IRC-Galleria

Eilen seitsemältä illalla minä sain lievän paniikkikohtauksen tuijottaessani itseäni silmiin yläkerran vessan peilissä. Olisi pitänyt jo mennä, mutta minä yritin kävellä ja kiertää kaukaa kaikki peilit kokovartalopeileistä taskupeiliin ja pöydällä makaavaan piianpeiliin, jossa minun vyötäröni on aina yksitoistavuotias. En saanut hengitettyä. Pikkuveli alakerrassa kulutti malttamattomana eteisen mattoa hiihtäessään sitä edestakaisin. Tiedotusvälineissä psykologit ihmettelivät, miksi kukaan ei ollut vetänyt snorkkeleita päähän ja sukeltanut korvan kautta ampujan salaiseen ajatusmaailmaan.

"Se joka sanoo sen ääneen, ei koskaan tee sitä." Erään ystäväni näennäisesti fiksu ilmaus. Toisinaan se pitää pelottavan hyvin paikkansa. Pahassa olossa ihminen yleensä hakeutuu läheistensä pariin. Purkaa kipuaan. Vuodattaa tuskansa pois sanomalla ajatuksensa ääneen. Toiset ihmiset eivät puhu. He ehkä ajattelevat kykenevänsä olemaan yksin, he ehkä ajattelevat todella olevansa yksin ja he kyllästyvät ja alkavat vihata jotakin, kunnes lopulta vihaavat koko maailmaa. He vihaavat sitä ja kaivavat ajatuksilleen tukea kirjallisuudesta ja historiasta ja filosofiasta ja luovat oman ajatusmaailman. He uskovat olevansa oikeassa ja he vihaavat leipää ja karkkia ja lenkkareita ja hymyä ja naurua ja työtä ja lopulta he vihaavat ihmisiä ympärillään ja kirjoittavat oman filosofiansa, jossa he kertovat, että maailma on turha ja epäreilu ja että he ovat väsyneet kaikkeen siihen, mitä ympärillä on.

Illalla pakkanen kerääntyy kaupungin kaduille, eikä pohjastaan sileillä korkokengillä pysty kunnolla kävelemään. Televisio puhuu ei mitään älyttömän järkevää, ja minä mietin, mitä pieni kriittisessä tilassa sairaalassa makaava pää tästä päivästä ajattelee. Jos jokainen meistä on joskus hullu, miksi toiset meistä sulkeutuvat kipuunsa kokonaan? Miksi toinen sairastuu bulimiaan, ja toinen päättää lähteä pesuhuoneen lattialla haulikonpiippu huulillaan? Ja miten kukaan meistä voisi nähdä mitään sellaista, mitä ei yksinkertaisesti näy ulospäin?

Ruskeat silmäni katsovat minua takaisin. Minä nojaan vessanlavuaarin pöydänreunaa ja "sinä olet idiootti", minä sanon. Oliko se halu jättää jälki maailmaan? Jättää jälki, jonka sanomaa kukaan ei kuitenkaan koskaan ymmärtänyt. Minun paniikkikohtaukseni on ohi nyt. Minä en jaksa ajatella, mitä minä halveksin itsessäni kaikkein eniten. Ei saisi katsoa peiliin. Ei huonoina päivinä, sillä silloin se on kaikkein vaikeinta kestää. Pienen pään pieni ajatus. Pieni. Olematon.

-Suuse-

Tänään on hyvä päivä olla lehtitoimittaja. Tänään on hyvä päivä olla myös omakehuinen sittisontiainen, sillä tänään minä olen aktiivinen jokapaikanhöylä ja minä hymyilen ja juttelen tutuille kasvoille, ja minua kiitellään hyvästä työstä, ja minä olen ah niin ammattitaitoinen ja pirteä ja nopea ja ihka oikea tehotyttö. Tämä kaikki johtuu tietenkin siitä, että minä eilen hassuttelin kultani kanssa illan viiden päivän erossaolon jälkeen. Ja vähän myös siitä, että päätoimittaja pidensi minun soppariani, ja että punainen kansio on viikonloppupäivystyksen osalta ihastuttavan tyhjillään, ja että ulkona paistaa aurinko, ja että Ruotsin tuliaiset kelpasivat kaikille niille, joille olen niitä jo ehtinyt jakelemaan.

