IRC-Galleria

Minä en itke töissä. En ole koskaan ollut itkijänainen enkä todellakaan aio aloittaa ainakaan univormussa. Perjantaina se oli kuitenkin melko lähellä. Saako mainita nimiä? En mainitse, kyllä sinä tiedät mitä sinä teit.

Olin tehnyt kohtuullisen putken työpäiviä, kun minulta kysyttiin, voisinko tehdä saikkupaikkuun lauantaina. Sanoin, etten mielelläni, mutta en kieltäytynytkään. Olenhan päässyt tähän asti ylös joka aamu ja kyennyt vielä jonkinlaisella nopeudella töissä liikkumaankin. Enkä minä tästä työstä väsy. Firma on pullollaan perheellisiä ihmisiä, joiden työpäivät eivät todellakaan lopu liikkeen ovelle ja hekin jaksavat. Tottakai minä jaksan.

Jos olisin rehellinen itselleni ja tilanne olisi todella ollut tämä, en olisi varmaan helpottunut niin paljon kuin helpotuin, kun perjantaina minulle kerrottiin, että työkaveri oli luvannut paikata lauantaina. Ensimmäisenä iski sisään putipuhdas kiitollisuus. "Ei täällä ruveta ketään tappamaan", sanoi hän. Jos olisin kykenevä kasvojen säilyttämiseen, olisin vastannut jotenkin niin, etten minä siihen olisi kuollut, mutta kiitos nyt vaan kuitenkin. Oman sosiaalisen statuksen ylläpitäminen on kuitenkin aika ollut minulla hieman hukassa, joten keskityin kiitollisuuteen niin kauan, että alkoi hävettää. Kuinka väsyneeltä olen viime aikoina oikein näyttänyt? Miksi minä en huolehdi itsestäni? Olenko niin heikko, että minua pitää kantaa?

Ehkä tässä tilanteessa pitää kääntää katse huonoon itsetuntemukseen. En osaa sanoa väsyttääkö vai laiskottaako, kun kerran joka tapauksessa olen saamaton keskimääräistä useammin.

Kiitollisuus ei ole silti hävinnyt mihinkään, tosin sitä on tullut maustamaan hämmennys. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, niin olen tässä miettinyt, että mitäköhän olen tehnyt oikein, että saan työskennellä tuollaisten ihmisten kanssa?