IRC-Galleria

Kotiin on tullut uusi kissa. Minä tunnen itseni idiootiksi, mutta loppujen lopuksi se ei liene edes oleellista, sillä miksi minä tahtoisin olla pääosassa milloinkaan tai varsinkin tänään, kun talon lattioilla tallustaa pitkäkarvainen vaaleanharmaanruskearaitainen Ilona-tyttö, jonka tarkkaa ikää ei kukaan pysty kertomaan.

Se kissa on korkeintaan vuoden ikäinen. Se aivastelee ja makuutestaa alakerran huoneiden nurkkia, kun kaksi muuta kissaa minun karvakasani mukaan lukien tuijottavat sen touhuja kyttäämällä epämiellyttävässä kyykkyasennossa, joka varmasti lopulta aiheuttaa jopa kissan jalkojen puutumisen. Minä en tiedä, miksi minä tänään kirjoitan. Sinä lähdit kotiin, ja minä en tiedä, milloin minä sinut taas pääsen näkemään. Tänä aamuna minusta tuntui kummalliselta. Ei huonolta ei huonolta ollenkaan, mutta kummalliselta; ihan kuin minä olisin tullut paikkaan, jossa minä en ole koskaan ennen kulkenut. Vaikka on tuntemattomia asioita ja asioita, joiden yli ei kaksi ihmistä pääse välttämättä nostamatta pikkuisen ääntään, minä makasin sinun kainalossasi ja ajattelin, että ei ole mitään, mitä minä en voisi sinulle sanoa, ei ole mitään mistä me kaksi emme voisi puhua tai olla puhumatta, ja sitten minusta tuntui, että sinä ymmärrät.

Minä inhoan sunnuntaita, sillä sunnuntaisin täytyy alkaa ajatella tulevan viikon aikataulua ja ohjelmaa. Milloin minä menen Vaasaan? Milloin minä tulen Vaasasta pois? Menenkö minä Vaasaan? Onko minun pakko mennä sinne ollenkaan? Miksi minä en voisi kaivautua pieneen pieneen koloon ja jäädä sinne? Miksi minä en?

-Suuse-

Perjantai. Minä en enää muista, miten monissa tupareissa minä olen elämäni aikana ollut tai miten monet kaikista viettämistäni tupareista ovat olleet samojen ihmisten uusien asuntojen juhlimista elämään. Tänään minä olen treenannut, vaikka minun olisi pitänyt lukea tenttiin treenaamista enemmän. Kymmenen aikaan illalla minä huomasin, että tämä viikko kokonaisuudessaan on mieluummin kulunut lusmuillessa ja kyljen kääntämisessä aamuisin kuin ylipäätään missään kovin järkevässä touhussa, vaikka sellaista esimerkkiä ei tässä mielentilassa tule millään tänään mieleen.

Minä olen saanut uudet korvakorut. Iltapäivällä minä tajusin, että minä tunnen enemmän pöytätabletti-ihmisiä kuin pöytäliinaihmisiä, ja Anttilassa poikaystäväni käsi kädessäni minä sanoin, että minä inhoan pöytäliinoja, vaikka ehkä loppujen lopuksi kaikki riippuu siitä, millainen pöytäliina oikeastaan on. Äidin pöytäliinaan tarttuvat leivänmurut, isän pöytäliina taittuu reunoistaan liioiteltujen saumojen vuoksi, ja minä, no minä en käytä pöytäliinaa, koska niitä on minun kaapissani rippijuhla- ja lakkiaisperinteenä kertynyt ihan liian paljon. Pikkuveli pitää pöytäliinoista, ja niin taidat pitää sinäkin. Minä en sano mitään, minä mieluummin teeskentelen kuuroa ja keskityn tuijottamaan yläkerran aulan sinisellä seinällä portaiden yllä lepäävää risukoristetta, josta portaiden yllä valaiseva lamppu heittää varjoja seinään. Iltaisin minä inhoan kotitulostimia, sillä aina tärkeän päivän koittaessa niistä loppuu muste ja sen mukana toimimiskyky ja kaikki muu.

Pakko mennä nukkumaan.

