IRC-Galleria

Tähän mennessä äidin väitöskirjassa on ollut jotain järkeä. Nyt vuosien saatossa kehittynyt tutkijankammiohöperyys alkaa nostaa nykivää päätään. Pitäisikö huolestua?

"Tämän kirjoitusprosessin aikana koin myös fundamentalistisen eksistenssiä koettelevan prosessin, joka laantui työn loppupuolella. Tähän kiperässä olemassaoloni oikeutuksen etsimisessä apuun tulivat pyhät kuvat. Metropoliitta Johannes liittää ikonin käsitteen ihmiskuvaan. Pyhissä kuvissa on yhteys kuvan ja alkukuvan välillä. Jos ihminen on luotu Pyhän Jumalan kuvaksi, hänessä on jotakin jumalallista. Vaikka ihminen olisi miten heikko tai vaatimaton kuva, niin hän on silti jumalankuva ja sellaisena kunnioittamisen arvoinen. Bysantin taiteen rauha veti puoleensa, jopa sellaisella voimalla, että olin vaihtaa kirkkokuntaa. Kuvat alkoivat resitoida. ”Hyvyyden voiman ihmeellinen suoja” piti koossa. Asetuin vain elämän puolelle. Ja se riittää nyt. Luterilaisuus saa riittää (vaikka Luther olikin häpeällinen antisemitisti)." (Hautala, 2008)

Kysyin äiteeltä saisiko hän ehkä tungettua tuohon sanaparin "eideettinen toiseus". Hän ei ole ainakaan vielä luvannut sitä tehdä.

(Tuolla tavalla voisi alkaa erään nimeltämainitsemattoman firman tiimipalaveritkin KRHM!)

Päivän nillityksen aiheena on kevyenliikenteenväylät. Sääntöhän on sellainen, että kevyenliikenteen väylällä sekä polkupyörät että jalankulkijat käyttävän oikeanpuoleista reunaa. Poikkeus sallitaan koiranulkoiluttajille, joiden on luonnollisesti viisainta pysyä penkan puolella suunnasta riippumatta. Isommilla väylillä autojen kanssa liikuttaessa polkupyörät käyttävät oikeaa reunaa, mutta kävelijät saavat siirtää habituksensa vasemmalle, jotta pystyvät reagoimaan vastaantulevaan raskaampaan liikenteeseen paremmin.

Yksinkertaista, eikö?

Tänään tarkastelin polkua, joka oli muodostunut keskelle kevyenliikenteen väylää. Kuka senkin aloitti? Kuka vastuuton idiootti tästä käveli ensimmäisenä? Polun viereen oli muodostunut "ohituskaista", eli vähemmän käytetty lumisempi ja kaikin puolin epämukavampi väylä. Se oli vasemmalla puolellani, joten minun ei olisi pitänyt joutua käyttämään sitä. Painot sanoilla olisi ja pitänyt.

Tästä lähtien alan tervehtiä jokaista väylän vasenta puolta tallaavaa, koiratonta ihmistä iloisesti englanniksi. Jos vielä keksisi jonkun liioitellun brittiläisen heippauksen, niin aina parempi. Tokko sitä monikaan osaisi kettuiluksi ottaa, mutta yrittänyttä ei laiteta.

"Jolly good day to you, sir/milady!"

Toiset ne eivät vain halua kantaa tekeleistään vastuuta, joten kunnioitetaan anonymiteettiä ja pidetään kirjoittaja nimettömänä. Alustukseksi toteampa vain, että jokainen kaksilahkeinen saa ottaa tästä oppia. Juuri näin puhutaan murroskauttaan elävälle naiselle, joka on epävarma viehättävyydestään, älykkyydestään ja kaikesta siltä väliltä. Ainakin minuun tämä upposi aikoinaan kuin juustoon!

"Oletko koittanut värjätä hiuksesi punaiseksi? Jos se vaikka auttaisi ÄÖ:n nostamisessa kohti stratotostoforfori...no fäärejä. Älykkyys on keilapallojen reikien (myös Suomen Kuvalehden tilaaminen saattaa aiheuttaa tilapäisiä älykkyysinfarkteja) kautta tarttuva tauti joka muistuttaa erehdyttävästi Altzheimerin (kirjoitetaankohan se noin?) tautia. Ihminen ei vuorovaikuta ympäristönsä kanssa, näyttää pystyynkuivaneelta hongalta ja tuppaa unohtelemaan asioita. Älykkyys tarttuu hyvin herkästi mutta se tarvii otollisen maaperän, jota ei blondien pääkopasta löydä. Meikkivoidetietous vie liikaa tilaa nääääs. Kenties arsenikkipitoinen hiusväri polttaisi Cosmon kauneusvinkit tuhkaksi."

