IRC-Galleria

Eilen seitsemältä illalla minä sain lievän paniikkikohtauksen tuijottaessani itseäni silmiin yläkerran vessan peilissä. Olisi pitänyt jo mennä, mutta minä yritin kävellä ja kiertää kaukaa kaikki peilit kokovartalopeileistä taskupeiliin ja pöydällä makaavaan piianpeiliin, jossa minun vyötäröni on aina yksitoistavuotias. En saanut hengitettyä. Pikkuveli alakerrassa kulutti malttamattomana eteisen mattoa hiihtäessään sitä edestakaisin. Tiedotusvälineissä psykologit ihmettelivät, miksi kukaan ei ollut vetänyt snorkkeleita päähän ja sukeltanut korvan kautta ampujan salaiseen ajatusmaailmaan.

"Se joka sanoo sen ääneen, ei koskaan tee sitä." Erään ystäväni näennäisesti fiksu ilmaus. Toisinaan se pitää pelottavan hyvin paikkansa. Pahassa olossa ihminen yleensä hakeutuu läheistensä pariin. Purkaa kipuaan. Vuodattaa tuskansa pois sanomalla ajatuksensa ääneen. Toiset ihmiset eivät puhu. He ehkä ajattelevat kykenevänsä olemaan yksin, he ehkä ajattelevat todella olevansa yksin ja he kyllästyvät ja alkavat vihata jotakin, kunnes lopulta vihaavat koko maailmaa. He vihaavat sitä ja kaivavat ajatuksilleen tukea kirjallisuudesta ja historiasta ja filosofiasta ja luovat oman ajatusmaailman. He uskovat olevansa oikeassa ja he vihaavat leipää ja karkkia ja lenkkareita ja hymyä ja naurua ja työtä ja lopulta he vihaavat ihmisiä ympärillään ja kirjoittavat oman filosofiansa, jossa he kertovat, että maailma on turha ja epäreilu ja että he ovat väsyneet kaikkeen siihen, mitä ympärillä on.

Illalla pakkanen kerääntyy kaupungin kaduille, eikä pohjastaan sileillä korkokengillä pysty kunnolla kävelemään. Televisio puhuu ei mitään älyttömän järkevää, ja minä mietin, mitä pieni kriittisessä tilassa sairaalassa makaava pää tästä päivästä ajattelee. Jos jokainen meistä on joskus hullu, miksi toiset meistä sulkeutuvat kipuunsa kokonaan? Miksi toinen sairastuu bulimiaan, ja toinen päättää lähteä pesuhuoneen lattialla haulikonpiippu huulillaan? Ja miten kukaan meistä voisi nähdä mitään sellaista, mitä ei yksinkertaisesti näy ulospäin?

Ruskeat silmäni katsovat minua takaisin. Minä nojaan vessanlavuaarin pöydänreunaa ja "sinä olet idiootti", minä sanon. Oliko se halu jättää jälki maailmaan? Jättää jälki, jonka sanomaa kukaan ei kuitenkaan koskaan ymmärtänyt. Minun paniikkikohtaukseni on ohi nyt. Minä en jaksa ajatella, mitä minä halveksin itsessäni kaikkein eniten. Ei saisi katsoa peiliin. Ei huonoina päivinä, sillä silloin se on kaikkein vaikeinta kestää. Pienen pään pieni ajatus. Pieni. Olematon.

-Suuse-