IRC-Galleria

Olen pyrkinyt välttämään tämän päiväkirjan vinksahtamista ruokablogiksi kahdestakin syystä. Ensinnäkin, vaikka kuka mitä luulee, en osaa kokata. Sitä paitsi jos osaisinkin, minulla ei ole sen enempää mielikuvituksellista kuin maallistakaan rikkautta valmistaa ruokia, jotka ansaitsisivat tulla julkaistuksi bittiavaruudessa. Toisekseen, olisi surullista leimautua syöpöksi. Karu ja epämukava totuus kun on, että asun yksin. Ei sellaiselle porukalle paljon kokkailla.

Kuitenkin tulee sellaisia päiviä, joiden kiinnostavuus syntyy ainoastaan siitä, mitä on lapannut suuhunsa. Tämän päivän murkinointi lähti puhtaasta laiskuudesta. Kaivoin kaapista pirkan pussipastan ja hulautin sen vesitilkkaan. Lisäsin tölkillisen papuja proteiinien takia ja hieman hernemaissipaprikaa luomaan illuusiota tasapainoisuudesta ja terveellisyydestä. Tuotos oli kammottava. Punaista, epämääräisen makuista muhjua vihreillä ja keltaisilla pilkuilla, njams. Mussutin mössöstä kolmanneksen ja jätin loput odottamaan iltaa.

Kun tuli päivällisaika, päätin, ettei minun tarvitse sietää tätä sotkua uudelleen. Ei ainakaan tällaisenaan. Istuin alas ja tein päässäni listan siitä, mikä mössössä oli vikana. Makeus (hoitunee suolalla ja pippurilla), koostumus (jos sekaan sulattaisi hieman juustoa?), rankka hiilaripitoisuus ja rasvan vähyys, jonka takia ruoka ei täytä kunnolla (tämäkin hoitunee juustolla). On se kumma, miten ihmisen pitää olla 23-vuotias, ennen kuin se ymmärtää kysyä "miksi", kun ongelmana on se, että ruoka on pahaa.

Loppujen lopuksi muutamalla pienellä vippaskonstilla pastasta tuli jopa melkein hyvää! Vieraille en tarjoaisi, mutta tiedänpähän, että huominen lounas ei nosta vesiä silmiin. A vot!