-Suuse-

Tänään on jo keskiviikko, ja minä mietin, missä minä olen ollut kaksi päivää. Viikonloppu on täysi tuntemattomuus, ja niin on myös ensi syksy ja ensi maanantai, vaikka minä en pidä sellaisesta ollenkaan.

Sinä sanoit, että minulla on punainen viikko, ja niin minulla on, mutta onneksi minun punainen viikkoni ei kestä kuin kolme päivää kerrallaan. Tänään minä olen maannut sinun vuoteellasi, ja tiedäthän sinä sen, mutta sen jälkeen minä menin kotiini ja makasin sohvalla ja omalla vuoteellani petaamattomien lakanoiden kanssa vähän vielä enemmän. Olen minä sentään kirjoittanut yhden novellianalyysin, jonka vuoksi minä olen ymmälläni ja kieroutunut kirjallisuuden inhoaja, vaikka syytön siihen on kummallisen novellin kirjoittaja kaikkine kummallisine kuvailuineen. Siskoni sanoi kerran inhoavansa 'avoimia loppuja'. Hän vannotti minulle: "Sinun kirjassasi minä en tahdo nähdä avointa loppua, sillä sen kanssa ei tiedä, miten tarinassa lopulta tapahtuu." Tänään minä olen alkanut inhota avoimia novelleja, joiden maailmasta ei lopulta jää käteen kuin sanat ja oma pieni mielikuvitus, jonka kanssa kerrankin pitäisi oikeasti tehdä jotakin.

Nyt minä menen suihkuun pesemään korvani. Sataa lunta.

-Suuse-

Vesipisarat näyttivät tanssivan lätäkössä, ja minä mietin, miten minulla voi olla niin paljon sanottavaa aamukahdeksalta lauantaina kylmällä kivetyksellä opiskeluasuntoni ulko-oven edessä jossakin. Minä join kupillisen mustikkakeittoa ja mietin, millaista olisi polttaa tupakka juuri nyt. Sen jälkeen minä mietin kesää, vaikka ulkona keveässä tuulessa heiluvat kosteat koivut ja kaikki muut minulle täysin tuntemattomat puut eivät tiedä siitä vielä sanaakaan. Sitten yhtäkkiä jostain ohitseni ajoi nuori nainen pyörällä tuulipuku yllään selässä reppu, eikä hän ollut menossa yliopistolle päin. Ja minä istuin kivetyksellä lähes yöpaitasillani ja ihmettelin, minne tuo oli menossa, ja taisin minä sanoa sen ääneenkin.

Ulkona on pälviä enemmän kuin lunta. Pälviä-sanan minä juuri kolme viikkoa sitten olen oppinut, ja nyt sen merkityksiä ja ilmaisuja tuntuu olevan kaikkialla, minne minä tungen pääni ihan mistä syystä vain. Johtuuko se siitä, että minä juuri olen ymmärtänyt sanan pälviä merkityksen? Siis se, että se tuppaa tajuntaani joka paikassa nykyisin. Vai olenko minä ennenkään kuullut sitä missään ennen kuin opettajani puhui siitä filosofian logiikan luennolla aihealueesta täysin erillään? Toisille miehille sopii pitkät hiukset, kun toisille niitä ei kuvittelisi edes huvikseen. Minun filosofian opettajani on yksi niistä miehistä, joille pitkä letitetty ponihännälle niskaan kiskottu hiusmalli sopii ehkä kaikkein parhaiten.

Yksi pieni tunneilmaisu voi pelastaa koko loppu ajan yksinolemisen. Sen minä huomasin eilen illalla, kun minä sain sinulta viestin ja hymyilin. Tänä aamuna minun kummallisen levottomasta yöunestani huolimatta ei ole ollut enää ollenkaan niin paha olla kuin oli eilen tai sitä aiemmin. Jos minun seesteisyyteni tänään johtuu siitä, että tänään minä tentin jälkeen iltapäivällä muistan toivottavasti tankata autoni ja lähden kohti sinua ja ystäviäni ja sisaruksiani ja kotiani kauas jonnekin, minä todella ikävöin ja ikäväni kanssa minä olen kunnossa vain siellä, missä minun sosiaalinen keskipisteeni on. Jos minun seesteisyyteni tänään johtuu kuitenkin siitä, että sinä eilen muistutit minua rakkaudestasi, minä kaiketi olen kunnossa täälläkin, kunhan minä vain saan sosiaalisia keskipisteitäni kiinni myös täällä ollessani, sillä täällä minä olen suurimman osan ajasta ihan yksin.

