IRC-Galleria

Kylmää ja pimeää yhyy nyyhkis. On helppoa valittaa sellaisesta, jolle kukaan ei voi mitään. Vaikeampaa on surkutella sitä, että on aiheuttanut itselleen kurjuutta. Minä aiheutin tänään.

Olin juuri pitänyt ensimmäisen oppintuntini peruskoulun puolella päin pihlajaa.

Ei siitä enempää, kukin kysyköön, jos haluaa lisätietoja. Ohjaajan kannustavasta palautteesta huolimatta mieleni oli maassa. Asiaa ei helpottanut se, että kuvankauniit kenkäni olivat koulumatkalla hiertäneet jalkoihini – ei yhtä, ei kahta – kolme rakkoa. Kilometrin matka koululta matkakeskukselle vilahti surkeasti ontuen neljässäkymmenessä minuutissa.

Palautteen ansiosta olin täysin unohtanut roolini, jonka aamulla itselleni otin. Tarkoitus oli tänään olla valoläiskä, tonttulakkinen joulupilkku keskellä sohjoista kaupunkia. Olin kaikkea muuta.

Väinönkadulla siinä Torikeskuksen kulmalla – niillä main, kun jalankulku siirtyy rakennustöiden takia tien toiselle puolelle – vastaani käveli se joulupilkku, mutta hänellä ei ollut tonttulakkia. Pilkku oli ehkä neljissäkymmenissä, hoikka, vaalea ja mieheksi pitkätukkainen. Hän huomasi minut ensin. Tunsin katseen, ennen kuin nostin kasvoni kurjuudesta ja kohtasin häpeämättömät, siniset silmät, joita ympäröi vuosien harjoituksen tuloksena syntyneet naururypyt. Pilkku hymyili luihin ja ytimiin koko olemuksellaan samalla, kun harppoi pitkin, vahvoin askelin ohitseni.

Kipu hellitti. Selkä suoristui parin nikaman verran. Omat ryppyni tulivat esiin ja väläyttivät seuraaville vastaantuleville sen joulumielen, jolla minua muutama sekunti sitten suomittiin, tosin hyvin ujosti. Miksi? Johtuiko se lakista? Johtuiko se yliluonnollisista empatikyvyistä? Oliko mies sittenkin tuttu?

Olemme etuoikeutettuja, koska olemme syntyneet Suomeen; täällä päivän pelastavien tekojen ei tarvitse olla suuria. Eilen riitti spontaani halaus, tänään lyhyt katsekontakti ja hymy hahmolta, joka näin tuntia myöhemmin on jo saanut enkelimäiset mittasuhteet.