IRC-Galleria

Miten monta kyyneltä on siitä, kun minä synnyin? Miten monta villasukkaa on siitä, kun minä seisoin takkahuoneen puuovella kylpyhuoneen kynnyksellä ja yritin selittää eteisen kolmemetristä käytävämattoa pesevälle äidille, että minä vuodan verta, vaikka minulla ei ole haavaa ollenkaan?

Kun minä olin kolmetoista, nuorisotalolla biletettiin joka toinen perjantai. Joka toinen perjantai me ylitettiin kavereiden kanssa keskustan halki virtaavan joen lumeen peittynyt jää. Tallattiin surkea murtsikkalatu ja työnnettiin toisiamme ylös kymmenen metrin pituista jyrkkää joentörmää, vaikka se touhu aiheutti toisinaan pipon katoamisen ja lasipullon jäätymisen kiinni paleltuneisiin sormiin. Yöllä ennen kotiinlähtöä syötiin askillinen kurkkupastilleja ja nieltiin pussillinen jenkkiä ja suihkittiin pullollinen Seppälästä ostettua halpahajuvettä kainaloon ja hiuksiin ja niskaan ja suuhun ja kaverin suuhun ja kenkiin ja housuihin ja sormiin ja lapasiin ja pipoon, jos sitä ylipäätään onnistui vielä löytämään jostakin. Pakkanen ei koskaan ollut ongelma. Ei pakkanen eikä kahdeksan kilometrin kotimatka, jota pikkusiskon kanssa sotkettiin joskus jopa fillarilla yöllä yhdeltä kotiinpäin.

Pikkupikkuveli on murrosiässä. Kun äiti pitää moraalisaarnapuhuttelua, minä istun samassa huoneessa ja nyökyttelen vakavasti. Minä nyökyttelen ja nyökyttelen ja tajuan, että minä oikeasti en itse ole enää teini. Minä en ole enää pikkutyttö, eikä minun tarvitse selittää menemisiäni ja tulemisiani ja juomisiani ja polttamisiani ja olemisiani ja olematta jättämisiäni, ei vanhemmille eikä oikeastaan muillekaan. Silloin minä muistan, miten monta villasukkaa on siitä, kun minä seisoin takkahuoneen puuovella kylpyhuoneen kynnyksellä tietämättä, miksi minä tiputin lattialle pienen pieniä verilätäköitä saamatta vuotoa loppumaan. Silloin minä muistan kolmannentoista talveni ja yläasteaikaisen pakkasennätysaamun, jolloin Rovaniemellä mittarista mitattiin -55. Sinä aamuna sylki jäätyi koulun lasioveen kiinni alle minuutin. Se aamu oli ainut aamu, jolloin minä sinä talvena kiskoin pipon päähän kävellessäni pysäkille linja-autoa odottamaan.

Ja niin minä joskus olin pikkutyttö. Monta villasukkaa sitten.

-Suuse-

Eilen minä juttelin tupakan kanssa. Tänään pitäisi töiden jälkeen pestä auto ja vaihtaa talvirenkaat alle ennen kuin ulkona alkaa ihan oikeasti pakastaa. Minä olen tehnyt havainnon. Jääkaapissa näyttää useammin kuin satunnaisesti olevan vähintään yksi olutpullo. Juusto on aina loppumaisillaan. Kaavoihin kangistunut kaupassa kävijä ostaa aina samanlaisen pussin täyteen samanlaista ruokaa: samaa jauhelihaa ja samaa tylsää maustetta, samaa kurkkua ja samaa maitoa, samaa jogurttia, jota kukaan ei syö ja samoja mandariineja, jotka kerääntyvät hedelmäkoriin keittiönpöydälle ja kasvattavat siihen ajan kanssa pienen suloisen mandariinipuun.