Kolmen päivän päiväkirjamerkinnät ovat muodostaneet galleriaani pienen trilogian. Minä olen huomannut, että yksin ollessa minä jo ajattelenkin päiväkirjamaisesti; minä selitän itselleni näkemääni ja kokemaani mielessäni juuri niin kuin minä sitä päiväkirjaani selitän.

-suuse-

Onko elämän epäreiluutta se, että toiset suhteessa toisiin ihmisiin selviävät elämässä vähemmällä yhteydenpidolla kuin hiljaisina iltoina omissa ajatuksissa sallisi mitenkään päin ymmärtää? Elämän pieniä iloja on viettää aikaa ystävän kanssa, sillä vaikka ikävä jonnekin on läsnä jatkuvasti, pienet shoppailuhetket tai päivä kahvilan meluisissa pöydissä saa mielen harhautumaan hetkeksi siitä, missä se iltaisin viettää aikaa poikkeuksetta tänäänkin. Vaasassa aurinko on paistanut tänään juuri silloin, kun minä olen ollut ulkona sosiaalisessa maailmassani, ja täällä minun sosiaalinen maailmani soimattoman puhelimen ja messengerin lisäksi rajoittuu kämppisystäväni ajoittaiseen seuranpitoon. Jos kukaan vastaantulevista ihmisistä täällä on koskaan yksinäinen, he lähtevät kaupungille harhauttamaan itseään. Niin minä olen elämän ajatellut.

Yksinäisinä iltoina minä ajattelen, että toisten elämässä sosiaalinen maailma on paljon suurempi kuin minun sosiaalinen maailmani koskaan tulee olemaan. Ei se ole heidän vikansa, mutta yksinäisinä iltoina edes tenttiin lukeminen ei saa minua harhautumaan sen enempää kuin suklaalevy tai jääkaapissa vanhenevat ruoat. Tänään minä olen ostanut kengät ja saanut niistä viidentoista prosentin alennuksen. Ne ovat kauniit, ja soluasunnossani valkoisten seinieni kanssa ne ovat minun maailmani keskipiste, sillä ne istuvat punaisessa kenkälaatikossaan keskellä huoneeni lattiaa. Iltaisin minä napsautan sinisen lamppuni valaisemaan huoneeni seiniä, sillä huoneeseen minun sininen lamppuni tuo lämpöä juuri sen verran, että täällä pystyy tukehtumatta istumaan. Toisinaan minä en malta olla lähtemättä pois. Toisinaan, silloin kun minusta tuntuu, että kaikkien muiden sosiaalinen elämä on suuri ja riittävä ja kaunis ilman minuakin, minä ajattelen, että minä voisin olla ja jäädä ja odottaa päivää, jolloin joku minut viimein unohtaa. Kahden päivän yksinolemisen jälkeen soimattoman puhelimen ääressä tuntuu, että joku on jo unohtanut minut kokonaan. Tai sitten jonkun sosiaalinen elämä ilman minua on täysin riittävä pitämään jonkun pysyvästi erossa ajatuksista soittaa tai ilmoittaa, että on ikävä. Yksinäisinä iltoina sen jonkun ilmoitus ikävästä olisi kuitenkin enemmän kuin hengenpelastus minulle, sillä kauniiden kenkieni kanssa täällä minä olen kuitenkin ilman sitä jokua, sitä jokua, jota minä tässä maailmassa kaipaan kaikkein eniten.

Hyvää yötä minun kenkäni ja minun sinisen lamppuni valaisemat valkoiset seinät. Hyvää yötä joku, sinä joku sinä minun jokuni kaukana kotona jossakin.