Ystäväni sanoi, että Ruotsinreissu oli meille kahdelle tyttölapselle oikein roadtrippi ja kielikurssi ja kokemus sinänsä niin kirjaimellisesti kuin sen ikinä pystyy tajuamaan. Parasta Ruotsissa oli yhteinen ystävämme, jota me kaksi pientä hassua hoopoa lähdimme Karlstadiin asti katsomaan. 1200 kilometriä neljässä päivässä. Tänään minä olen rallikuski ja proautoilija ja liikennemerkkien asiantuntija ja minä kävelen nenä taivasta kohti osoittaen niin kauan kunnes törmään valopaaluun pikkuveljeni tavoin. Kulta teki eilen pitsaa ja istutti minut keittiönpöydän ääreen ja otti jääkaapista pepsi max -pullon ja astiakaapista lasin ja laski ne pöytään nenäni eteen.
"Tästä limsasta sä kuitenkin tykkäät eniten", kulta sanoi ja käveli siivoamaan, ja tuulihousujen lahkeet laahustivat maassa, ja minä hymyilin.

Sunnuntai-iltana Karlstadissa kampuksen lähellä kakkoskerroksessa kommuunin terasilla ruotsalaispoikien likaiset astiat kaiteen vieressä keräsivät hometta ja lehtiä ja roskaa. Minä poltin tupakkaa ja tuijotin maassa asfaltilla makaavaa televisionrähjää ja minä kaipasin niitä käsiä ja sitä hymyä ja niitä huulia ja niitä pehmeitä vaaleita hiuksia ja minä halusin jo nähdä ne sinivihreät silmät ja katsoa niihin ja hymyillä ja sanoa:

"Sinua minä rakastan."

-Suuse-

Laivan tupakointitilassa vanha mies kertoi, että Kreikka on kanelimaa, ja kreikkalaiset ovat kanelikansa. Autokannella kymmenen minuuttia ennen Turun satamaa sama mies ei ollut löytää omaa autoaan. Minua ei väsyttänyt. Minä katsoin itseäni silmiin laivan ikkunan kautta ja ajattelin jo ajavani autolla ohi Etelä-Pohjanmaan vaakunakyltin jossakin Jalasjärven tienoilla monen tunnin päästä myöhemmin.

Ruotsin Karlstadissa yökerhot sulkevat ovensa kello kaksi yöllä. Sitä ei tarvitse tulla ihmettelemään Pohjanlahden oikealta puolelta, sillä sitä ihmetellään jo Tukholmassakin. McDonaldsissa vessanovessa on miehen ja naisen kuva. Ystävän kanssa kymmeneltä perjantai-iltana stressihekumassa saatiin sen vuoksi hepuli, joka minun osaltani ei alkuun loppunut ollenkaan. Puoli kaksitoista navi sanoi, että ollaan määränpäässä. Maailmanmatkaajavaihtariystävämme koputti sateessa sateenvarjon kanssa valkoisen hiivatin autonoveen, ja me tajuttiin olevamme Ruotsin Karlstadissa vieraassa paikassa keskellä opiskelijayhteisöä, jossa sisäsiivottomien nuorten miesten likaiset tahmaiset tiskaamattomat astiat siirretään sunnuntaisin keittiöympäristöstä parvekkeenlattialle lojumaan.

Nyt minä olen saanut tarpeekseni laivoista ainakin siihen asti, kunnes eksyn sellaiseen seuraavan kerran. Olen ajanut Tukholmassa silmät ristissä aamuyöllä hämärässä ja nähnyt ainakin sata Slusseniin menevää bussia. Minä olen ajanut autolla laivaan ja ollut Ruotsin toisiksi suurimmassa yökerhossa ja minua on luultu britiksi, sillä minulla on englantia puhuessani kuulemma brittiläinen aksentti. Minä olen oppinut suurinpiirtein Ruotsin kruunun kurssin ja hermostunut navigaattorille ja tilannut ruokaa ruotsiksi ja yrittänyt ymmärtää riikinruotsalaista aksenttia, joka kuulostaa enemmän mongertamiselta tramboliinilla hyppiessä kuin yhdeltäkään ainoalta oikealta ruotsin kielen sanalta. Ota se peruna pois suusta ja sano uudelleen.

