IRC-Galleria

Ihmeellistä, miten silloin kun on oikeasti tehny jotain jännää, ei osaa sanoa siitä mitään. Sitten kun ei ole tehnyt mitään, keksii sanottavaa kolmen sivun verran. Ihmismieli se ei vaan toimi loogisesti.

No mutta, tässä teille silti raportti sadun muodossa:

Olipa kerran kaksi tyttöä, jotka asuivat kaupungissa. He olivat molemmat maalta kotoisin ja käyneet monta vuotta partiota, mutta he olivat kadottaneet taidon olla ulkona. Heidän sielunsa katosivat syvälle harmaiden elementtitalojen viidakkoon.

Eräänä päivänä toinen tytöistä kävi noukkimassa puolukoita ja löysi identiteettinsä, sielunsa ja elämänsä kannon nokasta. Tyttö tuli niin onnelliseksi, että halusi pelastaa myös ystävänsä. Tyttö alkoi ehdotella ystävälleen ulos menemistä.

Viikojen suunnittelun jälkeen tytöt olivat vihdoin saaneet hankittua muovikasillisen polttopuita, vaahtokarkkeja ja makkaraa. Tuli seikkailun aika.

Tytöt pakkasivat reppunsa, laittoivat paljon vaatetta päälleen ja lähtivät vaeltamaan tumman taivaan alle. He kulkivat yli suurten vuorien ja läpi synkkien metsien. Vihdoin he näkivät suuren mäen päältä horisontissa siintävän laavun. Sinne he rakentaisivat leirinsä!

Onnellisina tytöt juoksivat mäen alas ja alkoivat sytyttää nuotiota. Kaupunkilaisen on hieman hankalaa sytyttää nuotiota, varsinkin jos pikkuisen sataa vettä, mutta toisen tytön kotometsän iloinen puunhakkaaja oli pilkkonut tyttöjen nuotiopuut niin hienoiksi, että ne suorastaan roihahtivat tuleen!

Tytöt paahtoivat vaahtokarkkeja, paistoivat makkaraa ja puhuivat pojista. He puhuivat myös isistään ja elämistään ja vaikka mistä, kunnes puut loppuivat. Tuli aivan pimeää. Tyttöjä alkoi hieman pelottaa. He keräsivät käsikopelolla tavaransa ja lähtivät harhailemaan pimeään metsään. Onneksi metsässä meni valaistu pururata, muuten he olisivat siellä vielä tänänkin päivänä.

Sen pituinen se.