

Hän löytää minun jäähtyneen ruumiini sängyltä (olen tosin kovin siveästi pukeissa ja levollisen näköinen) ja järkyttyy kovasti. Janne lamaantuu puhelimen toisessa päässä eikä oikein osaa lohduttaa. Asta katkaisee puhelun ja soittaa poliisille. Poliisilla menee ikuisuus ja Asta myöhästyy luennolta. Onneksi naapurin Jukka tulee paikalle lohduttamaan.

Janne ja äiti ajavat Jyväskylään tunnistamaan ruumista (pitääkö niin tehdä Suomessa?). Perillä poliisi näyttää heille viestin, jonka kopioi kännykkäni ruudulta. Kirjoitin sen siihen illalla valmiiksi:

"Jos olen kuollut, se oli veritulpan syy (oikealla, säästyy patologilta vaiva). Sanokaa Jannelle, että rakastan sitä, te muut nyt tiedätte sen sanomattakin. Toivottavasti tilillä olevat rahat riittää kuoppaamiseen. Elimet kiertoo, jos voi, ei tuhkausta, kiitos!"

Tämä oli muuten tositarina, paitsi etten kuollut. Se paine polvitaipeessa oli totta ja tuollaisen viestinkin kirjoitin.

Meni jo hieman pitkälle. Omien hautajaisten pohtiminen voisi silti olla ihan hauskaakin. Tällä hetkellä haluaisin avoimen kutsun. Ketä tulisi paikalle? Ei tarvitse olla mitään hienoja pöperöitä, soppa riittää. Mutta jos yhtään välititte musta, niin kakkua teette!

Syksystä lähtien olen ylittänyt itseäni, harjoitellut, mokaillut, oppinut, mokailllut, ottanut takapakkia, edennyt, mokaillut... Tämän riepotuksen keskellä en saanut edes kesätöitä sieltä, mistä halusin. Tyrvään Sanomat rekrytoivat jonkun muun. Ehkä jonkun, jolla oli kokemusta, osaamista, motivaatiota.

Tänään kirjoitin ehkä elämäni ensimmäistä kertaa työhakemusta suoraan sydämestä. Pystyin rehellisesti perustelemaan firmalle, miksi minut pitäisi palkata. Pystyin väittämään kirkkain silmin, että osaan jo melkein kaiken. Pystyin jopa sanomaan, että haluan tämän työpaikan. Koko pienellä sielullani minä haluan teille töihin. Minä haluan olla hyvä teidän palveluksessanne. Minä haluan myydä vapaa-aikani juuri teille. Sydämeni särkyy, jos te ette halua minua, koska en enää näe muita vaihtoehtoja.

Sormet siis ristiin ja hakemus menemään.

Otin suorana kettuiluna tänä aamuna Norssin abien esittämän kappaleen. Kaiken sen ivan ohessa vaistosin kuitenkin niin paljon lämpöä, että ei siinä voinut muuta kuin hymyillä. Olen tähän asti luullut, että norssilaisille - varsinkin abeille - harjoittelijat ovat näkymättömiä, harmaita ja täysin yhdentekeviä. Olin väärässä. Meitä on pidetty hyvinkin tarkkaan silmällä.

Dannyn Kauan sävelellä

Harkat (me teitä rakastetaan)

Tunti kun alkaa
sä itsestäs kerrot jotain faktoja - KAUAN
Jos jotain kysyn
niin vastaustasi saan mä odottaa - KAUAN

Vaan kuinka voisit vastaukset tietää kysymyksiin
kun niitä merkitty ei ole tuntisuunnitelmiis
Siksi otat
selvää ensi tunnille
tosin pidät sen toiselle ryhmälle...

Ja niin tuskaa
on pidättää naurua
sä kuiskaat
puhut päin taulua
naamas
helottaa punaisenaa-aa

Elmosta lyödä
et sä zoomia vaik me sua neuvotaan - AINA
Ryhmätyöt mielestäsi hauskoja on
ja niitä teetätkin - AINA

On raajojesi tärinä maanjäristyksen luokkaa
kun abit eivät kuuntele ja ope salaa huokaa:
"Kunpa voisin mä itse tän opettaa
kun nyt käytävä on mun tää uudestaan"

Ja niin hauskaa
on tunneillas istua
Saada sulta monistenippuja
Harkat, me teitä rakastetaan
- kaikesta huolimatta -

Tulimme hetki sitten keittiössä siihen tulokseen, että Jorma the Jätemies on todennäköisesti kuollut. Biojäteastia on ollu täynnä jo viikkoja. Muutaman kerran omia jätteitämme ulkoilutettuaan kämppis oli hermostunut ja heittänyt vaivalla erottelemamme orgaanisen aineksen sekajätteeseen. Odotamme Jorman seuraajaa ja laadimme nekroblogia vai mikä se nyt oli.

Tästä heitteillejätöstä inpiroituneena soittelin tänään Sastamalan seudun roskakuskeille ja kilpailutin tarjouksia jäteastian tyhjentämisestä. Sivumennen sanoen tämä puhelinrumba tulee säästämään meidän taloudeltamme tasan 12 euroa vuodessa, joten kannatti. Naapurikunnan kuljetusyrityksen kansliatäti onnistui vaivoin tukahduttamaan huvittuneisuutensa, kun kysyin, kuljettavatko he biojätettä.

- Niin yksityistaloudelta?
- Niin.
- Krhm... Ei, ei meillä sellasta. Kouluilta kyllä haetaan ja sen sellaisilta...

Kolmen sekunnin päästä minulle kerrottiin, että toisten jäteastioilla käynti on ympäristörikos, josta rangaistaan.

Mitä vaihtoehtoja kaupunkilaistuneelle siis jää?

1) Kompostin perustaminen. Eihän se ole kuin lautakuutio, johon laitetaan hieman kanaverkkoa pohjalle ja jonkinlainen luukku? Eikä sen hoitamiseenkaan tarvita kuin kottikärryittäin kariketta (kesät talvet), kalkkia, lapio, lämpömittari, matoja ja sopivassa suhteessa hiiltä, happea, typpeä ja vettä.

2) Tunkion perustaminen. Sama kuin yllä, mutta ilman tilpehöörejä. Naapureita ei vielä ole, mutta kunnanisät voisivat tulla melko nopeasti tutkimaan, mikä Kiikoisessa haisee.

3) Sika. Se voisi asua pienemmässä makuuhuoneessa, koska siellä on halvemmat laminaatit. Voisin tehdä sille pahvilaatikoista talon, vessapaperista sängyn ja ämpäristä kumppanin. Joulukuussa siasta voisi olla muutakin kuin silmän iloa.

4) Kasvisten syönnin lopettaminen. Biojätehän on suurimmaksi osaksi kasviksia, eikö vain? Siellä on perunankuoria, nahistuneita kaalinpäitä, homehtuneitä tomaatteja, itäneitä perunoita... Harvemmin biojätteen seassa näkee lihapiirakoita ja makkaroita, koska kuka nyt jättää lihapiirakasta mitään syömättä? Jos siis ostaa kaupasta vain tuotteita, jotka aikoo syödä kokonaan ja mielellään melko pian - maksalaatikkoa, nakkeja, lätkäpitsoja, mitään orgaanista (keittiö)jätettä ei pääse syntymään.

Hätäkös tässä, pienellä ihmisellä.