IRC-Galleria

Huomenna alkaa onneksi loppuviikon päivystysvapaat, sillä minun pääni tippuu kohta niskanikamista irti. Oltiin eilen leffassa kavereiden kanssa ja paineltiin sen jälkeen nelistään kaksi pariskuntaa syömään kiinalaiseen. Syömisestä tulee huono omatunto, ei siksi, että olisin ylipainoinen, vaan siksi, että vatsa ei sulata sitä kuitenkaan. Minun vatsani on nimittäin lakannut toimimasta jo kaksikymmentäkaksi vuotta sitten. Silloin tällöin se pelittää hetken vain todistaakseensa yhä olevansa paikoillaan.

Joku on piilottanut puntarin. Suurimman osan ajasta minä olen sinut peilikuvan kanssa, mutta ahtaina päivinä oman vartalon tuijottaminen ei tee elämästä yhtään helpompaa. Tänä aamuna minä suutelin sinun otsaasi ja kuiskasin sinulle, että rakastan. Sinä mumisit ja suutelit minua, ja minä ajattelin, että ei ole parempaa paikkaa herätä aamuisin kuin sinun vierestäsi, eikä ole parempaa paikkaa kertoa itsestään kuin sinun sylissäsi, sillä sinä otat vastaan kaiken sen. Etkä sinä pelkästään kuuntele ja katso silmiin, silitä hiuksia ja elä myötä, sinä neuvot ja lohdutat, sinä olet siinä. Sinulle minä tahdon olla juuri sellainen. Apu, tuki, hellyys, rakkaus ja vastapaino. Minä haluan elää sinun kanssasi elämän.

Karkkilakon tiimoilta on menossa kolmas päivä. Tänään ei ole paha ollenkaan. Kiitos siitä, että olet olemassa juuri minulle, vastapainoni.

-Suuse-

tekee mieli karkkia?

Pikkusiskon kanssa aloitettiin taas karkkilakko sunnuntai-iltana. Tämä on nyt toinen päivä, ja mun pikkusormessa on varvassormus, ja musta tuntuu, että mä kärsin ja repeilen. Eilen karkkihimo tukahtui jäätelöllä. Tänään pitää saada jotakin paljon vahvempaa.

Päiväkirjan kirjoittaminen työaikana on ajan tappamista. Jos sattuisi jotakin kiihdyttävää, tämä työpäivä voisi olla pulkassa ennen kuin ehtisin edes nielaisemaan. Päiväkirjan kirjoittaminen on itsensä huijaamista. Päiväkirjan kirjoittaminen on tekemisenpuutetta ja ilmaisemisentarvetta varsinkin silloin, kun sitä pitää kirjoittaa internetsivustoon. Ajattele joskus. Toisaalta ei täällä kukaan mitään pieraisemisenarkaa tuskin kerrokaan.

Nyt on pakko painua saniteettitiloloihin. Ja neste kiertää taas.

Suklaata. Kermavaahtoa. Ihan mitä vain.

-Suuse-

Tänään ei ajatus kulje tai ajatus kulkee jossain ihan muualla kuin siellä missä sen tulisi kulkea. Huomisiltapäiväksi pitäisi saada kaksi juttua plakkariin. Eilinen aamu veti kiireessä minusta kaikki mehut, ja tänään minä olen vain norkoillut aamupalaverissa ja viettänyt kaksikymmentä minuuttia sakkoaikaa aamun kahvitauolla. Me halutaan rivari. Puhuttiin siitä ruokatunnilla lautasen ääressä, jonka sinä tarjosit. Nyt minä en enää jaksaisi odottaa näkeväni sinua taas.

-Suuse-

Ajankohtaisuutta on olla tietoinen ympärillä olevasta tai en minä tiedä en minä ole lukenut. Sisällä istuminen alkaa nukuttaa. Tänään on todella Lapuan päivä, Lapuan kaupungin juhlapäivä, jota pitäjän syntymisajankohtaa paljon myöhemmin alettiin juhlia vasta vuonna 1864 muistona Suomen sodan jälkeisestä yhteiskunnallisesta eheytymisestä ja kasvavasta vapaudenkaipuusta, tietoisuudesta olla oma kansansa ja pitäjänä oma pitäjänsä ja joukkonsa, olla yksi ja yhteinen. Aurinko paistaa, ja nuoret kesälomalaiset istuvat rannalla shortseissa. Heistä moni ei tiedä tästä paljon sanaakaan.

