IRC-Galleria

On olemassa pöytätabletti-ihmisiä ja pöytäliinaihmisiä; tähän minä olen jo aikaisemmin viitannut. On olemassa ihmisiä, jotka unohtavat joka ikisen syntymäpäivän omansa mukaanlukien, ja toisaalta on myös ihmisiä, jotka muistavat syntymäpäivien lisäksi joka ikisen tutun nimipäivän etunimen ja jopa toisen ja kolmannen nimen osalta, ja sen vuoksi minäkin ihmettelen toisinaan, miksi minua onnitellaan Marianpäivänä, sillä en minä ole Maria, vaikka se minun etunimeni perässä sattuukin roikkumaan. Lopulta on olemassa ihmisiä, jotka ovat parempia kuin kaikki muut ihmiset. Ihmisiä, jotka ottavat ruusun vastaan venäläiseltä huivipäiseltä naiselta ja maksavat siitä kaksikymppisen. Ihmisiä, jotka tietävät atomista kaiken, mutta eivät ole pelkästän kirjaviisaita, sillä atomin lisäksi he tuntevat myös auton ja moottorin ja tietokoneen ja avaruustieteen ja Suomen historian ja kaikkien pääministerien hallituskaudet läpikotaisin. Tänään minulla on ollut kohtuullisen tyhmä olo. Viime lauantain kielihistorian tentistä minä siitä huolimatta sain yliopistokympin eli parhaan mahdollisen eli vitosen.

Tänään minun puhelimeni ei ole soinut. Tai on minun puhelimeni soinut, mutta minä olen ollut kiireessä, enkä minä sitä paitsi ole edes tunnistanut sitä numeroa saati sitten ollut paikalla, kun minulle siitä numerosta on joku soittanut. Jostain kumman syystä minä olen miettinyt kummallisia asioita. Minä olen miettinyt Viroa ja kylmää vaasalaista tuulta ja pullantuoksua ja suklaata ja selkäkipuani ja juhlapukua, jota minä en vieläkään ole pikkuveljeni ylioppilasjuhliin ostanut. Opiskeluasunnolle selvittyäni minä olen jo kahdesti painunut ulos ja kiertänyt puolikorttelia kädet taskussa, sillä minun lapaseni jäivät autoon, enkä minä jaksa niitä sieltä lähteä hakemaan. Nyt juuri minä ajattelen, että jos minä tänään kirjoitan vielä kovinkaan paljon, minulla ei taatusti ole huomenna kenellekään yhtään mitään sanottavaa.

Mitä sinä teet tänään, kun minä olen täällä, eikä meistä kumpikaan viime yön jälkeen ole sanonut toiselle sanaakaan? Jos minä olen näin, minä mietin sinua, kyllä sinä tiedät sen, ja tiedät sinä sen varmasti myös juuri nyt, jos sinä yhtään satut sellaista ajattelemaan. Sarkastisuuden ja katkeruuden välinen raja on toisinaan niin pieni, että minä melkein kuulen sinun sanovan sen yhden pienen asian. Sarkastisuus voi syntyä ikävästä tai levottomuudesta tai stressistä, mutta katkeruus syntyy jostain paljon pidemmälle ajautuneesta tunteesta kuin edes ikävä, enkä minä sitä pysty tässä vaiheessa lauantai-iltaa selittämään. Viikko sitten me olimme humalassa molemmat. Sinä olet ihana mies, tiedätkö sinä sen? Sinä olet paras. Tänään nallekarkit eivät menneet tasan, sillä minä olen täällä yksin ja sinä luultavasti teet jotakin paljon järkevämpää kuin olet sarkastinen niin kuin minä olen nyt. Ei sen väliä, mutta nallekarkeista sinä olisit ehkä sanonut, ja minun oli pakko saada se ajatus tähän mahtumaan. Ei mitään uutta. Minun on sinua ikävä taas ja juuri nyt.

-Suuse-