-Suuse-

Jos suklaavanukaspurkki ei saa ajattelemaan yksinolemista hienona asiana, miten jäätelökään voisi olla parempaa silloin, kun sitä "yksin syö"? Tänään minun permanenttini on takkuinen, ja minun hiukseni kaipaavat hoitoa ja suojaa ja piristystä, ja vielä yli kaksikymppisenäkään minä en osaa sanoa onko minun kasvojeni iho sekava vain rasvoittuva vai kuiva ja hauras vai normaali vai voiko sitä edes määritellä ollenkaan. Voiko ihmistä määritellä? Voiko määritellä järjettömiä ratkaisuja järkevistä silloin, kun järjettömyys tuo onnellisuutta ja rauhaa muuten niin levottomaan elämään? Jostakin kumman syystä yhdessäkään kaupassa minä en ole törmännyt kiharille hiuksille tarkoitettuun shampooseen tai hiustenhoitoaineeseen. Tänään minä olen yrittänyt ymmärtää, miten silmiä hivelevä kauneus voi toisinaan olla niin tukehduttavan ahdistavaa.

Jos Vaasa on Suomen aurinkoisin kaupunki, minä kävelen sen keskustaa täyttävillä kivisillä kaduilla ja nostan kasvoni taivaalle, josta kevään kirkkaus lämmittää minua hetkisen. Minä tunnen jo neljäsosan tämän kaupungin ihmisistä ulkonäön perusteella, sillä minä olen vaeltanut läpi kaikki liikkeet ja syönyt ehkä jo kaikissa pitserioissa ja istunut kahviloissa, joiden melu saa minut siellä näennäisesti viihtymään. Siitä huolimatta kivinen kauneus on minulle vieraannuttavanhuumaava käsite, sillä täällä minä en ole yhtään missään en yhtään missään oikeasti ollenkaan. Tänään minä olen puhunut ainoastaan kahdesti kahdessa tilanteessa, jossa puhuminen periaatteessa oli mahdollista ja jopa suotavaa. Toisen kerran minä pyysin kirjastossa kirjastoneitiä vaihtamaan kolikoitani viisikymmensenttiseksi, että minä pääsisin vessaan lukitun oven läpi murtamatta sitä kuvitteellisella sorkkaraudallani. Niin paljon minun sosiaalinen elämäni on täällä, juuri niin paljon ja vähän ja juuri niin olemattomasti kuitenkin.

Toisille koti on musiikki ja televisio ja yksi pieni asunto opiskelija-asuntosäätiön listoilla, jossa kuukausivuokra nousee tasaisesti puolen vuoden välein. Toisille koti on päivänokosia ruskealla ajan raapimalla nahkasohvalla kolmenkymmenen tuhannen euron veloissa sen vuoksi, että elämä ei mennytkään ihan niin kuin kirkossa kerran sovittiin. Jollekin koti on kaksi eri asiaa toinen kaukana ensimmäisestä juuri siellä, missä tulevaisuus on. Jollekin koti on juuri se tulevaisuus on se sitten määrätty tai päämäärätön tai jopa epävarma. Minulle koti on jossakin siellä, missä minä en ole, sillä minä olen yhä täällä; täällä minä olen vieläkin.

-Suuse-

Äiti on muuttunut. Minä olen ihastunut punaisiin kenkiin yhden kenkäkaupan näyteikkunassa Seinäjoella, ja minun poikaystäväni pitää Pätkiksistä ihan niin kuin minäkin. Keskipäivällä Jyskissä minä yritin asennoitua etsimään uusia ikkunaverhoja, mutta minä en ole ikkunaverhoshoppailija sen kummemmin kuin auton varaosa-asiantuntijakaan. Pikkuveli on tilannut punaiseen Seat-autoonsa uudet vanteet ja kesärenkaat, ja uutisissa kerrottiin, että Suomi on saanut uuden ulkoministerin, ja että kesärajoituksia satelee teille tulevana viikonloppuna. Jos Ilkka Kanerva on pervo typerä tekstiviestihörhö, minkä se tekee kaikista siviiliotsaisista pervoista, jotka keksivät soitella läähätyspilapuheluita tuntemattomiin numeroihin ihan niin kuin sellainen ei olisi jo aikaa sitten siirtynyt trendien historiakaatopaikalle kuolemaan?