Tunti töissä. Tämän huoneen ympäristö on sotkuinen. Kameran ladattavat patterit loppuvat kesken aina juuri silloin, kun niiden ei saisi, ja muistilappuja on ihan liikaa joka paikassa. Tänään minä olen ollut ahkera ainakin kello kolmeentoista asti. Sen jälkeinen puoli kahden kahvitauko sai minut melkein pilkkimään. Minä olen jo melkein unohtanut torstaiaamun piilaritarkastuksen, vaikka sitä ei ole vielä ollutkaan. Pikkuveli tulee perjantaina ensimmäisille viikonloppulomille. Aamuisin on parasta herätä sinun vierestäsi, kulta. Ilman sitä minä olen tukehtua kahviin aamuisin.

-Suuse-

Lapuan päivä ja kaksisataa vuotta on kulunut Suomen sodan Lapuan taistelusta. Sota hävittiin, mutta taistelu voitettiin. Liputtakaa.

-Suuse-

Perjantai on pahin. Kolme juttua tietokoneen työpöydällä, viisi lisää oikealla työpöydällä odottamassa kirjoittajaa. Tänään pitäisi vielä käydä juurimassa, vaikka olo on kuin ei jaksaisi nousta edes seisomaan. Huomenna lähdetään poppoolla katsomaan pikkuveljeä Kajaaniin. Ensimmäinen viikko intissä, täällä päivät ovat menneet seilatessa Lapuan ja Seinäjoen väliä edes takaisin.

Ajatusten harhaileminen ei helpota. Näyttöpäätteen ääressä istuminen tekee maailmasta liian yksinkertaista; täältä voisi löytyä kaikki, mitä koskaan tajuaisi lähteä etsimään. Paitsi sitä, mitä juuri hetkittäin etsii, sellaisia asioita ei oikein tahdo löytyä mistään ajallaan. Kavereiden kanssa oleminen on joutunut ottamaan verojaan. Aurinko paistaa, mutta iltapäiväksi on luvattu sadetta, ja illalla olisi ulkoilmakeikka, jonne pitäisi mennä kuvaamaan. Minä en ole muistanut pestä hiuksiani kahteen päivään. Tänään minä pidän huivia ja koen itseni likaiseksi, vaikka sitä ei ehkä huivin kanssa ulkopuolinen huomaakaan.

Pitäisi kirjoittaa juttu. Tai kolmekin.

-Suuse-

Se juttu oli Lapuan Sanomien sivulehden, Linkin pääkirjoitus, jonka juuri tällä viikolla kirjoitin. Ajankohtapaskaa. Päätä särkee, ja aurinko paistaa. Tänään jäi ruokatunti väliin jonnekin.

-Suuse-

Tullako takaisin?

Aamukastetta. Postiauton ajaessa ohi on liian myöhäistä mennä nukkumaan. Ajetaan ympäri järveä. Vaihdetaan vaihteita keskustan valoissa, ja heitetään leipäkiviä jokeen. Tällaisina aikoina olisi pakko tehdä jotakin muistamisenarvoista ennen kuin syksy tiputtaa lehtiä maahan ja tuo huomisen, sillä tämäkin kesä monelle on ehkä kotikaupungin viimeinen.

Kaverit laittavat opiskelukämpän hakuun. Kesäyö ei pahastu pesäpallon pelaamisesta, ja kotikaupungin kesä kavereiden kanssa on voimien varaamista yhteen uuteen talveen. Tulevaisuus on tullut. Keskusta kasvattaa kerrostaloja, joihin muutetaan kaukaa tai toisinaan vain sen verran, että naapurista kanto vaihtuu katuvaloihin ja parkkipaikkoihin. Kasvavan keskustamiljöön varjo voi olla tyhjenevä kyläseutu, josta ulkoa tulevan muuton kanssa siirrytään keskustaan päin.

Arkipäivässä kotikaupungin olemassaolo ja tulevaisuus eivät ole vain ihmisissä; ne ovat myös rakennuksissa ja toiminnassa ja palveluntarjoajissa, kilpailukyvyssä ja houkuttelevuudessa ja siinä, miten laajalti palveluja tarjotaan. Syksy vie nuoria asumaan parinkymmenen neliön kerrostaloluukkuun tai soluasuntoon opiskelukaupunkiin. Kotikaupungissa vietetyt ajat voivat olla muistoja, jotka positiivisuudestaan huolimatta eivät takaa kiintymistä muistojen kohteeseen. Etsivälle maailma on iso, ja ruoho voi olla vihreää myös rapakon tuolla puolen.