Vaihtariystävämme opiskelukaverit puhuvat selvää ruotsia. Me sanottiin, että me ymmärrämme enemmän kuin pystymme itse sanomaan. Sen jälkeen puhuttiin englanniksi. Yksi tyyppi osasi ulkoa kaikki suomen kielen kirosanat. Minä olin lähellä kysyä, onko niistä tehty oikein sanakirjakin. Lauantai-iltana naapurikommuunin kakkoskerroksen parvekkeelta oli tiputettu televisio. Kävelykadun asfaltilla iltahämärässä en osannut sanoa, mitä ihmettä se muistutti kaikkein eniten. Yhteisen olohuoneen sohvien kangaspäällysteitä oli nakerrettu joskus iltapalaksi. Ranskalaiset tekivät ruokaa yhdeltä yöllä, ja ruotsalaiset makasivat krapulan kanssa sohvalla kengät jalassa ja tuijottivat televisiota. Lauantaiaamuna tuli uintia. Illalla tuli Bondi. Ikkunaverhot tahtoivat tippua alas klivuiltaan. Minä en ollut ainut, joka poltti tupakkaa, mutta L&M:ää ruotsalaiset eivät tunteneet. Me tyttöjen kanssa näytettiin niille kuinka Suomen puolella kaadetaan.

Kolmesataa kilometriä sunnuntaiyönä Karlstadista Tukholmaan. Minä ajoin, ja ystäväni toinen silmä oli itsepäinen ja painui kiinni, ja minä ajoin ja mietin, mitä kello on Suomessa, ja mitä unta kultani näkee nukkuessaan hämärässä huoneessa ulkona pakkasta sängyssä lakanat rutussa lattia täynnä vaatteita ja tölkkejä ja kirjoja ja papereita ja karvapalloja ja toimistotuoli, jonka yksi rullahaara makaa pöydällä vieressä kahden likaisen ruokalautasen.

Ja minun oli ikävä.

-Suuse-

Minun ikkunani puussa ei ole lehtiä enää ollenkaan. Kymmenen aikaan aamulla Vaasassa yliopistonrannassa paistaa aurinko. Opettaja oli viime syksynä ihan yhtä tomera ja sekava ja käskyttävä ja mielipidevalmis ja silti osaltaan niin rakastettavanhajamielinen. Kirjastossa emme kämppikseni kanssa meinanneet löytää suomenkielisten gradujen hyllyä. Laittakaa ne tosiaan joo aakkosjärjestykseen tekijännimen mukaan. Miten per**leessä siitä hyllymäärästä voi löytää nykysuomengradut ja markkinoinningradut kaikkien mahdollisten julkisoikeusgradujen ja tietotekniikangradujen seasta jotenkin muuten kuin arvaamalla edes jossain vaiheessa oikein?

Kahvilan musta poreileva automaattikahvi maistuu pahvimukilta. Minun kämppistäni on mukava katsoa silmiin yli kahvilan vaalean pöydän, sillä minun kämppikseni hymyilee ja uittaa punaista teepussia kuumassa vedessä ja tuo minun mieleeni tuon rannassa paistavan vaasalaisen auringon. Minä en muista, mitä aamuisella automatkalla tapahtui. Talvirajoitusten kanssa minä kuitenkin tänne kahdeksaksi aamulla selvisin. Vaasassa on aina skoottereita. Joku sanoi, että Lapualla on Suomen kaikkien kaupunkien omaan asukaslukuun nähden eniten mopoautoja. Tänä aamuna pikkupikkuveli pääsi yhden sellaisen kyydissä kouluun. Tai ainakin sinnepäin.