Tänään sinun asuntosi ikkunasta aurinko paistoi huoneeseen iltapäivällä, kun minä tajusin tekeväni vastahakoista lähtöä opiskelukaupunkini harmaille kaduille. Jos on vaikea lähteä pois, onko se ikävää vai tottumisen tuomaa turvallisuutta, jota ei lähtönsä kanssa tahtoisi millään joutua jättämään? Sinun huoneesi ovella suudelmien ja heipan jälkeen minä en enää kyennyt katsomaan takaisin. Minä kävelin eteiseen ja sujautin jalkani valkoisiin kesäkenkiini, ja minä ajattelin, että jos minä vielä katsoisin sinua silmiin, minä alkaisin vuodattaa säälittäviä kyyneleitä, sillä minun lähtöni minulle oli ikävä sinuun, ei niinkään tottumusta pelkkään turvallisuuteen. Eilen illalla television pauhatessa kahjoja ninjoja minä tajusin, että sinä saat minut nauramaan. Ei ole ainoastaan turvallisuutta kääriytyä sinun kainaloosi, sillä sinun kainalosi on minulle paikka, jota minä en kykene yhteenkään muuhun paikkaan vertaamaan. Siksi minun on ikävä. Minun on ikävä, sillä jos minua varten on onnellisuutta, minun onnellisuuteni on jossakin sinun luonasi. Se ei ole pelkästään turva tai nauru; se on jotakin paljon enemmän.

Eteisessä valkoisten kesäkenkien kanssa käteni koski kylmää ovenkahvaa, ja minä nielin ja katsoin sinun silmiisi kauas jonnekin. "Soitellaan", minä sanoin, sillä enempää minä en kyennyt sinulle sanomaan. En siksi, että minä en olisi tahtonut, vaan siksi, että minä en halunnut vaivata sinua sillä, että jo eteisessä vasta hädin tuskin päästyäni lähtemään minun oli ikävä takaisin.

Miksi sinusta on tullut minulle niin paljon, että muutama päivä ilman sinua on ikuisuus?

-Suuse-

Muuan Anton Tsehov tarinoi eräässä novellissaan tytöstä, jonka rakkaudenkaipuulla nuori poika pilailee. On talviaika, ja tämä novellin nuori poika laskee tytön kanssa mäkeä pulkalla ja samalla tuulessa joka ikisen laskun aikana kuiskaa tytön korvaan sanat "minä rakastan sinua". Novellin tyttö pelkää mäenlaskua kuollakseen, mutta kuolemanpelkoa enemmän hän janoaa kuulla nuo sanat yhä uudelleen ja uudelleen. Ja niin poika laskee tytön kanssa mäkeä koko talven aina kevääseen asti, ja joka ikisen laskun aikana hän tuulessa kuiskaa sanat "minä rakastan sinua".

Keväällä lumi on sulanut pois, ja yhtenä tuulisena iltana poika vakoilee tyttöä, joka seisoo haikeana parvekkeella ja tuijottaa tuulta ihan kuin toivoisi kuulevansa nuo sanat vielä kerran. Poika on muuttamassa pois, ja hän ajattelee, että kevään tultua kuka muu koskaan sanoisi tytölle nuo sanat, nyt kun tuuli ja talvi on poissa ja hän itsekin on lähdössä Pietariin. Joten poika hiipii tytön parvekkeen alle ja tuulessa kuiskaa nuo sanat vielä kerran uudelleen. Vuosia myöhemmin tyttö on mennyt naimisiin ja saanut kolme lasta, ja poika itse on saanut ikää myös. Silloin - vuosia myöhemmin - hän ajattelee, mutta ei kykene edes ymmärtämään, miksi hän silloin talvella tuulessa pulkkamäessä tytön kanssa kuiskasi tytön korvaan sanat "minä rakastan sinua". Miksi hän pilaili? Miksi hän leikki vain?