Kehittyessään maailma asettaa ympäristön haasteille, joissa jättipotti voi olla olemassaolon veroinen. Mikä sitten on kaupunkien selviytymiskeino kuntaliitosten maailmassa, jossa pienet yhdistyvät suuriin ja jättävät tuskin tilaa mahdollisuudelle olla ulkopuolinen? Jos kotikaupungin haasteena on kymmenen vuoden kuluttua seisoa yhä omilla jaloillaan, miten paljon sitä verottaa poismuutto ja muutto, joka kohdistuu sivukylien pellonreunoilta pyörätienvartta valtaamaan?

Kaksi paluumuuttajaa ostaa keskustan tuntumasta yhteisen asunnon ja perustaa perheen. Kotikaupunki on heille koti, jonne he palaavat rakentamaan elämää. Keskusta houkuttaa palveluillaan ja vilkkaalla kaupunkimaiseksi kasvavalla elämällään. Sivukylien pelloilla lukee ”asumiskoon kylä” tai ”tervetuloa” tai ”vapaana hienoja tontteja”. Kouluja suljetaan.

Rakennetaanpa koti hiekkatienpäähän. Herätään kukonlauluun, ja kuljetaan autolla. Kyhätään kasvihuone, ja säästetään polttoaineessa tomaattien verran. Hiekkatie voi tuoda maalaismaiseman ja kuusentuoksun ja rauhan, mutta se tarkoittaa myös palvelujen hakemista sivilisaation keskeltä, missä todellinen kaupunki on.

Lopulta kaupungin haasteet koko väestön hyvinvoinnin takaajana näkyvät eniten silloin, kun viimeiseltä rannalta on kesäretki lähteä kauppaan ruokaa hakemaan. Kavereiden kanssa koetut kotikaupunkikesät saavat yhtäkkiä toisenlaisen merkitysvivahteen, kun puheeksi tulee palaaminen, eikä edes intuitio raksuta siihen vastaamaan. Kesä kotikaupungissa antaa vuosi vuodelta voimia, ja voi miten kaikkeen pystyykään kiintymään. Siitä huolimatta ihan niin kuin ihmissuhteessa mikä kotikaupungissa lopulta on tarpeeksi palata takaisin?

Susanna Nyrhilä

Voi miten ironista voikaan olla, kun päivä töissä saa hymyilemään ja kuitenkin väsymään niin kovin. Viime viikon keskiviikko-perjantai-väli meni sairaslomaillessa. Juhannuskanoista lienee tullut vatsatauti pallogrillissä tihkusateen aikaan. Lauantaiyönä pelattiin kaveriporukalla pesäpalloa. Tähän minä olen jo viitannut. Äsken ikkunani ohi pilkki keski-ikäinen humalainen mies harmaissa oloasuvaatteissa, ja aamulla puoli kymmenen aikaan minä riensin Sanomatien päähän ottamaan kuvia tietyömiehistä. Olipa siellä yksi kaverikin. Viikonkuvaksi voisi joku viikko räpsäyttää tilannepicturen keskustan kauniista juopoista könnäämässä hilpeäntuulisena linja-autopysäkillä ihan liian lähellä poliisiasemaa. Olisiko näky? Olisiko?

Tällä hetkellä minun on suunnattoman vaikea käsittää, että työpäivää olisi elettävä vielä yli parin tunnin verran. Lisäksi on käsittämättömän vaikea ymmärtää, miten helkkarissa minä olen viime keskiviikkoaamuna saanut kirjoitettua puhelinhaastattelupurun pituudeksi kaksi A nelosta, kun puhelukaan ei järjelliseltä jutustelultaan kestänyt kuin viitisen minuuttia. Huomenna aamulla puoli kuusi pitäisi treffata projektipäällikkö Lapuan keskustan rautatieasemalla. Vaaleanpunaiset post-sticksit ovat valloittaneet työhuoneeni; voi onko minulla ihan oikeasti niin paljon muistettavaa. Tämä tapa on lähimpänä Dumbledoren ajatusseulaa kuin jästimaailmassa ikinä voisi päästä kokemaan. Kirjoitetaan ajatukset pikkulapuille ja läntätään pöydänreunaan kiinni. Korvista pihalle.

Aurinko paistaa. Joku on kerännyt työhuoneeni muistitauluun Lipton teen mietelauseita. Tänä aamuna sinä sanoit, että minä olen sinun päivänsäde ja auringonpaiste. Se sai minun sydämeni pomppimaan.

