Minusta tulee joku päivä huono äiti.
Tänään sattui keittiössä välikohtaus. Puuhailin siinä kaikessa rauhassa työtason ääressä kissa jaloissani. Koira (keskikokoinen lapinkoira) tuli samoille apajille. Nuo kaksi joutuivat liian lähelle toisiaan ja kärhämähän siitä syntyi. Tunsin sääriäni vasten jännittyneitä lihaksia, kuulin murinaa ja nopeita sähähdyksiä. Katsoi alas ja näin koiran pään takana pörheän hännän ja pieniä raajoja, jotka loppuivat sapelimaisiin kynsiin.
Ensimmäinen ajatus: Koira syö kissaa.
Ensimmäinen sana: KIEPPA!! (Koiran nimi)
Ensimmäinen teko: Koiraa niskasta kiinni.
Toinen ajatus: Kissa on hengissä.
Toinen sana: HYI! (Kiepalle vieläkin.)
Toinen teko: Koira pihalle.
Kolmas ajatus: Perhanan hurtta.
Kolmannet sanat: Voi pikkusta, pelästyitkö sä?
Kolmas teko: Kissa syliin.
Vasta muutamaa tuntia myöhemmin, kun soittelin isälle ja kysyin kuulumisia tajusin, että ei se tilanne nyt ollut näin itsestäänselvä. Kun kerroin, että elukat ottivat vähän yhteen keittiössä, viisaan isäni ensimmäinen kysymys oli: "Kumpi aloitti?"
Hitsi. Ajattelin minä. En nimittäin tiedä.
Minä, joka eilen selostin pitkät pätkät siitä, miten kissat ovat hirveitä kamalia otuksia, menin automaattisesti pienemmän puolelle. Tottakai koiraa pitää höykyttää. Tottakai se pitää viedä ulos. Puhelun jälkeenkin ajattelin, että Kieppa on isompi. Sen pitää kantaa vastuuta. Ei se saa hermostua. Kissaa pitää ymmärtää. Kissa on vasta lapsi... Pahansisuinen, ilkeä, provosoiva ja juonitteleva lapsi.
Luovi siinä sitten.