Pienenä minä tahdoin olla prinsessa ennen kuin minä kiinnyin legoihin ja pikkuautoihin barbeja ja varsinkin sylinukkeja enemmän. Minä tahdoin sievän hameen, jonka helma havisee ja käyttäytyy kuin kello, kun sitä keikuttaa yllään edestakaisin. Toisinaan ehkä jokainen tyttö tahtoo olla prinsessa, ja kun pieni prinsessa kasvaa aikuiseksi, hän tahtoo olla prinsessa jollekin. Kliseisesti sanotaan, että "maailmalle olet vain joku, mutta jollekin olet koko maailma". Jos aina ei voi saada kaikkea, voiko prinsessa siitä huolimatta saada omakseen prinssin ihan kokonaan?

Sanotaan, että tämä maailma on miesten ja ehkä vähän myös oikeakätisten. Jos maailmassa on rakkautta, rakkauden täytyy siis olla miestenmukaista tai sitä todennäköisesti ei oikeasti ole olemassa ollenkaan. Mitä naiset tekevät miesten maailmassa? Ehkä naisia on siksi, että autojen ja teknologian ja tietokonepelien ja golfin lisäksi miehet tahtovat maailmaan myös naisia ainakin toisinaan. Hameväen ominaisuuksiin on perinteisesti luettu tunteikkuus ja keittiötyöt ja lastenkasvatus ja kaupassa käyminen. Naisia siis tarvitaan ainakin sellaisten asioiden hoitoon ja ylläpitämiseen. Ehkä miesten maailmassa on rakkautta, ja rakkaus sinänsä on tunteikkaiden naisten kautta juuri hameväen suorittamaa ja keksimää ja ylläpitämää. Älköön kuitenkaan käsittäkö väärin kaikkea pohtimaani, sillä täytyyhän meidän muistaa romanttinen renessanssiajan ritarikulttuuri ja maskuliininen lyriikka ja draama ja kirjallisuus sekä muutenkin miesten kautta usein yllättävissä tilanteissa huokuva elämään tosin yleensä piilotettu naamioitu huolenpito ja hellyys. Nykyaikana kuitenkin jopa maitotölkin jääkaappiin tunkeminen voi olla romantiikkaa, sillä me elämme maailmassa, jossa tunteidenpalon ja kellottomuuden sijasta on olemassa esimerkiksi luotijuna ja Vapaudenpatsas ja juustohampurilainen ja mekaniikka ja kiire ja stressi ja ajattelemattomuus.

Kaija Koo ehkä sata vuotta sitten lauloi palavasta halusta tietää kuka keksi rakkauden. Kaija Koo ei tiennyt sitä; ei tiennyt Muhammed eikä Muhammedin vuori eikä marsalkka Mannerheim eikä Eino Leino eikä Anton Tsehov eikä tiedä kyllä Suomen presidenttikään. Ehkä tämä maailma on yhtä paljon niin miesten kuin naistenkin, sillä jos grillijonossa neljältä aamuyöstä on yhä jaloillaan maskuliinisia meille vai teille -kyselyjä, on siellä myös tekoripsien alta silmillään hymyileviä peppujen pyörittelijöitä, ja loppujen lopuksi jokainen heistä omalla tavallaan hakee oikeastaan juuri samaa asiaa.

Tsehovin novellin poika tuulisessa pulkkamäessä ei tajunnut pitää päätänsä kiinni, vaan leikki tytön tunteilla. Tsehovin novellissa pulkkamäessä kuiskauksista huolimatta ei kuitenkaan ollut olemassa prinsessaa sen enempää kuin oli prinssiä, sillä pojan pilailuista huolimatta oikeastaan tyttökin kaiken aikaa toivoi vain kuulevansa ne kolme sanaa ihan sama olisiko ne kuiskannut tuuli tai poika tai kuka vain. Rakkaudessa - kuka sen sitten keksikin - ei ole se ja sama kuka nuo kolme sanaa sinun korvaasi kuiskaa aamuyöstä grillijonossa tai tuulisessa pulkkamäessä sormet kohmeessa tai lämpöisessä vuoteessa aamunkajon heijastuessa ikkunasta huoneeseen. Sinistä lakanaa vasten aamun tunneilla niistä jossakin sinä sanot, että minä olen sinun ja että sinä olet minun ihan kokonaan. Jos tyttö on prinsessa pojalle, ja jos poika on tytön oikeasti ihan kokonaan, niin - no, grillijonossa aamuyöstä jokainen voi miettiä, mitä se Tsehovin novellista huolimatta oikeasti tarkoittaa.

