IRC-Galleria

Tullako takaisin?

Aamukastetta. Postiauton ajaessa ohi on liian myöhäistä mennä nukkumaan. Ajetaan ympäri järveä. Vaihdetaan vaihteita keskustan valoissa, ja heitetään leipäkiviä jokeen. Tällaisina aikoina olisi pakko tehdä jotakin muistamisenarvoista ennen kuin syksy tiputtaa lehtiä maahan ja tuo huomisen, sillä tämäkin kesä monelle on ehkä kotikaupungin viimeinen.

Kaverit laittavat opiskelukämpän hakuun. Kesäyö ei pahastu pesäpallon pelaamisesta, ja kotikaupungin kesä kavereiden kanssa on voimien varaamista yhteen uuteen talveen. Tulevaisuus on tullut. Keskusta kasvattaa kerrostaloja, joihin muutetaan kaukaa tai toisinaan vain sen verran, että naapurista kanto vaihtuu katuvaloihin ja parkkipaikkoihin. Kasvavan keskustamiljöön varjo voi olla tyhjenevä kyläseutu, josta ulkoa tulevan muuton kanssa siirrytään keskustaan päin.

Arkipäivässä kotikaupungin olemassaolo ja tulevaisuus eivät ole vain ihmisissä; ne ovat myös rakennuksissa ja toiminnassa ja palveluntarjoajissa, kilpailukyvyssä ja houkuttelevuudessa ja siinä, miten laajalti palveluja tarjotaan. Syksy vie nuoria asumaan parinkymmenen neliön kerrostaloluukkuun tai soluasuntoon opiskelukaupunkiin. Kotikaupungissa vietetyt ajat voivat olla muistoja, jotka positiivisuudestaan huolimatta eivät takaa kiintymistä muistojen kohteeseen. Etsivälle maailma on iso, ja ruoho voi olla vihreää myös rapakon tuolla puolen.

Kehittyessään maailma asettaa ympäristön haasteille, joissa jättipotti voi olla olemassaolon veroinen. Mikä sitten on kaupunkien selviytymiskeino kuntaliitosten maailmassa, jossa pienet yhdistyvät suuriin ja jättävät tuskin tilaa mahdollisuudelle olla ulkopuolinen? Jos kotikaupungin haasteena on kymmenen vuoden kuluttua seisoa yhä omilla jaloillaan, miten paljon sitä verottaa poismuutto ja muutto, joka kohdistuu sivukylien pellonreunoilta pyörätienvartta valtaamaan?

Kaksi paluumuuttajaa ostaa keskustan tuntumasta yhteisen asunnon ja perustaa perheen. Kotikaupunki on heille koti, jonne he palaavat rakentamaan elämää. Keskusta houkuttaa palveluillaan ja vilkkaalla kaupunkimaiseksi kasvavalla elämällään. Sivukylien pelloilla lukee ”asumiskoon kylä” tai ”tervetuloa” tai ”vapaana hienoja tontteja”. Kouluja suljetaan.

Rakennetaanpa koti hiekkatienpäähän. Herätään kukonlauluun, ja kuljetaan autolla. Kyhätään kasvihuone, ja säästetään polttoaineessa tomaattien verran. Hiekkatie voi tuoda maalaismaiseman ja kuusentuoksun ja rauhan, mutta se tarkoittaa myös palvelujen hakemista sivilisaation keskeltä, missä todellinen kaupunki on.

Lopulta kaupungin haasteet koko väestön hyvinvoinnin takaajana näkyvät eniten silloin, kun viimeiseltä rannalta on kesäretki lähteä kauppaan ruokaa hakemaan. Kavereiden kanssa koetut kotikaupunkikesät saavat yhtäkkiä toisenlaisen merkitysvivahteen, kun puheeksi tulee palaaminen, eikä edes intuitio raksuta siihen vastaamaan. Kesä kotikaupungissa antaa vuosi vuodelta voimia, ja voi miten kaikkeen pystyykään kiintymään. Siitä huolimatta ihan niin kuin ihmissuhteessa mikä kotikaupungissa lopulta on tarpeeksi palata takaisin?

Susanna Nyrhilä