Kahvipurukaapissa on avattu keksipaketti. Eilen kulta sai kuningasajatuksen ja sanoi, että piirrellään lyijykynällä opiskelukämpän valkoiset autiot seinät täyteen pienenpientä sotkuista vänkyrää. Tähän aikaan vuodesta liian aikaisin aamulla minä ajan Seinäjoen keskustassa ohi sammuttettujen liikennevalojen, enkä minä näe busseja, koska bussit ovat menneet jo ja minä ajan ja minä menen ja mennessäni minä tajuan, että sen pienen hetken minä pidän siitä kaupungista kaikkein eniten.

-Suuse-

Isänmaamme pääkaupungissa kymmenen kilometrin bussimatka täydessä julkisessa kestää keskimäärin neljäkymmentä minuuttia yöllä neljän jälkeen. Samaan aikaan rautatieaseman taksijono on kaksisataa metriä pitkä, mutta sitä ajatellessa dösäpaikoista tappeleminen on paljon mielenkiintoisempaa puuhaa jopa sillä uhalla, että heseateriat survoutuvat matkan aikana paperipussissa, ja joku oksentaa viimeiset kaksikymmentä tequilapaukkua vieruskaverin syliin ja pyyhkii kasvonsa ikkunaverhoihin ja hoilaa Maamme-laulua ja mainostaa kotikuntansa nimeä ja sijaintia kartalla niin, että tulee välillisesti raiskanneeksi koko lähisukunsa kummitädin karjalanpiirakoita ja mummon puhelinjuorukavereita ja serkkujen koirankusettajaa myöten.

Vaasassa ollaan hurmaavasti pienensuuren sisäpiirikaupungin tyylikkäitä kaksikielisiä. Jyväskylässä ollaan suomalaisia keskisuomalaisia monikansallisia pienensuuren kaupungin Kirkkopuistonorkoilijoita ja kävelykatutassuttelijoita. Tampereella ollaan vähän niin kuin pääkaupungissa, paitsi että Tampereella on Kummelit ja kultakuumeet ja ah niin ihanat pirkanmaalaiset persoonapronominit mää ja sää niin päin pois ja myöhässä jos on niin: "khyl mää kerrrrkiän." Oulussa "syökkönää jellonia?" ja kukaan ei koskaan vastaa ja "pelekääkkönnää polliisia?" ja auta armias jos et ehdi väistää niin saat kivestä silmien väliin.

Lapualta on kaksikymmentäneljä kilometriä Seinäjoelle Suomen tangokaupunkiin. Aamuruuhkassa henkilöautolla kesärajoituksilla sen välin selviää 20 minuutissa. Huhtikuussa 1976 sattunut Lapuan patruunatehtaan räjähdys on yksi Suomen suurimmista rauhanajan räjähdysonnettomuuksista. Lapualla on körttimenneisyyttä ja Suomen sodan Lapuan taistelusta vielä tänäkin päivänä muistuttava kiviristin kenttä. Suomessa vuosina 1929-1932 vaikuttanut Lapuan liike on itsepäisen eteläpohjalaisen kaupungin historian vaiettu ylpeys. Lapuanjoen rannalla seisovassa valkoisessa Lapuan tuomiokirkossa on Suomen suurimmat urut. Noin 150 kilometriä pitkä likainen keväällä Ylihärmän pelloilla tulviva Lapuanjoki laskee Uusikaarlepyyssä Pohjanlahteen.