-Suuse-

Oletetaan, että yö ei milloinkaan hermostu pesäpallonpelaamisesta yksinäisellä kentällä. Kuudesta kaksi ovat oikeasti pelanneet ennenkin. Toinen osuu palloon, toinen ei. Vaahtera muistuttaa palmua puoli yhden maissa hämärässä kesäyössä, mutta ei se ole palmu ei ollenkaan. Toisinaan ajetaan ympäri järveä. Suunnitellaan kämppää tai nauretaan puujalkavitseille, syödään jäätelöä tai ainakin kuvitellaan, että syödään. Oman kotikaupungin kesä voi viedä ajatukset pois talven tuomista haasteista. Kiireestä tai kiireettömyydestä. Keskustan katulampuista ja aamulla seitsemältä pirittävästä herätyskellosta jopa silloin, kun se joka tapauksessa kesälläkin soisi samaan aikaan kuitenkin.

On paluumuuttajia ja on muuttajia, jotka tulevat kaupungin laidalta keskustaan eivätkä siten oikeasti muuta milloinkaan sen enempää kuin postinumeron ja lähiosoitteen muuttuessa kannosta parkkimaksuihin. On niitä, jotka palaavat kesäksi opiskelupaikkakunnaltaan tai uudelta kotipaikkakunnaltaan joko kesätyön tai juurien vuoksi tai vain siksi, että tahtovat rehellisesti vielä kerran nähdä keskustan valkoisen tuomiokirkon uudelleen. On niitä, joille kesä on viimeinen kesä kotikaupungissa. Silloin pelataan pesäpalloa keskellä yötä ja toteutetaan enemmän tai vähemmän tavallisuudesta poikkeavia kuningasajatuksia, kuten esimerkiksi uidaan Lapuanjoessa keskustan kirkonsillan kupeessa tai kolutaan läpi pellonreunat ja ojanvarret, joita ei ole koskaan ennen tullut huomanneeksikaan. Mistä tietää, miten paljon kotikaupunki lopulta merkitsee lähtevälle tai palaavalle tai sille, joka on punkannut saman kunnan rajoissa koko elämänsä elämän? Mistä tietää, milloin toiselle joku on tarpeeksi ja toiselle liian vähän? Mistä tietää, milloin on aika lähteä tai jäädä tai palata takaisin?

Opiskelu saa muuttamaan. Emotionaaliset tuntemukset saavat palaamaan tai jäämään, vaikka niissä ei käytännön kanssa aina mitään järkeä olisikaan. Minä olen inhonnut tätä paikkaa kauan, mutta järven kiertäminen ja ystävät ja uudet ihmiset elämässä ovat saaneet minut näkemään uusia puolia kaupungissa, josta minä olen niin kauan jo kuvitellut lopulta haihtuvani pois kokonaan. Ensi syksynä on kuntavaalit. Ihmissuhteet saavat harkitsemaan, sen minä olen huomannut. Yhtenä iltana ajettiin Seinäjoelta kotiin ja pufh katos rivari, minä sanoin, ja sinä sanoit, että pitäisi alkaa etsiä kämppää syksyä varten. Minä olen miettinyt kukkapenkkiä, ja minua naurattaa visio rikkaruohoista. Minä osaan tehdä ruokaa ja jutella muovikukille. Siivota ja pedata sängyn. Pestä pyykin ja viikata sinun t-paitasi kaappiin istumaan. Yksi ystäväni uskoo kohtaloon. Minä uskon siihen, että shit happens. Ei se ole pessimismiä. Se on realismia tai ainakin niin minä sen päässäni järkeilen. Älä nyt kuitenkaan käsitä väärin. Sinä et ole shit happens minulle. Jos minä uskoisin kohtaloon, sinä voisit olla kohtalo. Kuitenkin sinä olet minulle lämmin käsi minun kädessäni. Sinä olet minulle juuri se, joka saa minut näkemään järven kauneuden ja kodin rauhan ja kaksin olemisen hämmentävänrehellisen onnen. Sinä olet minulle syli. Sinä olet minulle läheisyys aamulla herätessä ja illalla mennessä nukkumaan. Sinä voisit olla minulle koti tai kodin minä sinun kanssasi voisin rakentaa. Sinä olet se, joka saa minut tajuamaan, että talo voi olla myös hiekkatien päässä, kunhan se on meidän kahden yhteinen.

-Suuse-