IRC-Galleria

Minä alan tästä lähtien käyttää sanaa "kaiku". Se on hieno sana.

Keksin tänään jotain. (Oho. Ylläri. Keksin jotain ja raportoin galtsupäivikseen.)

Ihmiselle annetuilla kommunikaatiokeinoilla on äärimmäisen vaikeaa, ellei mahdotonta välittää toiselle objektiivista kokonaiskuvaa siitä mitä hänen ympärillään ja sisällään tapahtuu. Näin ollen toisen ihmisen hyvää tarkoittavat neuvot ja kommentit ovat yksinomaa yhteiskunnan, yksilön ja teepussien moraalikäsitysten vääristämiä kaikuja (ai jehna, se on vaan niin upee sana) asianomistajan omista ajatuksista. Kun käsittelyssä olevaa asiaa puidaan riittävän kauan, alkuperäiset seikat vääristyvät, eikä kumpikaan keskusteleva osapuoli enää näe objektiivisia faktoja (jos niitä alunperin edes oli) niiden päälle kertyneiden mielipiteiden ja MeNaiset-filosofioiden alta. Näin syntyvällä sekamelskalla on viihdearvoa ainoastaan silloin, kun puitava ongelma ei koske kumpaakaan keskustelijoista, eivätkä yksilöiden eettiset näkemykset liity suoraan asianomistajan ajatuksiin (ks. juoruilu).

Ja tämä kaikella rakkaudella ja kunnioituksella niitä kohtaan, joiden päälle olen kaatanut asioita. Ihanaa, että kuuntelitte. Lyökää minua nenään, jos yritän vielä sanoa jotain.

Pyöräillessä säästyt monelta vaaratilanteelta kun hankit pyörääsi kitisevät jarrut. Saat monta sekuntia lisää reaktioaikaa, kun ei tarvitse kilisyttää kelloa. Ja onhan kovaa ja korkealta vinkaiseva jarru huomattavasti tehokkaampi varoittaja kuin vieno kellon helinä.

Kirjoita oman nimesi etukirjaimella:

Olen: Pauliina
Haluan: pysyä kotona
Minulla on: päässä vikaa
Vihaan: passiivisuuttani
Pelkään: pimeetä
Kuuntelen: progressiivista paskaa
Pohdin: pinnallisia
Rakastan: paljon
Minä aina: puuhailen pahojani
Minä en ole: pahemmin perillä mistään
Laulan: pelkästään pakon alla
Itken: perusteellisesti
En ole aina: paikalla

Jep jep..

Luontodokumentit on mahtavia. Rakastan katsella eläimiä suurina massoina, varsinkin lintu- ja kalaparvia. Sitä usein miettii, miten ne otukset voivat kulkea niin tiiviinä massana törmäämättä toisiinsa melkein ollenkaan. Mikä telepaattinen yhteys niillä on oltava? Käsittämätöntä, ihmeellistä, kyllä Luojamme on viisaudessaan suuri jne.

Kunnes sitten huomasin, että eihän tuo ole temppu eikä mikään. Otetaan ruuhka-aika, kaksi tienlaidallista kiireisiä ihmisiä ja liikennevalot. Ei sielläkään törmäillä, vaikka kaiken järjen ja logiikan mukaan kummankaan rintaman ei pitäisi päästä toisen läpi.

Niin se vaan on maailma ihmeellinen paikka.

Arvaatteko mikä? No orkidea tietenkin!

Olen nauranut tätä jo moneen kertaan. Kyseessä on siis lehtijuttu, jonka luin muutama viikko sitten. Siinä sanottiin, että orkideat ovat äärimmäisen helppohoitoisia huonekasveja, kunhan muistaa pari ihan pikkiriikkistä kikkaa:

1. Orkideat elävät sademetsissä, joten niitä tulee kastella säännöllisesti ja runsaasti. Temppu on siinä, että kasteluun ei missään nimessä saa käyttää hanavettä, koska se on emäksistä. Mikään keittäminen ja seisottaminen ei auta. On käytetävä lähde- tai sadevettä piste.