Pääkaupunkiseudulle humalassa joutunut lapualainen on äänekäs ja itsepintainen ja häpeämätön ilmaisemaan mielipiteensä bussissa istuvan tytön vaaleanpunaisista hiuksista ja tummaihoisesta poikaystävästä ja tummaihoisen poikaystävän kaksi numeroa liian suurista farkuista. Pääkaupungissa humalainen lapualainen linttaa punaisen nenänsä kiinni dösän kylmään ikkunaan ja kaipaa kompassia ja karttaa ja navigaattoria ja kaveria, joka tietää missä ollaan ja kahta loiventavaa Koffin kylmää olutta ja kotipaikkakunnan paikallisen grillin kerrosjuustohampurilaista ja äitiä ja tyynyä ja edes yhtä pientä rauhallista nurkkaa, jonne voisi käpertyä nukkumaan. Pääkaupungissa lapualainen kulkee laumassa, jossa muut lapualaiset valehtelevat olevansa vaikka Lappeenrannasta, kunhan eivät tule tunnistetuksi samaan porukkaan humalaisen kipeän muistinsa menettäneen pienen orvon yksinäisen lapualaisen kanssa. Yöllä viiden aikaan baarireissun jälkeen asunnolla lapualainen haukkuu muut lapualaiset ja strippaa keittiössä vaatteensa keittiönpöydän alle ja puhuu kolmea kieltä yhtä aikaa ja yrittää päästä kaikkien kainaloon nukkumaan ja hokee tyttöystävänsä nimeä ja haukkuu kaikki muut lapualaiset vielä kerran ja sammuu ja kuorsaa äänekkäästi nenä tyynyssä kiinni koko yön.

Tämä tässä oli fiktiivinen periaatteellinen kuvausdemonstraatio. Entä millainen on hesalainen, joka joutuu Lapualle lapualaisten maailmaan kilometrin pituisen kylänringin varrelle viikonlopuksi viikonloppua juhlimaan? Hmm.

-Suuse-

Miten monta kyyneltä on siitä, kun minä synnyin? Miten monta villasukkaa on siitä, kun minä seisoin takkahuoneen puuovella kylpyhuoneen kynnyksellä ja yritin selittää eteisen kolmemetristä käytävämattoa pesevälle äidille, että minä vuodan verta, vaikka minulla ei ole haavaa ollenkaan?

Kun minä olin kolmetoista, nuorisotalolla biletettiin joka toinen perjantai. Joka toinen perjantai me ylitettiin kavereiden kanssa keskustan halki virtaavan joen lumeen peittynyt jää. Tallattiin surkea murtsikkalatu ja työnnettiin toisiamme ylös kymmenen metrin pituista jyrkkää joentörmää, vaikka se touhu aiheutti toisinaan pipon katoamisen ja lasipullon jäätymisen kiinni paleltuneisiin sormiin. Yöllä ennen kotiinlähtöä syötiin askillinen kurkkupastilleja ja nieltiin pussillinen jenkkiä ja suihkittiin pullollinen Seppälästä ostettua halpahajuvettä kainaloon ja hiuksiin ja niskaan ja suuhun ja kaverin suuhun ja kenkiin ja housuihin ja sormiin ja lapasiin ja pipoon, jos sitä ylipäätään onnistui vielä löytämään jostakin. Pakkanen ei koskaan ollut ongelma. Ei pakkanen eikä kahdeksan kilometrin kotimatka, jota pikkusiskon kanssa sotkettiin joskus jopa fillarilla yöllä yhdeltä kotiinpäin.

Pikkupikkuveli on murrosiässä. Kun äiti pitää moraalisaarnapuhuttelua, minä istun samassa huoneessa ja nyökyttelen vakavasti. Minä nyökyttelen ja nyökyttelen ja tajuan, että minä oikeasti en itse ole enää teini. Minä en ole enää pikkutyttö, eikä minun tarvitse selittää menemisiäni ja tulemisiani ja juomisiani ja polttamisiani ja olemisiani ja olematta jättämisiäni, ei vanhemmille eikä oikeastaan muillekaan. Silloin minä muistan, miten monta villasukkaa on siitä, kun minä seisoin takkahuoneen puuovella kylpyhuoneen kynnyksellä tietämättä, miksi minä tiputin lattialle pienen pieniä verilätäköitä saamatta vuotoa loppumaan. Silloin minä muistan kolmannentoista talveni ja yläasteaikaisen pakkasennätysaamun, jolloin Rovaniemellä mittarista mitattiin -55. Sinä aamuna sylki jäätyi koulun lasioveen kiinni alle minuutin. Se aamu oli ainut aamu, jolloin minä sinä talvena kiskoin pipon päähän kävellessäni pysäkille linja-autoa odottamaan.

