IRC-Galleria

Paukkelo

Paukkelo

n ei olisi pitänyt käväistä galleriassa... Karseeta nähdä oma ikänsä noin tarkasti. Yök!

Näitä päiviä.Keskiviikko 08.04.2009 17:17

Eilen oli hilpeän hulpakka ilta. Kävin pissittämässä lainakoira Sirun puoli yhdentoista maissa. Se tössötti ympäriinsä kuono maassa ja häntä viuhuen, kuten aina. Minä tyttö se ihailin täysikuuta ajatuksissani, joten en sen enempää lueskellut koiran kehonkieltä. Vasta kun päästin koiran irti kolme metriä ennen kotirappusia (ihan vain säästääkseni tilaa eteistouhuissa), ymmärsin, että se kaikkien metsästyskoirien irvikuva on saanut vainun. Kimeästi haukkuen se ampaisi salaman nopeudella syvälle sysipimeään metsään. Minä jäin rappusille seisomaan, flexi kädessä, Jannen liian suuret saappaat jaloissa.

EIKÄ SIINÄ VIELÄ KAIKKI!

Luonnollisesti kävelin koiran oletettuun menosuuntaan, huhuilin siinä puolisen tuntia, viheltelin, maanittelin ja haukuin Sirua pullamössölemmikiksi, joka haaskaa vain aikaansa rusakoihin, jotka ovat pakenemaan rakennettuja villieläimiä. Sitten Halmesmäentieltä sammuivat katuvalot ja palasin kotiin. Ilmoitin miehelle tilanteen ja nappasin auton avaimet sen enempää kyselemättä. Otin Corollan alle, laitoin pitkät päälle ja aloin madella pitkin metsäteitä. Siru saattoi juosta jonnekin Halmesmäen "laskettelurinteen" (muahahhahahaaaa) suuntaan, joten tietenkin minä ajan auton sinne, mistä voin ajovaloilla valaista mahdollisimman paljon, enkös tunnu loogiselta? Ja kuinkas sitten kävikään, että rinteen viereen kyhätty parkkipaikka onkin paikalle ajettua joutomaata, jossa ei ole sen enempää soraa kuin missä tahansa metsänpohjassa. Toisin sanoen varsin viattoman näköinen ajoluiska olikin pikkukivistä mutavelliä. Huomasin tämän ajeltuani viitisen metriä. Peruttaa en uskaltanut, koska liuska ei ollut paljoa leveämpi kuin auto ja ohjattavuus pyörät kymmenen senttiä uppeluksissa liukkaassa mudassa ei ole paras mahdollinen. Sitä paitsi liuska kaartuu heti alussa hieman vasemmalle, enkä minä - hämäräsokea nainen - nyt sellaista. Siis tulta päin, lievää mäkeä ylös, renkaat sutien, rapa lentäen, sormet ristissä. Ja sinne ylöshän se sitten jäi. Eturenkaat löivät tyhjää ja rapaklimpit kopisivat sekä pohjaan että sieluun.

Hengitin syvään. En ole kaukana kotoa, mutta tänne ei saa traktoria nyt. Mies on jo riittävän kiukkuinen, kun päästin koiran karkuun, nyt olen lisäksi tappanut hänen autonsa. Tästä on selvittävä itse. Mitäs se Vilho opettikaan, kun ensimmäisillä ajometreilläni kossautin Ransun lumihankeen? Heijataan, pakki silmään, sinne päin se varmaankin helpommin menee. Kytkintä ylös, vähän kaasua. Ees taas, ees taas... Ja näin me irtosimme.

Alas on helppo ajaa, kun muistaa, että ojat ovat rajat. Päätin, ettei koira ole rinteessä.

Palasin kotiin pää kumarassa, valmiina ottamaan vastaan iskuja ja viikon mykkäkoulun. Mies tutki autoaan vaitonaisena eikä antanut kumpaakaan. Sen sijaan hän sanoi, että heitämme vielä yhden kierroksen PAKETTIAUTOLLA.

Se, mikä tässä illassa oli kenties ikävintä oli se, että siitä huolimatta, että olin talsinut pimeässä metsässä liian suurissa saappaissa ja testaillut uuden auton maasto-ominaisuuksia katastroofisin seurauksin, koira juosta jolkotti vastaan siististi kyläraittia pitkin ja hyppäsi tottelevaisesti autoonkin, kun ensin hieman arasteltuaan ymmärsi, kuka sitä ajaa.

Mitä tästä opimme? Kymmenkiloinen, melko nopea pikkurakki hukkuu jopa Kiikoisten kokoiseen kärpäsenkakkaan sukkelaan. Metsistä sitä ei löydä, teiltä ehkä, mutta kyllä se kotiin tulee, kun ymmärtää taas, ettei siitä ole metsästämään omaa ruokaansa. Toinen asia on todennäköisesti se, että meidän perheeseen ostetaan paimen- tai seurakoira. Ei mitään, millä on minkäänlaista metsästysviettiä kiitos. Ei näihin metsiin.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.