2. Orkideat tarvitsevat myös hiivatisti valoa, eli niitä on pidettävä kaikkein aurinkoisimmalla ikkunalaudalla ja mielellään siirreltävä päivän mittaan.

3. Orkideoilla on ilmajuuret, joita ei missään nimessä saa haudata multaan tai turpeeseen. Oikea kasvualusta on ilmava, mutta sitoo kuitenkin jonkinverran kosteutta. Männynkuorikarike tai hiilimurska sopii hyvin. Juuret tarvitsevat myös valoa, joten ruukun on hyvä olla läpinäkyvä.

Hassua kyllä löysin artikkelin kaksi päivää sen jälkeen kun olin saanut tilaamani kukkakimpun kylkiäisenä orkidean (tai siis sen, mitä siitä orkideasta oli jäljellä sen jälkeen, kun kukkaset oli siirretty kimppuun). Tylsännäköinen nippu lehtiä todella motivoi huolehtimaan. Tähän mennessä olen noudattanut ohjeita tarkasti, tosin Laajavuoreen ei paista aurinko oikein mihinkään vuorokaudenaikaan, etenkään näin syksyllä.

Helppohoitoisuuden naurettavuus valkeni minulle eilen, kun viluissani kannoin vadillista hyvää, hapanta sadevettä sisään. Mistä sadevettä saa talvella? No lumesta tietenkin! Mutta kuinka kaukaa sitä lunta pitää mennä kaivamaan, jottei se olisi täynnä pakokaasuhippusia ja koiranpissaa? Ja paljonko höttölunta pitää kantaa sisään, jotta saan kasteluastiani niin täyteen, että orkidean voi upottaa sinne? Pitäisikö ostaa moottorikelkka tai poro tai lumikengät näitä vaelluksia varten?

Helppohoitoinen my ass.

Nyt tiedän miksi mäkihyppääjien pitää olla niin timmissä kunnossa. Tällaiset asiat valkenee, kun on kavunnut satakunta rappusta ylöspäin ja tuijottaa niska kenossa tornin huipulle, minne on matkaa hyvinkin vielä toinen mokoma.

Opin eilen jotain korkeista paikoista.

Äitini mies on duuseri (nuoremmille tiedoksi, että duuserit ovat pieniä kypäräpäisiä olentoja, jotka rakentelevat valtavia tikkurakennelmia Fragliluoliin) ja duusereiden täytyy rakentaa. Kun jossain päin maailmaa eräs rouva purki vanhan kartanonsa ja lahjoitti äidille vinon pinon ikkunoita, oli päivänselvää, että johonkin täytyy taas nousta jotain.

Se jokin oli tällä kertaa kesäkeittiö, jonka äitini nimesi Mysteeriksi. Nimi saattaa johtua siitä, että vanhat ikkunat vääristävät maisemaa, joten sisältä katsottuna ulkopuolinen maailma näyttää säästä riippumatta väreilevältä ja epätodelliselta.

Takaisin korkealle. Mysteerin seinät alkoivat olla maalausvalmiit, jolloin luonnollisesti apuun hätyytettiin viikonloppua loisimaan tullut jälkikasvu. Tyynen rauhallisesti maalailin seiniä niin korkealle kuin ylsin, kunnes ymmärsin, ettei kukaan tulekaan perässäni ja hoida hommaa loppuun asti. Oikeastaan siskoni tuli jonkin aikaa perässä, mutta hävisi sitten sienimetsään äidin ja isoäidin kanssa. Kalliolla seisovan rakennelman korkein seinä on hyvinkin neljä metriä korkea. Sinnekö tässä pitää nyt mennä, häh?

"Maalataaks noi tualta ylhäältäki?"
"Tiätty."

Ennen ensimmäistä kiipeämistä asettelin tikkaita lähemmäs kymmenen minuuttia. Tunnen liian monta tikkailta pudonnutta ihmistä. Onko kulma hyvä? Onko alaosa tarpeeksi tukevasti jotain vasten? Onko tikkaat suorassa? Näkyykö jossain teräviä kiviä? Pitäisikö hakea mökistä patjoja alle?

