IRC-Galleria

Facebookin X-Men testin mukaan minä olen Storm. Aluksi olin lievästi pettynyt. Mitä hyötyä on sään hallitsemisesta? Kestää tunteja tappaa joku pakkaseen eikä tuulenpuuskalla voi oikein lentääkään. Harvinaisen tylsää.

Niin luulin, kunnes sain pienen maistiaisen siitä, mitä sään kanssa liittoutuminen todella on.

Lähdin tekemään elämäni viimeistä ruotsinkoetta aurinkolasit päässä. Oli kaunis, kuulas kevättalven päivä. Jos olisin ovella kääntynyt ympäri, olisin nähnyt Ayers rockin kokoisen, harmaan pilvimassan vyöryvän keskisuomalaisen asuntoalueen läpi, mutta minä en kääntynyt. Kun valo alkoi himmetä, otin aurinkolasit pois. Lumisade oli aluksi pieniä leikkisiä ryöppyjä, jotka eivät oikeastaan sataneet mistään. Tuuli tuntui tekevän ne ilmasta ja ripottelevan ne jalankulkijoiden ylle kuin minkäkin keijupölyn. Oli vaikeaa olla hymyilemättä, vaikka harmaus jatkoi valon nielemistä. Ryöpyt alkoivat lisääntyä. Kohteena ei ollut enää vain yksittäiset jalankulkijat, vaan lunta sinkoili jokaiseen ilmansuuntaan rakennuksien välissä ja puissa. Tuuli puhalsi pientä, jäätävä hilettä alas katoilta. Eikö se saanut riittävästi huomiota pienellä kiusoittelulla? Kevyt muumilumi puristui teräväreunaisiksi jääpiikeiksi, jotka hakeutuivat silmämuniin ja jokaiseen vaatteiden lomasta pilkottavaan paljaaseen ihonpalaan. Tihku hakkasi hyvän mielen pois nopeammin kuin Singerin ompelukone. Kaivauduin syvemmälle kaulahuiviini ja keskityin Kaarleen. Matkaa oli jäljellä enää kaksi kilometriä.

Jos onnellisuus on mielentila, miksi kärsimys olisi mitään sen enempää? Mielentiloja voi hallita. Voin nousta tämän sään yläpuolelle, mutta ensin on tehtävä jotain Kaarlelle. En usko että yksikään ihminen on koskaan kyennyt mihinkään suureen kuunnellessaan Viikatetta (jos itsemurhia ei lasketa).

Kotiteollisuuden särökitarariffi tunkeutui tärykalvojen läpi tarpeettoman kovaa. Nikama nikamalta nostin itseni pystyyn kurjuuden alhosta ja katsoin lumimyrskyä silmään. Tuuli huomasi, etten minä enää alistu, joten se asettautui taakseni. Meistä tuli joukkue. Minusta tuli koskematon.

Kävelin selkä suorana kaupungin läpi. Hartioideni yli ja kylkiäni pitkin vyörysi kadulle kuutioaareittain sirpalemaista jäätä, johon tuuli tarttui ahneesti pyöritelläkseen sitä ailahtelevan mielensä mukaan minne sattuu. Ne hiutaleet, jotka laskeutuivat päälleni, vain muistuttivat siitä, että kohta ne sinkoutuisivat ympärillä vellovaan kaaokseen, joka repi puista oksia, paukutti takinliepeitä ja sai ihmiset kyyristymään vaatteidensa sisään. Minä kävelin ja katsoin kuinka kaupunkia piestään, tuntematta mitään muuta kuin tahmean tykkylumen työntävän minua eteenpäin. Voin melkein vannoa, että sillä hetkellä iirikseni ja pupillini hävisivät näkyvistä.

”Minä tyydyn tähän, en voi Jumalalta vaatia enempää.”

Olisin mielelläni kävellyt keskustan läpi, Jyväsjärven yli Kuokkalaan ja vieläkin pidemmälle, mutta ruotsinkokeet eivät odota. Jouduin jättämään myrskyni ulos. Ikkunan läpi kuulin kuinka tuuli kirkui X-rakennuksen nurkissa. Näin miten se taivutti puita ja paiskoi lunta katoilta sekalaisiksi pyörteiksi sisäpihan nurkkiin. Puoli tuntia se vielä jaksoi raivota, sitten se hiipui ja kuoli. Minun myrskyni oli poissa. Olin hylännyt sen ja se kuihtui pois.

Kokeen jälkeen paistoi aurinko. Vieras, kylmä tuuli puhalsi katua pitkin eikä välittänyt minusta. Minäkään en välittänyt siitä. Yritimme häiritä toisiamme niin vähän kuin mahdollista. Kaarle tuli takaisin muistuttamaan siitä, että elämän pienet valopilkut ovat optisia harhoja.