-Suuse-

Tänään minun hiukseni ovat kymmenen senttiä lyhyemmät kuin torstaiaamuna ennen yhdeksää. Lisäksi tänään minun hiukseni ovat enemmän kiharat kuin torstaiaamuna, ja juuri siitä syystä minä vilkuilen itseäni peilistä ja pöyhin kihariani aina kun on mahdollisuus. Tänään äidinkielen tunnin alussa aamuyhdeksältä minä en yläasteella lyseon luokan oven edessä ollut saada avainta ja lukkoa toimimaan. Avaimen ja lukon toimiminen yhtäaikaisesti tarkoittaa pientä kahden mekaanisen välineen yhteistyötä, eikä yhteistyöllä sinänsä ole mitään seksuaalista tekemistä minkään muun toimimisen kanssa. Yksi oppilaani kuvitteli minun värjänneen hiukseni, mutta minä sanoin, että minä olen juuri eilen laitattanut hiuksiini permanentin, joka luonnollisesti on myös muuttanut hiusvärini mahonginpunaisesta oranssinruskeaan. Sen jälkeen minä selitin abessiivista ja komitatiivista ja instruktiivista ja koetin peittää sähläämiseni puhumalla suuni kuivaksi, sillä koko tunnin aikana opettajanpöydän ääressä suorittamistani tuloksettomista löytöretkistäni huolimatta käsiini ei sattunut ainuttakaan opettajan jättämää ohjetta tuntisuunnitelmasta. Tänään minä olen siis kaikin puolin ollut hyvin itsenäinen äidinkielen opettaja. Tuo "kaikin puolin" on muuten instruktiivi, nääs (eikä minulla eteläpohjalaisena ole mitään hajua, lieneekö tuo hämäläisten "nääs" äskeisessä lauseessa oikeassa paikassaan).

Tulipa siitä pitkä kappale. Veikkaan, että Arno Kotrolla olisi minulle kappaleen tiimoilta jotakin sanottavaa. Tänään on ollut keltainen päivä. Uskomattomasti.

-Suuse-

Täällä tuulee. Tuuleeko siellä? Minä olin vähällä soittaa sinulle ja kysyä niin. Täällä tuulee niin, että 46-kiloinen tyttö lähtee lentoon k-kaupan muovipusssinsa kanssa, niin minä olisin sanonut, jos minä olisin soittanut ja sinä olisit vastannut sinun puhelimeen.

Tänään minulla on ollut pelottava tunne, sellainen tunne, että minä en enää välttämättä elä huomiseen tai siihen asti, että minä näkisin sinut. Ja koko päivän minä olen katsonut risteyksessä kahdesti ennen kuin olen toiminut; minä olen tuijottanut pitkään valopaaluja ja korkeita hurmaavia esineitä ihan vain estääkseni niitä kaatumasta niskaani. Minä olen väistänyt ohikulkijoita ja pureksinut ruokani perunamuusiksi ennen kuin olen sen nielaissut. Minä olen nähnyt silmissäni uudelleen tämän aamun ja sinun hymysi, ja minä olen kuullut sinun kuiskauksesi minun korvaani peiton alla ja tuntenut sinun suudelmasi minun huulillani ja niitä suudelmia minä olen tänään jäänyt maistelemaan. Äsken minä aloin pelätä nukahtamista, sillä niin tyhjä on tuo vuode, että se hiljaisuudessa saa minut tärisemään. Vaikka minä toisinaan tarvitsen tilaa olla yksin, sinun luotasi minä en tahtoisi olla pois.

Huomenna on torstai, ja taas yksi viikko lähenee viikonloppuaan. Miksi ikävä sinuun juuri tänään on niin raskas, että sitä ei millään pystyisi katsoa silmiin? Kämmenissä tuntuu lämmin pieni hiki. Päätä särkee. Minun ihoni on kylmä ja kuuma, ja sisältä ulos minä jäädyn ja palan ja tärisen. Ei, koskaan ennen ikävä ei ole tuntunut tältä; ikävä ei ole tuntunut näin vaikealta kantaa huomiseen.

-Suuse-