IRC-Galleria

Laskeuduimme juuri äidin kanssa rippijuhlista.

Oli hauska reissu. Kauhajoki löytyi vähän liiankin helposti ja kirkko sen keskeltä, niin kuin odottaa sopi. Asettauduimme sitten penkkiin ja aloimme tähyillä ympäriltämme tuttuja. Äiti löysi melko nopeasti rippilapsen äidin parvelta ja vilkutti. Isänsä ja veljensä istui pari riviä edessämme.

Ei siis hätää tähän asti. Kaikki on hyvin.

Kun nuoret valkoisissa kaavuissaan alkoivat valua kirkkoon, heräsi ensimmäinen kysymys: miltä se tyttö näyttää? Katsos ongelma on siinä, ettei meidän perheemme ole törmännyt heidän perheeseensä suurin piirtein kymmeneen vuoteen. Viimeisin muistikuva tästä konfirmoitavasta ja siis melko vanha. Valitsimme niskan, joka kaikkein eniten muistutti rippilapsen äidin niskaa ja liikutuimme sitä siunattaessa.

Oikein meni. Pojot meille!

Toinen ongelma olikin sitten hieman nolompi. Rippilapsi on äidin kummityttö, joten hänen nimensä muistui mieleen helposti, mutta mitkäs hänen isoveljiensä nimet olivatkaan? Siinä se loppu aika sitten menikin aivonystyröitä hieroessa. Muistin suurinpiirtein, miltä vanhempi poika näytti ja jotenkin, mitä puuhailimme kymmenen vuotta sitten kun he viimeksi olivat meillä kylässä, mutta siihen se sitten jäikin. Äiti muisti nuoremman nimen, joskaan ei ollut siitä ihan varma.

Tällaisissa tilanteissa rehellisyys perii maan. Kun jumalanpalvelus loppui ja rippilapsen isä näki meidät, hän luonnollisesti tervehti. Vieressään seisovat pojat katsoivat ensin kysyvästi ja saatuaan esittelyn, hekin vilkuttivat iloisesti, vaikka tokko he minua sen enempää muistivat, kuin minäkään heitä. Yhytimme toisemme pihalla ja tulimme siihen tulokseen, ettei kukaan muista kenenkään nimeä, ja että se on ihan oikei. Ja sitten osoiteltiin hetki sormilla ja toisteltiin nimiä. "Ai niin! Mä muistelinkin, että se oli jotain ämmällä alkavaa!"

Kyllä suomalaisen elämä on vaikeaa, kun etiketti on hukassa.