Minä tahdon löytää jääkaapista jotakin kummallista. Sen verran minä pystyn aktiivisena yhteiskunnan kapinamielisenä nuorena idioottina sanomaan. Tänään minä tahdon löytää sieltä jotakin ihan järkyttävää. Vaikka mutaisen sukkaparin tai käytetyn kondomin tai kasvorasvapurnukan tai hammasharjan tai henkarin tai täyteen kirjoitetun päiväkirjan tai paperisakset ja alleviivaustussin sidottuna yhteen hopeisella lahjapaperinauhalla. Minä en enää jaksa vahdata näyttöpäätettä. Minä haluan istuutua petaamattomalle sängylle, jonka lakanat ovat enemmän rutussa kuin ysikymppisen mummoni kaikki kauniit otsarypyt silloin, kun hän kurtistaa kulmiaan. Minä tahdon istuutua petaamattomalle sotkuiselle tavarantäyteiselle sängylle ja pelätä petauspatjan valuvan lattialle ja katsoa silmiin, joiden väriä en ole vieläkään osannut tyhjentävästi määrittää. Mutta minä haluan katsoa niihin silmiin ja hymyillä ja sanoa, että "oletpa sinä hassu", ja minä haluan silittää vaaleita pehmeitä hiuksia ja tuntea vasemman jalkani puutuvan ja olla siinä ja olla vain ja unohtaa, että ensi viikko on tulossa.

Ja minun käteni muistaa, miten sinun kätesi minun kädessäni on.

-Suuse-

Kissa poseeraa. Silmäni makaavat isän ikivanhalla tummanruskealla työpöydällä ja ovat ihastuttavanlikaiset. Tämä päivä on ollut täydellinen turhuus. Mitään järkevää ei ole tullut harrastettua, mutta kasapäin tekemättäjättämiä sitäkin enemmän. Illalla jälleen yhden istumiseen kulutetun tunnin jälkeen katsoin BB:tä ja totesin, että seinäjokelainen Jarkko on hyvä tyyppi kaikkine tavallisenomalaatuisine persoonapuolineen.

Minusta on tullut mummo. Kymmenen vuotta sitten Kauniit ja Rohkeat olivat in. Tänään katsotaan BB:tä. Melkein sama. The Bold and the Beautiful ja Big Brother. Nykyisin 1. BB:tä katsotaan ainoastaan sen ansiosta, että maikkari on valinnut sille kerrassaan loistavan esitysajankohdan. Kello viisi arki-iltaisin. Samaan aikaan neloselta tulee utopistiseksi muuttunut Days of our lifes, ja subilta...no, tulee mitä sattuu. E enterntainmenttia: Hollywoodin 101 kuuminta mimmiä tai julkkispaljastuksia tai jotakin muuta yhtä "aivot narikkaan" -katsottavaa. Ylen kanavia ei yleensä jaksa edes vilkaista, jim on viiden aikaan illalla vaihtoehtona täysi mahdottomuus, musiikkikanavaa katsoo tarpeeksi humalassa muutenkin, ja haistakaa kukkasia kaikki kauniit maksukanavakortin omistajat.

Viideltä katsotaan siis perinnepas**ksi muuttunutta 1. BB:tä. Illalla myöhemmin minä katson 2. BB:tä, koska minulla ei ole mitään parempaa tekemistä kuin tapittaa realitytelevisiota, karvaisen kainalon pesua ja päiväkirjahuoneessa viikkotehtävistä valittamista yksi naama kerrallaan. Tämä on muoti-ilmiö. Näyttää siltä, että vaatteiden lisäksi myös ihmisluonne kopioituu menneisyydestä. Tyylikkäästi lisätkäämme siihen kaikkeen nykyaikamme INNOt ja hiustenpidennykset, polttavat puheenaiheet ja kaikki kauniit monenväriset kodinkoneet ja haravanvarret, joihin saa liittää kiinni ikioman blingblingin.

Tällaisessa maailmassa tarpominen on kiireistä puuhaa, vaikka mitään tekemistä ei edes olisi. Ennen pitkää sinä olet koukussa. Sinä olet koukussa onkeen ja kuntosalin juoksumattoon ja lähikuppilan voisilmäpullaan ja alennusmyynteihin ja digiajan ah niin ihanaan televisio-ohjelmatarjontaan ja viininpunaiseen 150 euron vedenkeittimeen ja sinä vihaat sinun työtäsi ja keittiössä odottavaa tiskivuorta ja pyykkihuonetta ja silitysrautaa ja nurmikonleikkuukonetta ja autontankkaamista ja perheenjäseniä ja ikkunaverhojen vaihtamista ja joulun tuloa ja sinä roudaat tavaraa kaupasta ja hukutat itsesi alle kaiken sen hurmaavanihastuttavanhelpotuksen. Iltaisin jalat turvonneina osaamatta päättää minkä voidepurkin kymmenestä uudesta avaisi sitä miettii, minne kaikki tekemisenaika on vuotanut. Tässä veneessä on reikä. Tämän veneen on nyt päästävä nukkumaan.

