IRC-Galleria

Alkoholismi käy voimille. Kulta täyttää lauantaina vähän lisää vuosia, ja siten saadaan tietysti taas uusi syy olla vielä vähän lisää ei niin kovin ajokunnossa ainakaan. Meidän oli tarkoitus lopettaa tupakointi vuoden 2008 ensimmäiseen päivään. Eilen me löysimme kumma kyllä jostakin vielä pari tupakkaa, jotka tietysti oli pakko tuhota keuhkojen kierron kautta savuna ilmaan siltä seisomalta. Illalla pitsan jälkeen teki taas mieli tupakkaa. Tänä aamuna herätessäni ensimmäinen ajatukseni oli, että voi jos vain kultani olisi siinä minun vieressäni minun halaukseni armoilla, mutta sen ajatuksen jälkeen hyvin nopeasti nousin vuoteesta silmät sekaisin vaistomaisesti lähteäkseni aamutupakalle ulos huvimajan viileyteen. Noh, kumpaakaan ajatusta minä en saanut. Aina vain tekee mieli. Mitä? Niin siis juuri nyt minä ajattelen ainoastaan sitä tupakkaa.

Uuden vuoden aattoiltana kolmella kanavalla mainostettiin tupakoinnin kimppalopettamista. Paras lopettajakimppa voittaa ponnisteluistaan rahapalkinnon. Seuraavaksi tupakointi kielletään kaduilla ja yleisillä paikoilla. Kesällä muistan kultani sanoneen, että "per**le, tässä pitää kohta ostaa yksi neliö joka kaupungista, yksi oma neliö keskeltä kaupunkia, jonka sisällä saa tehdä ihan mitä vain mahtuu tekemään". Jos jokaisesta kaupungista ostaisi yhden puhelinkopin, siellä voisi tupakoida rauhassa kenenkään kyetessä valittamaan savuvaaroista tai joistakin ihmeellisistä ihmisarvoa ja syrjinnänrajoja hipovista tulevaisuuden laeista, joissa sanotaan, että tupakointi on kiellettyä yleisillä paikoilla yleisissä tiloissa, joissa ihmiset rotuun katsomatta hengittävät samaa ilmaa. Siinä vaiheessa minä tupakoitsijana lysähtäisin puhelinkoppini lattiatasoon niin, että häntäluuni murtuisi, ja miettisin, kuka omistaa atmosfäärin; kuka omistaa ilman, jota ihminen hengittää?

Toisaalta tähän mennessä minä olen ollut tupakoimatta suunnilleen kaksikymmentä tuntia. Se ei ole pisin aika, jonka minä olen ollut irti tupakasta viimeisen puolentoista vuoden aikana, sillä vielä viime maaliskuussa minun tupakointini oli säälittävää kaksi kertaa viikossa sauhuttelemista silloin, kun mikään muu ei auttanut vitutukseen, ja kun kaikkea muuta oli kokeiltu jo muutenkin. Kahdenkymmenen tupakoimattoman tunnin jälkeen minä en tärise enkä edes ole mitenkään ylitsepääsemättömän levoton, mutta kaksikymmentä tuntia erossa tottumuksesta on aika paljon ajatellen, että aika ajoin tajuan liikuttavani vasenta kättäni ilmassa keskisormi ja etusormi kohti kattoa osoittaen.

Yöllä minä en saanut unta, joten minä luin kirjaa. Myöhemmin yöllä minä en jaksanut enää lukea kirjaa, joten minä pyörin sängyssä ja ärsyynnyin. Vielä myöhemmin kuin myöhemmin yöllä minä en jaksanut enää pyöriä ja ärsyyntyä, ja koska minä en voinut mennä tupakalla, minä ahmin kolmea tyynyä purkkaa yhtä aikaa ja sain siitä vatsani sekaisin. Eilen iltapäivällä yhden vaivaisen aamupalaleivän jälkeen autotallin ainoalla tuolilla minä istuin sinun polvellasi ja nuuskin sinun vaaleiden hiuksiesi puhdasta tuoksua nenääni vasten. Sinä poltit kaverin antamaa punaista, ja minä poltin askin pohjalle unohtunutta viimeistä sinistä, ja polttaessani minä kysyin sinulta, mitä me sen jälkeen teemme, kun me olemme lopettaneet polttamisen. Sinä hymyilit ja sanoit, "ei mitään", ja mutisit, että itse ainakin syöt varmaan purkkaa tupakoimisen sijasta tekemisenpuutteessa tästä lähtien.

Pahinta ei ole se, että päivän nikotiiniannos jäänee tästä lähtien kaupanhyllylle istumaan. Pahinta on se, että kaikessa typeryydessään tupakointi oli näennäisen sosiaalinen pieni sisäpiirijuttu, se oli tapa ja tottumus, se oli osa tavallista päivää aamukahvin kanssa ruoan jälkeen kouluprojektin valmistuttua illalla hermojen ollessa riekaleina tai alkoholismin kanssa kuunvalossa pakkasella pienessä kaveriporukassa puhumassa turhista asioista vielä vähän turhempia kuin ne joskus olivat. Ehkä minä olen pieni vinksahdus, mutta minun on ikävä tupakkaa. Vähän. Pikkuisen. Paljon. Aika ajoin ja toisinaan. Tämä ei ole uuden vuoden lupaus, sillä "uuden vuoden lupaus on klisee", juuri niin kuin sinä sanoit viime torstaina seuratessasi minun salaattini katoamista hampaideni taakse jonnekin. Juuri nyt minä antaisin melkein mitä tahansa, jos minä saisin istua sinun sylissäsi huvimajassa polttamassa sinun kanssasi kaksin hiljaisuudessa vielä yhden tupakan.

Sen jälkeen me voisimme syödä purkkaa, kulta, vaikka se saakin minun vatsani sekaisin.

-Suuse-