Ja niin minä joskus olin pikkutyttö. Monta villasukkaa sitten.

-Suuse-

Eilen minä juttelin tupakan kanssa. Tänään pitäisi töiden jälkeen pestä auto ja vaihtaa talvirenkaat alle ennen kuin ulkona alkaa ihan oikeasti pakastaa. Minä olen tehnyt havainnon. Jääkaapissa näyttää useammin kuin satunnaisesti olevan vähintään yksi olutpullo. Juusto on aina loppumaisillaan. Kaavoihin kangistunut kaupassa kävijä ostaa aina samanlaisen pussin täyteen samanlaista ruokaa: samaa jauhelihaa ja samaa tylsää maustetta, samaa kurkkua ja samaa maitoa, samaa jogurttia, jota kukaan ei syö ja samoja mandariineja, jotka kerääntyvät hedelmäkoriin keittiönpöydälle ja kasvattavat siihen ajan kanssa pienen suloisen mandariinipuun.

Minä tahdon löytää jääkaapista jotakin kummallista. Sen verran minä pystyn aktiivisena yhteiskunnan kapinamielisenä nuorena idioottina sanomaan. Tänään minä tahdon löytää sieltä jotakin ihan järkyttävää. Vaikka mutaisen sukkaparin tai käytetyn kondomin tai kasvorasvapurnukan tai hammasharjan tai henkarin tai täyteen kirjoitetun päiväkirjan tai paperisakset ja alleviivaustussin sidottuna yhteen hopeisella lahjapaperinauhalla. Minä en enää jaksa vahdata näyttöpäätettä. Minä haluan istuutua petaamattomalle sängylle, jonka lakanat ovat enemmän rutussa kuin ysikymppisen mummoni kaikki kauniit otsarypyt silloin, kun hän kurtistaa kulmiaan. Minä tahdon istuutua petaamattomalle sotkuiselle tavarantäyteiselle sängylle ja pelätä petauspatjan valuvan lattialle ja katsoa silmiin, joiden väriä en ole vieläkään osannut tyhjentävästi määrittää. Mutta minä haluan katsoa niihin silmiin ja hymyillä ja sanoa, että "oletpa sinä hassu", ja minä haluan silittää vaaleita pehmeitä hiuksia ja tuntea vasemman jalkani puutuvan ja olla siinä ja olla vain ja unohtaa, että ensi viikko on tulossa.

Ja minun käteni muistaa, miten sinun kätesi minun kädessäni on.

-Suuse-

Kissa poseeraa. Silmäni makaavat isän ikivanhalla tummanruskealla työpöydällä ja ovat ihastuttavanlikaiset. Tämä päivä on ollut täydellinen turhuus. Mitään järkevää ei ole tullut harrastettua, mutta kasapäin tekemättäjättämiä sitäkin enemmän. Illalla jälleen yhden istumiseen kulutetun tunnin jälkeen katsoin BB:tä ja totesin, että seinäjokelainen Jarkko on hyvä tyyppi kaikkine tavallisenomalaatuisine persoonapuolineen.

Minusta on tullut mummo. Kymmenen vuotta sitten Kauniit ja Rohkeat olivat in. Tänään katsotaan BB:tä. Melkein sama. The Bold and the Beautiful ja Big Brother. Nykyisin 1. BB:tä katsotaan ainoastaan sen ansiosta, että maikkari on valinnut sille kerrassaan loistavan esitysajankohdan. Kello viisi arki-iltaisin. Samaan aikaan neloselta tulee utopistiseksi muuttunut Days of our lifes, ja subilta...no, tulee mitä sattuu. E enterntainmenttia: Hollywoodin 101 kuuminta mimmiä tai julkkispaljastuksia tai jotakin muuta yhtä "aivot narikkaan" -katsottavaa. Ylen kanavia ei yleensä jaksa edes vilkaista, jim on viiden aikaan illalla vaihtoehtona täysi mahdottomuus, musiikkikanavaa katsoo tarpeeksi humalassa muutenkin, ja haistakaa kukkasia kaikki kauniit maksukanavakortin omistajat.