-Suuse-

Miten kauan minä olen töissä? Sairaslomatuuraajana oleminen on ehkä maailman ärsyttävin tapa tienata karkkirahaa. Koskaan ei tiedä, mikä viikko on viimeinen. Mutta hei, sehän on ihan niin kuin elämä. Koskaan ei tiedä, koska avannosta pettää jää tai koska sitä yksinkertaisesti vain kyllästyy omaan naamaansa ja kaikkiin kauniisiin näppyihin ja lohkeileviin kynsiin ja päästä tippuviin hiuksiin ja nukkaantuviin vaatteisiin ja jatkuvaan pakkomielteeseen juosta joka paikkaan ja koska sitä sitten kyllästyttyään vain ottaa ja hyppää parvekkeelta kivetykselle miettimättä sitä sen kummemmin ollenkaan.

Kiitos tästä. Tämä on ollut hieno pieni sisäpiirielämä. Tänään minä ajattelin, että voisin jatkaa tätä vaikka kuinka kauan. Tulla kahdeksaksi töihin ja näpytellä stooria päivät pitkät ja vähän kuvata kukkia ja muksuja ja autoja ja kissoja ja koiria ja vanhoja rakennuksia ja leipomista ja juoksemista ja hymyilemistä ja istumista ja elämänkertaa ja taulua ja huomista ja eilistä ja aamua ja iltaa ja sitä, kun joku laulaa ja laulaa eikä tajua, että kuva on tyhmä jos siinä on suu auki kuin nälkäisellä pöllönpojalla. Mutta. Minä en voi jatkaa, koska minä olen keskeneräinen kulttuurivammainen yliopistonorkoilija; minä olen väliaikapullaa ja -kahvia, minä olen OPISKELIJA, eikä minulla siten ole vielä ammattia ollenkaan.

Tämä on siis viimeinen viikko. Ehkä. Joka viikko on ollut viimeinen viikko torstaihin asti, mutta perjantaina ei sitten yhtäkkiä ole ollutkaan. Hullunkurisuuden huippu on se, että kun minä kesäkuussa aloitin toimittajana, minulle luvattiin töitä ainoastaan juuri yhdeksi viikoksi. Ja mikäs kuukausi nyt on? Heinäkuu?

Silti. Aikaa täällä minä en vaihtaisi pois. En edes karkkipussista.

-Suuse-

Minä olin ajatellut kehua itseäni. Tänä aamuna minä ajoin hiekkatiellä maakuntakierrosta, ja satoi, ja kura lensi ja sotki autoni vai olinko se minä, joka sen sotki ja minä ajoin ja ajoin ja ajoin ohi oikean risteyksen (siis ihan oikean) ja mietin kuka hullu asuu hiekkatiellä, jonka kaltevuuskulma näyttää aurinkoon. Enää minä en ajattele kehua itseäni. Minä juon kahvia ja nollaan hirvittävän pitkän trippimittarin ja vetäydyn kuoreeni vihaamaan pilkkuja, joita minä en millään jaksaisi käyttää juuri nyt.

Yksin on hauska jammailla. Heiluttaa päätä edes takaisin ja heitellä käsiä luonnottomiin asentoihin ja naputtaa tahtia päkiällä lattiaan. Purra alahuulta omilla hampaillaan. Imaista kiinni poskestaan niin, että poski näyttää hymykuoppaposkelta peilistä päin katsottuna, vaikka se ei oikeasti sitä olekaan. Minä en vieläkään jaksaisi käyttää pilkkuja. Kesällä minä sain hymykuopan, vaikka se hymykuoppa onkin hymyruttujen väärällä puolella. Se hymykuoppa tuli siksi, että kulta kutitti minua, ja minä nauroin ja kiljuin ja herätin koko talon ja löin pääni maailman typerimmän yöpöydän kulmaan. Se hymykuoppa on käytännössä suupielen kulmassa vasemmalla puolella kasvojani omilla silmillä katsottuna. Ei muiden silmillä, koska muiden silmillä ei voi katsoa, jos niitä ei varasta yöllä toisen päästä ja asenna erikeepperillä kiinni omaan päähän ison sukuunsa tulleen nenän molemmille puolin.