Silloin opin ensimmäisen asian korkeista paikoista: jos sinne on mentävä, sinne on mentävä. Mene, äläkä mieti!

Nappasin maalipöntön ja sudin käteeni, ja lähdin teennäisen päättäväisesti kapuamaan kohti pilviä. "Ai kauhee kuinka korkeella sää oot!", sanoi äiti. Alumiinitikapuut muuten moninkertaistavat polvien tärinän. Siinäs siellä heilut ja tähyilet alhaalta niitä teräviä kiviä.

Toinen asia minkä opin korkeista paikoista on se, että kun on korkealla, kannattaa keskittyä johokin muuhun kuin siihen itse korkealla olemiseen. Ihan loogisesti voi päätellä, että puolen metrin päästä nenästä vaaleana hohtava lautaseinä on huomattavasti tärkeämpi asia, kuin neljä metriä alapuolella oleva maankamara. Ah, miten paljon viisautta onkaan ladattu lausahdukseen "älä katso alas".

Ja niin maalautuivat Mysteerin seinät.

Miksi - vaikka kuinka yrittää olla järjestelmällinen, pitää kaapit ojennuksessa ja keksiä jokaiselle esineelle oman paikan - jotkut astiat vaan jäävät pesimään kuivauskaappiin? Entajuuuuuuu...

Äitini tuntee minut. Hän tietää, että keittiön varustelu on minulle tärkeää ja olen onnellinen jokaisesta työvälineestä, jonka saan sinne hamstrattua. Niinpä hän osti minulle tuliaisiksi oliivileikkurin. Kyseessä on muovinen, kolmella metallijalalla seisova kiekko, jonka keskellä on reikä. Reiässä on neljä joustavaa terää, jotka työntyvät tyvestään pikkuisen kiekon sisään niin, että oliivin kivi mahtuu niiden välistä, mutta lihaan tulee viillot. Kyseessä on siis erittäin näppärä ja nerokas vehje, jossa liikkuvia osia ei juuri ole.

Olen käyttänytkin sitä! Meidän perhessä oliiveja syö ainoastaan allekirjoittanut, eikä hänkään kovin hanakasti, joten on muutaman onnellisen sattuman summa, että jääkaapissamme ylipäänsä oli oliiveja. Eikä mitä tahansa oliiveja vaan kivellisiä kalamatoja (öh... voisiko sen taivuttaa jollain toiselle tavalla?)!

Onnellisena leivoin pizzaa ja tuupin kourallisen oliiveja leikkurin läpi todetakseni, että tämä todella on monofunktioinen kodinkone. Se tekee neljä siistiä viiltoa kivellisen oliivin kylkeen ja siinä kaikki. Jos kiven haluaa konkreettisesti poistaa oliivista, on turvauduttava vanhimpaan ja käytetyimpään keittiöväineeseen: kynsiin.

Minulla ei ole tapana heittää mitään pois, enkä aio tästäkään laitteesta luopua. Mutta myönnettävä on, että ehkä se olisi onnellisempi, jos sen olisi siitä kaupasta napannut joku kreikkalainen suurperheenäiti, joka ei muuta tekisikään kun laittaisi herkullisia oliiviruokia ja tekisi massiivisia salaatteja suvulleen.

Viimeisen kolmen päivän aikana olemme kuittien mukaan ostaneet seuraavaa:

680 g omena Granny Smith
360 g omena Golden
1370 g luumu
920 g päärynä
630 g omena Jonagold
1040 g nektariini
130 g viikuna
1830 g ananas
190 g passion
260 g lime
570 g papaija
630 g mango
270 g granaattiomena
1250 g banaani

---

10130 g (= yli kymmenen kiloa ts. reilu ämpärillinen)

Minä: ”Kulta, liioitellaanko me sun mielestä noiden hedelmien kanssa?”
Eero: ”No kun kerran halvalla saa…”

Niinpä. Vakka kantensa hakee.