Viideltä katsotaan siis perinnepas**ksi muuttunutta 1. BB:tä. Illalla myöhemmin minä katson 2. BB:tä, koska minulla ei ole mitään parempaa tekemistä kuin tapittaa realitytelevisiota, karvaisen kainalon pesua ja päiväkirjahuoneessa viikkotehtävistä valittamista yksi naama kerrallaan. Tämä on muoti-ilmiö. Näyttää siltä, että vaatteiden lisäksi myös ihmisluonne kopioituu menneisyydestä. Tyylikkäästi lisätkäämme siihen kaikkeen nykyaikamme INNOt ja hiustenpidennykset, polttavat puheenaiheet ja kaikki kauniit monenväriset kodinkoneet ja haravanvarret, joihin saa liittää kiinni ikioman blingblingin.

Tällaisessa maailmassa tarpominen on kiireistä puuhaa, vaikka mitään tekemistä ei edes olisi. Ennen pitkää sinä olet koukussa. Sinä olet koukussa onkeen ja kuntosalin juoksumattoon ja lähikuppilan voisilmäpullaan ja alennusmyynteihin ja digiajan ah niin ihanaan televisio-ohjelmatarjontaan ja viininpunaiseen 150 euron vedenkeittimeen ja sinä vihaat sinun työtäsi ja keittiössä odottavaa tiskivuorta ja pyykkihuonetta ja silitysrautaa ja nurmikonleikkuukonetta ja autontankkaamista ja perheenjäseniä ja ikkunaverhojen vaihtamista ja joulun tuloa ja sinä roudaat tavaraa kaupasta ja hukutat itsesi alle kaiken sen hurmaavanihastuttavanhelpotuksen. Iltaisin jalat turvonneina osaamatta päättää minkä voidepurkin kymmenestä uudesta avaisi sitä miettii, minne kaikki tekemisenaika on vuotanut. Tässä veneessä on reikä. Tämän veneen on nyt päästävä nukkumaan.

-Suuse-

Miten kauan minä olen töissä? Sairaslomatuuraajana oleminen on ehkä maailman ärsyttävin tapa tienata karkkirahaa. Koskaan ei tiedä, mikä viikko on viimeinen. Mutta hei, sehän on ihan niin kuin elämä. Koskaan ei tiedä, koska avannosta pettää jää tai koska sitä yksinkertaisesti vain kyllästyy omaan naamaansa ja kaikkiin kauniisiin näppyihin ja lohkeileviin kynsiin ja päästä tippuviin hiuksiin ja nukkaantuviin vaatteisiin ja jatkuvaan pakkomielteeseen juosta joka paikkaan ja koska sitä sitten kyllästyttyään vain ottaa ja hyppää parvekkeelta kivetykselle miettimättä sitä sen kummemmin ollenkaan.

Kiitos tästä. Tämä on ollut hieno pieni sisäpiirielämä. Tänään minä ajattelin, että voisin jatkaa tätä vaikka kuinka kauan. Tulla kahdeksaksi töihin ja näpytellä stooria päivät pitkät ja vähän kuvata kukkia ja muksuja ja autoja ja kissoja ja koiria ja vanhoja rakennuksia ja leipomista ja juoksemista ja hymyilemistä ja istumista ja elämänkertaa ja taulua ja huomista ja eilistä ja aamua ja iltaa ja sitä, kun joku laulaa ja laulaa eikä tajua, että kuva on tyhmä jos siinä on suu auki kuin nälkäisellä pöllönpojalla. Mutta. Minä en voi jatkaa, koska minä olen keskeneräinen kulttuurivammainen yliopistonorkoilija; minä olen väliaikapullaa ja -kahvia, minä olen OPISKELIJA, eikä minulla siten ole vielä ammattia ollenkaan.