Minun autoni on ryöminyt mudassa tänäänkin. Se tekee sitä aina välillä. Aina silloin, kun minä en satu katsomaan. Minun autolleni pitäisi ostaa jalkapallo tai joku kiva kaveri, joka veisi sen aina syömään tai elokuviin iltaisin. Se ryömii mudassa, koska sillä ei ole mitään parempaa tekemistä ja koska se oikeasti luulee olevansa mutaisena onnellinen. Minä en ole. En mutaisena enkä siksi, että autoni on mutainen. Mutta muuten minä olen. Paitsi kolme päivää kuukaudesta, kun hana on auki, ja minä makaan lattialla kykenemättä konttimaan sänkyyn tai jääkaapille tai television ääreen tai tupakalle tai narun jatkoksi, sillä silloin minä teen kuolemaa. Koskaan se ei kuitenkaan ole ollut valmis. Kuolema. Siis.

Iltaisin minä laulan suihkussa R. Marxin ikivanhaa kauhtunutta rakastettavanällöttävää biisiä Where ever you go. Sata vuotta sitten lauloin sen riparilla isosena ollessani toiseksi viimeisen illan konsertissa pikkuisilleni. Sitä ei muista enää kukaan, sillä sieltä säilyneet kuvatkin ovat jo kellastuneet. Kesällä töissä minä poltin käteni hampurilaiskuoren paahtimeen, kun puhuin puhelimessa yhden isosriparilta saamani ystävän kanssa. Elämisenmerkkejä. Ihan niin kuin uniikki hymykuoppani. Tai puinen voiveitsi vitriinissä made by mies from Alajärvi. Tämä on ihan liian pitkä merkintä.

Siitä huolimatta. Yhden ihmisen lähellä minä olen enemmän. Vain yhden ihmisen.

-Suuse-

Kun tupakka-askista polttaa kolme tupakkaa, sinne mahtuu yksi tavallinen sytkä. Ei mikään goltti, vaan yksi tavallinen sievä kädessä pysyvä sormiin sopiva sytkä. (Why do I think of this?)

Iltapäivä. Tunti sitten joku tahtoi kääntää kellonviisarit minuuttia vaille neljään. Koko viikko on ollut viime viikosta toipumista. Ja viime viikko oli toipumista sitä edellisestä viikosta. Ja sitä edellinen viikko oli valmistautumista viime viikkoon. Ei pysty. Ei jaksa. Ei yksinkertaisesti huvita olla töissä, mutta aika kuluisi paremmin, jos minä edes yrittäisin saada aikaiseksi jotakin. Työkaveri oli löytänyt näppäimistön alta sellaisen pienen salaisen taikanapin, jota painamalla juttu kirjoittautuu itsekseen. Minä sanoin, että minä tahdon sellaisen napin myös.

Tänään minä tajusin, että minä tarvitsen lämpöiset lapaset tai kahden viikon rantaloman jonnekin tarpeeksi kauas kylmästä tuulesta ja aamuyöllä jäätyneistä autonikkunoista, joita joutuu kädet kohmeessa krapaamaan. Uloshengitys näkyy jo. Minä näen painajaisia paleltuneista varpaista ja keksin uuden kirosanan. Mulkaisen sinisille sandaaleille kenkäkaapissa, sillä ne odottavat uutta kesää eivätkä tajua, että kesä ei tule ennen talvea, ja talvi...noh, siinäs näette, että joskus jopa sandaalit tahtovat siirtää kellonviisareita eteenpäin.

Talvessa on yksi hyvä puoli. Talvella pääsee lautailemaan :P

-Suuse-

Tänään minä olen nähnyt ainoastaan sinisiä autoja ja valkoisia autoja, mutta se toteamus vesittyi juuri äsken punaisen pakettiauton ajaessa Kustaa Tiitun tietä ohi työhuoneeni ikkunan.

Aamulla minä löysin ison mustan lihavan kärpäsen sängystäni käpertyneenä seinänviereen. Se oli kuollut. Sen jalat olivat kummallisella vänkyrällä ihan kuin se olisi ollut kylmissään. Minä nostin kärpäsen kynsilläni toisesta siivestä ja tiputin vessanpönttöön. Nojasin keittiössä tiskipöytään ja join kahvia, ja kello löi puoli kahdeksan, ja minä odotin, että minä kohta sanoisin jotakin ääneen ihan vain siksi, että tyhjä talo ennen hämärän laskemista aamulla on aina niin kamalan hiljainen.