En yleensä käytä tällaisia galtsupäiviksessä, mutta nyt pitää laittaa pari absurdia merkkiä jonoksi. On vain pakko.

<3

Selailin vanhoja maileja ja löysin sen luokan kielellisen helmen, että oksat pois. Enää tarvitaan lupa julkaisuun, niin saatte nähdä millaisen verbaaliakrobaatin kanssa vietin aikaa lukiossa!

(Liika hypettäminen on pahasta. Bääääääd... Hyi sitä minua.)

Kävimme siinä sitten viettämässä isänpäivää Helsingissä. Vähän venähti koska olemme kaikki kiireisiä ihmisiä. Nytkin siskoni oli ulkona mailla, mutta onneksi lankomies paikkasi tyylikkäästi!

Opin, että mitä enemmän keilaan, sitä huonommaksi tulen. Pitää lopettaa ne hommat, ennen kuin en osu enää ränniinkään. Ei vaiskaan. Tein minä yhden kaadon, joskin isän vuorolla. Niin että hyvää isänpäivää vaan! Pikkuveli on liian hyvä. Ei enää koskaan sen kanssa radalle. Tulee vain huono mieli.

Viime yönä saatiin myös vastaus elämän suureen mysteeriin nimeltään: voiko yhdessä makuupussissa nukkua kaksistaan? Kyllä voi, ainakin jos se toinen on hyvin hyvin pieni. Vedin lattialla tyytyväisenä unta palloon ja yritin olla välittämättä päälläni liukastelevasta pikkukoirasta. Aikansa pyörittyään se ymmärsi, ettei makuupussin ulko-osa ole hyvä nukkumiseen ja tuli sisälle. Se siis tunki ihan karusti naamani ohi suuaukosta sisään, ryömi vatsan tasolle, kääntyi ja käpertyi siihen. Vuhveli ei ollut mitenkään tiellä, jos vain muisti hieman varoa ennen kuin käänsi kylkeä. Vasta kun aamun aikaisina tunteina heräsin, tulin pohtineeksi paljonko keinokuituinen, Siperiaan suunnattu makuupussi mahtaa hengittää. (Tämä on sitä maankuulua "järkeilyä", mikä yleensä johtaa vain eksponentiaalisesti kasvavaan levottomuuteen.) Senkin uhalla, että peto herää, etsin sen käsikopelolla kouriini. Yleensä koirat säpsähtävät kun niihin kajoaa kesken unen. Tämä en värähtänytkään. Yritin tunnustella onko otus viileämpi kuin yleensä, vaikka miten se suljetussa pussissa minun kanssani pääsisi jäähtymään vaikka olisikin siirtynyt autuaammille päärynämaille tunteja sitten? Kun paikansin hännän ja sain näppeihini jonkinlaisen tuntuman miten päin piski vieressäni retkottaa, se huokaisi. Se oli sellainen turhautunut, juuri uniltaan heränneen, ärsytetyn pikkuelukan huokaus. Paras huokaus ikinä. Helpottuneena jatkoin unia, mutta varmuuden vuoksi raotin vetoketjua hieman enemmän.

Aamulla kävimme yhdessä kakkalla puistossa ja olimme parhaat kaverit.

Minä <3 sitä koiraa.

Tämän on henkilökohtainen galleriamerkintä Sinulle.

Kiitos kun jaksat kahlata hengentuotoksiani päivästä ja viikosta toiseen. Se on minulle tärkeää ja tekee Sinusta minulle tärkeän. Olet ystävä-tittelisi ansainnut!

Oikein hyvää ystävänpäivää! <3

Facebookin X-Men testin mukaan minä olen Storm. Aluksi olin lievästi pettynyt. Mitä hyötyä on sään hallitsemisesta? Kestää tunteja tappaa joku pakkaseen eikä tuulenpuuskalla voi oikein lentääkään. Harvinaisen tylsää.

Niin luulin, kunnes sain pienen maistiaisen siitä, mitä sään kanssa liittoutuminen todella on.