Tämä on siis viimeinen viikko. Ehkä. Joka viikko on ollut viimeinen viikko torstaihin asti, mutta perjantaina ei sitten yhtäkkiä ole ollutkaan. Hullunkurisuuden huippu on se, että kun minä kesäkuussa aloitin toimittajana, minulle luvattiin töitä ainoastaan juuri yhdeksi viikoksi. Ja mikäs kuukausi nyt on? Heinäkuu?

Silti. Aikaa täällä minä en vaihtaisi pois. En edes karkkipussista.

-Suuse-

Minä olin ajatellut kehua itseäni. Tänä aamuna minä ajoin hiekkatiellä maakuntakierrosta, ja satoi, ja kura lensi ja sotki autoni vai olinko se minä, joka sen sotki ja minä ajoin ja ajoin ja ajoin ohi oikean risteyksen (siis ihan oikean) ja mietin kuka hullu asuu hiekkatiellä, jonka kaltevuuskulma näyttää aurinkoon. Enää minä en ajattele kehua itseäni. Minä juon kahvia ja nollaan hirvittävän pitkän trippimittarin ja vetäydyn kuoreeni vihaamaan pilkkuja, joita minä en millään jaksaisi käyttää juuri nyt.

Yksin on hauska jammailla. Heiluttaa päätä edes takaisin ja heitellä käsiä luonnottomiin asentoihin ja naputtaa tahtia päkiällä lattiaan. Purra alahuulta omilla hampaillaan. Imaista kiinni poskestaan niin, että poski näyttää hymykuoppaposkelta peilistä päin katsottuna, vaikka se ei oikeasti sitä olekaan. Minä en vieläkään jaksaisi käyttää pilkkuja. Kesällä minä sain hymykuopan, vaikka se hymykuoppa onkin hymyruttujen väärällä puolella. Se hymykuoppa tuli siksi, että kulta kutitti minua, ja minä nauroin ja kiljuin ja herätin koko talon ja löin pääni maailman typerimmän yöpöydän kulmaan. Se hymykuoppa on käytännössä suupielen kulmassa vasemmalla puolella kasvojani omilla silmillä katsottuna. Ei muiden silmillä, koska muiden silmillä ei voi katsoa, jos niitä ei varasta yöllä toisen päästä ja asenna erikeepperillä kiinni omaan päähän ison sukuunsa tulleen nenän molemmille puolin.

Minun autoni on ryöminyt mudassa tänäänkin. Se tekee sitä aina välillä. Aina silloin, kun minä en satu katsomaan. Minun autolleni pitäisi ostaa jalkapallo tai joku kiva kaveri, joka veisi sen aina syömään tai elokuviin iltaisin. Se ryömii mudassa, koska sillä ei ole mitään parempaa tekemistä ja koska se oikeasti luulee olevansa mutaisena onnellinen. Minä en ole. En mutaisena enkä siksi, että autoni on mutainen. Mutta muuten minä olen. Paitsi kolme päivää kuukaudesta, kun hana on auki, ja minä makaan lattialla kykenemättä konttimaan sänkyyn tai jääkaapille tai television ääreen tai tupakalle tai narun jatkoksi, sillä silloin minä teen kuolemaa. Koskaan se ei kuitenkaan ole ollut valmis. Kuolema. Siis.

Iltaisin minä laulan suihkussa R. Marxin ikivanhaa kauhtunutta rakastettavanällöttävää biisiä Where ever you go. Sata vuotta sitten lauloin sen riparilla isosena ollessani toiseksi viimeisen illan konsertissa pikkuisilleni. Sitä ei muista enää kukaan, sillä sieltä säilyneet kuvatkin ovat jo kellastuneet. Kesällä töissä minä poltin käteni hampurilaiskuoren paahtimeen, kun puhuin puhelimessa yhden isosriparilta saamani ystävän kanssa. Elämisenmerkkejä. Ihan niin kuin uniikki hymykuoppani. Tai puinen voiveitsi vitriinissä made by mies from Alajärvi. Tämä on ihan liian pitkä merkintä.

Siitä huolimatta. Yhden ihmisen lähellä minä olen enemmän. Vain yhden ihmisen.

-Suuse-