Nyt olen nähnyt sinisiä autoja ja valkoisia autoja ja punaisen pakettiauton ja virheän pakettiauton ja mustan auton ja harmaan auton ja postiauton ja poliisiauton ja yhden tummansinisen skootterin, jonka kuljettaja istui etunoja-asennossa selkä kyyryssä kädet koukussa ja pussaili omia polviaan.

Kymmenen vuotta sitten syyslomalla Vuokatissa satoi lunta.

-Suuse-

Kuudes kuppi kahvia. Pitää soittaa saksalaiselle päiväkotiharjoittelijalle, mutta minun hitlerini on hukkunut avantoon. Kädet tärisevät. Jos minulla ei ole muuta aktiviteettia, minä kopistelen korkokenkieni korkoja lattiaan. Kävelen työhuoneessani pyörryttävänpientä ympyrää ja haen lisää kahvia keltaiseen mukiini ja nipistelen korvanlehteäni terävillä kynsillä. Kirjoitan nimeni valkoiselle näytölle ja pyyhin sen pois. Minun kamerani on täynnä roskaa, ja neliskanttinen pöytänauhuri narisee. Ulkona tuulee ja on typerännäköistä, ja tuo sama vanha kaksoispiste puhelimeni päällä keltaiseen paperiin läntättynä näyttää edelleen enemmän kysymysmerkiltä kuin siltä, mitä sen pitäisi esittää.

Viinirypäleestä lensi mehut.

-Suuse-

Pari viikkoa sitten minä heräsin väärältä kaistalta satasen vauhdissa auton vasemmanpuoleisten renkaiden harratessa iloisesti ojanreunaheinikkoon. Oli yö, ja minä olin itsepäisesti päättänyt jaksaa pimeällä kaksi sataa kilsaa Jyväskylästä kotiin, sillä seuraavana aamuna kahdeksalta oli jo aktiivisesti istuttava toimiston marjapuuronpunaisella tietokonetuolilla ja leikittävä toimittajaa.

Tänään minä en voi mitenkään päin katsottuna käsittää, miten yhden tunnin yöunilla voi selvitä hengissä Seinäjoelta Lapuan keskustaan. Minun silmäni ovat niin väsyneet, että ne ovat poikkeukselliselta ominaisväriltään tomaatinpunaiset, eivätkä ne suostu enää sulkeutumaan. Siitä huolimatta minä nukun nyt. Auto heijaa keskiviivalta heinikonreunaan ja takaisin, ja insinööriajovalvoja säälisi minun reaktionopeuttani, jos saisi tilaisuuden nähdä sen. Nenästä vuotaa verta. Päätä särkee. Täydellisen väärä päivä istua marjapuuronpunaisella tuolilla ja leikkiä toimittajaa.

Aamulla väsymyksestä sekaisin nuku hyvin kulta ja kaikki sinun sukkiisi piilotetut lämpöiset varpaat. Voi kun minä olisin saanut jäädä sinun kainaloosi nukkumaan.

-Suuse-

Kahvikupin kanssa keskusteleminen on typerää. Pikkuveli oli lähtenyt töihin jo seitsemäksi, kun minä vasta yritin avata silmiäni uuteen huomiseen. Lähtiessäni unohdin pestä hampaat, mutta suussani maistuu ruisleipä nyt. Aurinko paistaa, ja minä olen toimistohiiri, ja toimistohiiri unohti puhelimensa aamulla yöpöydän päälle laturinpiuhasta roikkumaan.

Kahvikuppi ei puhu. Se kilisee, kun sen tiputtaa keittiönlattialle aamuisin. Tänään en tahtonut herätä edes kahvipannun pieneen suloiseen porinaan. Keittiössä ajatus eväsleivistä päässäni ärsyynnyin töihin menemisestä. Yhdeksän jälkeen aamupalaverissa tajusin ihastuneeni vaaleaseinäiseen toimistohuoneeseeni ja kaikkiin tapaamiini ihmisiin ja keltaiseen kahvikuppiini kahvihuoneessa ja ikkunani maailman suurimpiin sälekaihtimiin. Ja kaikkeen siihen, mitä ihmiset sanovat tavatessaan minut ensimmäisen kerran. Sillä oli se sitten mitä tahansa, heikkoina hetkinä se auttaa katsomaan oikeaan suuntaan.

Joskus minä tahtoisin tietää, minne kaikki työhuoneeni pienet ja suuret putket ovat päätyneet.

-Suuse-