Lähdin tekemään elämäni viimeistä ruotsinkoetta aurinkolasit päässä. Oli kaunis, kuulas kevättalven päivä. Jos olisin ovella kääntynyt ympäri, olisin nähnyt Ayers rockin kokoisen, harmaan pilvimassan vyöryvän keskisuomalaisen asuntoalueen läpi, mutta minä en kääntynyt. Kun valo alkoi himmetä, otin aurinkolasit pois. Lumisade oli aluksi pieniä leikkisiä ryöppyjä, jotka eivät oikeastaan sataneet mistään. Tuuli tuntui tekevän ne ilmasta ja ripottelevan ne jalankulkijoiden ylle kuin minkäkin keijupölyn. Oli vaikeaa olla hymyilemättä, vaikka harmaus jatkoi valon nielemistä. Ryöpyt alkoivat lisääntyä. Kohteena ei ollut enää vain yksittäiset jalankulkijat, vaan lunta sinkoili jokaiseen ilmansuuntaan rakennuksien välissä ja puissa. Tuuli puhalsi pientä, jäätävä hilettä alas katoilta. Eikö se saanut riittävästi huomiota pienellä kiusoittelulla? Kevyt muumilumi puristui teräväreunaisiksi jääpiikeiksi, jotka hakeutuivat silmämuniin ja jokaiseen vaatteiden lomasta pilkottavaan paljaaseen ihonpalaan. Tihku hakkasi hyvän mielen pois nopeammin kuin Singerin ompelukone. Kaivauduin syvemmälle kaulahuiviini ja keskityin Kaarleen. Matkaa oli jäljellä enää kaksi kilometriä.

Jos onnellisuus on mielentila, miksi kärsimys olisi mitään sen enempää? Mielentiloja voi hallita. Voin nousta tämän sään yläpuolelle, mutta ensin on tehtävä jotain Kaarlelle. En usko että yksikään ihminen on koskaan kyennyt mihinkään suureen kuunnellessaan Viikatetta (jos itsemurhia ei lasketa).

Kotiteollisuuden särökitarariffi tunkeutui tärykalvojen läpi tarpeettoman kovaa. Nikama nikamalta nostin itseni pystyyn kurjuuden alhosta ja katsoin lumimyrskyä silmään. Tuuli huomasi, etten minä enää alistu, joten se asettautui taakseni. Meistä tuli joukkue. Minusta tuli koskematon.

Kävelin selkä suorana kaupungin läpi. Hartioideni yli ja kylkiäni pitkin vyörysi kadulle kuutioaareittain sirpalemaista jäätä, johon tuuli tarttui ahneesti pyöritelläkseen sitä ailahtelevan mielensä mukaan minne sattuu. Ne hiutaleet, jotka laskeutuivat päälleni, vain muistuttivat siitä, että kohta ne sinkoutuisivat ympärillä vellovaan kaaokseen, joka repi puista oksia, paukutti takinliepeitä ja sai ihmiset kyyristymään vaatteidensa sisään. Minä kävelin ja katsoin kuinka kaupunkia piestään, tuntematta mitään muuta kuin tahmean tykkylumen työntävän minua eteenpäin. Voin melkein vannoa, että sillä hetkellä iirikseni ja pupillini hävisivät näkyvistä.

”Minä tyydyn tähän, en voi Jumalalta vaatia enempää.”

Olisin mielelläni kävellyt keskustan läpi, Jyväsjärven yli Kuokkalaan ja vieläkin pidemmälle, mutta ruotsinkokeet eivät odota. Jouduin jättämään myrskyni ulos. Ikkunan läpi kuulin kuinka tuuli kirkui X-rakennuksen nurkissa. Näin miten se taivutti puita ja paiskoi lunta katoilta sekalaisiksi pyörteiksi sisäpihan nurkkiin. Puoli tuntia se vielä jaksoi raivota, sitten se hiipui ja kuoli. Minun myrskyni oli poissa. Olin hylännyt sen ja se kuihtui pois.

Kokeen jälkeen paistoi aurinko. Vieras, kylmä tuuli puhalsi katua pitkin eikä välittänyt minusta. Minäkään en välittänyt siitä. Yritimme häiritä toisiamme niin vähän kuin mahdollista. Kaarle tuli takaisin muistuttamaan siitä, että elämän pienet valopilkut ovat optisia harhoja.

Kyllä sisarusrakkaus on hieno asia. Pikkuveli kysäisi mesessä mitä puuhaan ja minä vastasin, että etsiskelen kaiuttimia mp3-soittimeen ja MELKEIN KUOLIN TÄNÄÄN!! Sitten puhuttiin hetki liittimistä, virtalähteistä ja yhteensopivuuksista, kunnes velipoika sanoi: "Selitäs nyt se kuolin-case lyhyesti". Kostin selittämällä pitkästi. Siitäs sai!

