IRC-Galleria

Kesäisen (lue: hektisen) päivän töissä poljin pyöräni aution talon autioon pihaan. Tiesin, että veli hengailee jossain päin kaupunkia kuuntelemassa elävää musiikkia ja siippa juoksee pitkin peltoja elokuvaa kuvaamassa. Äidin olisi pitänyt olla kotona, muttei ollut. Ovet olivat lukossa eikä pöydällä ollut minkäänlaista lappua, jossa olisi kerrottu koska ihmiset palaavat ja kehoitettu syömään.

Kukaan ei huomioinut minua.

Päästin koirat ulos ja nappasin kaapista palan suklaata. Päätin, että istun tietokoneen ääressä tasan niin kauan, että joku tulee ja grillaa kanssani lohta. Olinko saanut ihan kokonaan sitä suklaatakaan syötyä, kun mieleeni putkahti täysin hullu ja absurdi ajatus: grillaan yksin.

Olen aamun jälkeen tavannut pitkälti toistasataa ihmistä ja keskustellut ainakin kahdenkymmenen kanssa. Jos vaikka yrittäisi olla hetken niin, ettei näe eikä kuule ketään. Olla vain.

Koirat jaloissani lastasin tarjottimelle lohet, kalamausteen, folion, kesäkurpitsaa ja aseet ja kipitin alakertaan. Valitsin mp3-soittimesta vain rauhalliset, mahtipontiset kappaleet. Aurinko painui hitaasti metsän taakse, kun kalat tirisivät grillissä.

En puhunut kenellekään moneen tuntiin. En sanonut sanaakaan edes kahdelle pikkukoiralle, jotka jaksoivat jonkin aikaa hyppiä ja kerjätä. Se tuntui hyvältä. Ehkä pitäisi koittaa olla yksin enemmän ja puhdistaa aivot kaikesta epämääräisestä diipadaapasta, mitä ihmisten kanssa tulee päivän mittaan jauhettua.

Rauman taidemuseossa on tällä hetkellä äidin opiskelijoiden lopputyönäyttely. Siellä on sellainen suuri paperipala, jossa on kaksi valtavaa hiilitahraa. Toinen on syntynyt niin, että taiteilija on laittanut paperin päälle hiiliä ja nukkunut niiden päällä. Toinen on tehty muuten samalla tekniikalla, mutta taiteilija on ollut ensin 17 päivää puhumatta. Ero on huomattava. Käykää ihmeessä katsomassa!

(Ainakin ne tuhannet raumalaiset, jotka käyvät lukemassa päiväkirjaani joka päivä.)