Siis juttuhan meni niin, että olin tehnyt avomieheni kanssa treffit ruokakaupassa. Noh, ukkoni sairastui eikä saapunutkaan paikalle, mikä juuri sinä päivänä osoittautui puolikkaaksi maailmanlopuksi. Olisi todella pitänyt lukea mainokset ennen kuin sanoin puhelimeen, että ei se mitään, minä tuon vain kaikkein tarpeellisimmat ja käydään sitten joskus toiste yhdessä. Yeah, right... Pahaa aavistamatta astuin sisään, otin portin pielestä korin ja aloin valita banaaniterttua. Jokin oli vinossa hevi-osastolla ja nimenomaa hevi-osastolla. Oliko siellä liikaa ihmisiä? Oliko jokin vihanneslaatikko väärässä hyllyssä? En osannut heti eritellä mikä siellä aiheutti minussa levottomuutta. Katsoin puolihuolimattomasti banaanin vaakanumeron ja menin puntarille. Kone sylkäisi lapun ja ilmoitti hinnaksi 1,14 €. Epäusko herätti mielenkiinnon. Tämän on oltava kalliimpi. Mikä se kilohinta oli? Minkä värinen oli hintalappu? Niskakarvat alkoivat yksi kerrallaan nousta pystyyn. Ei tänään, ei taas, ei tätä. Liimasin tarran banaaniterttuun ja annoin katseeni valua koko osaston yli valtavaan laariin, johon oli tuotu kuutiokaupalla omenia, greippejä ja appelsiineja. Yläpuolella roikkuva lappu huusi pahinta painajaistani kissankokoisella ykkösellä. Superpäivät! Suuri valikoima hedelmiä euron kilo/kappale/rasia! Sama kiljuva numero koristi seinustalla olevaa kylmätiskiä, joka kantoi kaikkea sitä, mikä minulle on ylellisyyttä, nyt eurolla kilo.

Ei tänään, ei nyt.

Purin hammasta. Tarjous on voimassa tänään ja huomenna. Yritin raapia jostain riittävästi itsehillinnän murusia, mutta sain aikaiseksi vain sykkivän kulutushysterian. On aloitettava jo tänään. Huomenna on tultava takaisin, ehkä kahdesti. Keneltä saisin auton lainaan? Onko kellään pakettiautoa? Appelsiinipussi pitää ostaa, iltaherkuksi rasiallinen viinirypäleitä, mangot ovat kovia, joten niiden pitää antaa olla kauan ennenkuin ovat syömäkelposia, samoin papaijoiden, päärynöitä ei ole syöty pitkään aikaan, kookospähkinä pitää myös saada ja tuore ananas ja kiivirasia... Korini nitisi liitoksissaan, enkä ollut vielä edes kaivanut kauppalistaa esiin.

Kassan loppusumma yllätti pienuudellaan ja ostosten määrä painollaan. Reppu ei tietenkään riittänyt mihinkään ja keltaisella auringolla koristeltu muovikassi tuli sekin täyteen. Jaksoin kantaa sen vasemmassa kädessä ulos, sitten piti vaihtaa oikeaan. Parkkipaikalta selvittyäni tiesin suurinpiirtein, miltä Frodosta tuntui sen sormuksen kanssa. Kivun sumentamin silmin otin horisontista etappeja. Tuonne asti kannan, sitten saan pitää puolen minuutin tauon. Tuon pylvään kohdalla vaihdan kättä.

Kahden kilometrin kotimatkaan tuhraantui yli puoli tuntia. Kädet tärisivät ja selkä oli märkä. Myös jonkinlainen moraalinen krapula alkoi ilmoitella itsestään. Se sanoi: "olet mainoksien uhri, sinulla ei ole suhteellisuudentajua, olet holtiton kuluttaja". Minä myönnän kaiken ja yritän tulla paremmaksi ihmiseksi.

Ja mitä tästä opimme: mieletään heikon ihmisen tulee olla ruumiiltaan vahva.

Tapahtui niinä päivinä, että joku unohti jotain jonnekin ja se piti lähettää postissa. Mitä siis tapahtui?

Joku postitutti jotain.
Joku postitti jotain.

Mitä posti teki?

Posti posti jotain.

Niin sen täytyy olla. Samanlainen päättelyketju toisin päin menisi näin:

Hevonen vetää.
Ajaja vedättää.
Metsänomistaja vedätyttää.
Metsänomistajan konsultti vedätätyttää.

Tätä voisi jatkaa loputtomiin, mutta muita tahoja ei varmaankaan enää kiinnosta mitä siinä pirkaleen metsässä tapahtuu.

Täten virallisesti julistan kevään alkaneeksi. Tuo räntä ja räpäskä saa jäädä viimeiseksi. En enää odota pakkasia ja lumisadetta vaan pölyäviä jalkakäytäviä, likaisia lumivalleja, kirkkaita kevätpuroja, pipottomia koulumatkoja, talitinttejä, takkejaan kantavia koululaisia, ensimmäisiä kuraisia nousuja Laajavuorelle, ensimmäistä leskenlehteä ojanpenkalla, koiran jätöksiä, aletarroja pulkissa liukureissa, pyöräilyä ja ensimmäistä jäätelöä auringon lämmittämällä talonseinustalla.

Nih.

Minä olen valmis! Bring it on!