IRC-Galleria

Vaasassa. Vieläkään minä en tiedä, mikä huoneeni ikkunan luona seisova puu oikein on. Joka tapauksessa se on talviunilla nyt, joten kyselyyni vastaamineen venyy sen osalta ensi kevääseen. Minä vihaan jatkuvia tieremontteja. Hietalahdesta en ollut ylimääräisten liikenteenjakajien ansiosta selvitä rautatieasemalle alkuun ollenkaan. "Taajamajuna Jyväskylästä saapuu raiteelle yksi." Sen jälkeen meitä oli kaksi auton kyydissä matkalla keskustasta Palosaareen Yleisradion naapuriin.

Miten monta vuotta on siitä, kun Lapuan kaupunginkeskusta sai ensimmäiset liikennevalot? Minä olin silloin yläasteella ehkä seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla. Sinä keväänä kaverini mursi sormensa liikennevajojen kevyenliikenteen valonappiin ensimmäisenä päivänä. Minä en vieläkään ole täysin varma siitä, miten hän sen oikein onnistui tekemään. Pikkusisko tulee huomenna kotiin. Jo parin vuoden ajan Lapualla on puhuttu liikenneympyrän rakentamisesta jonkun liikennevaloristeyksen tilalle keskustaan. Autokoulun opettaja sanoi neljä vuotta sitten, että lapualaiset eivät oppisi ikinä käyttämään ympyrää oikein. Minä en sanonut siihen mitään. Minä join kahvia muovimukista teoriatuntien kahvitauolla ja poltin kieleni ja nielaisin kaurakeksin, joka maistui kermaiselta mansikkakakulta. Minusta se oli melko ällöttävä kokemus.

Minä olen ajatellut soittaa yhden puhelun. Minä olen ajatellut etsiä numeron puhelimeni numeroluettelosta ja painaa ok-nappia ja kuunnella hälytystä ja odottaa, että toisessa päässä vastataan. Mutta minä en tiedä vastataanko toisessa päässä ja miten vastaamiseen kyllästyneenä siellä vastataan. Minun ikkunani puu on kuollut. Tänään minä olen ihan varma siitä, ettei se herää ensi keväänä vastaamaan kyselyyni, jonka minä olen sitä varten jättänyt pääkoppaani lintujenlaulua odottamaan. Vaasassa paistaa aurinko.

Juuri nyt minusta tuntuu, että minä en tällä viikolla sopeudu tänne ollenkaan.

-Suuse-

Tänään on liian kylmä esittää pärjäävänsä ilman kuumaa mustaa kahvia ja lämpöpatteria ja kerrospukeutumisen haasteellista taitoa ja villapaitaa ja lapasia ja mummon tekemiä sinisiä villasukkia jaloissaan. Häiritsevä tarve puhua englantia. Kukaan ei ole kotona, enkä minä viitsi puhua seinillekään, siispä minä puhun itselleni ja omalle sukuuni tulleelle isolle punaiselle nenälleni, jota minä mielelläni tukin lähes joka paikkaan.

Vaasassa tuulee. Minun ei tarvitse olla siellä tietääkseni sen. Tällä viikolla kalenteriin on merkitty kokonaista kaksi hurjaa ällistyttävää päivää luentojen parissa, molempina päivinä vieläpä niinkin paljon kuin miten monta tuntia jotakin nykysuomeen liittyvää(?). Minä melkein läkähdyn tähän pakottavaan kiireeseen olla viidessäkymmenessä paikassa yhtä aikaa. Siis minulla on juurikin niin kamala kiire, että en ehdi edes norkoilla galleriassa kyttäämässä, mitä kavereiden sivustoille kuuluu, enkä minä ehdi miettiä ruokakaupassa keksihyllyn luona ostaisinko jaffoja vai dominoja vai olisinko tylsä ja ostaisin tylsiä tavallisia piparkakkuja ihan niin kuin joulu ei olisi tulossa jo muutenkin. Tekemisenpuutteen sietämätön keveys. Miten moneen kertaan tuotakin sietämätön keveys -fraasia on tämän vuosituhannen aikana jo ehditty lainaamaan? Minä en muista sen kirjailijan nimeä, enkä minä jaksa raahautua sitä arkistoista tarkastamaan. Tämä on raiskaus. Pahoittelen.

Tänään joku täyttää kaksikymmentäkaksi vuotta. Ihan varmasti. Ei kannata väittää vastaan, sillä minä jo nielaisin avaimen. Lehtitoimittajaminäni epäjärjestelmällinen muistiinpanovihko on jossakin vaiheessa muuttunut kohtuullisen siistiksi. Minä varmaan nukuin sen päivän, sillä siitä päivästä minä ei muista sekuntiakaan. Aamupäivällä ajaessani Seinäjoelta kotiin tajusin yhtäkkiä, että en ollut ollenkaan varma, tulinko sijanneeksi loppuun sen sängyn, jonka lakanat me viime yönä yhdessä jälleen kerran rutattiin. Liian kapea lakana naurattaa kaksi viikkoa, mutta sen jälkeen korvat alkavat jostakin kummasta syystä savuamaan. Joka ilta sama juttu. Viiden minuutin paikallaan lojumisen jälkeen lakana on jo kääriytynyt kääretortturullalle keskelle vuodetta, ja minä ihmettelen, miten se joka ilta oikeastaan onnistuu tekemään sen. Olen ajatellut kaivaa ompelulaatikosta neljä hakaneulaa yhden jokaiseen nurkkaan. Sen jälkeen ajattelin kuitenkin ostaa uuden ISON lakanan, jolla ei ole pakkomiellettä muuttua kääretortuksi iltaisin. Tänä aamuna minä pääsin siihen vaiheeseen, että suunnittelin lakanan tykkänään unohtamista lattialle jonnekin luovan sekavuuden keskelle pedatessani vuodetta kultani jo lähdettyä kävelemään koululle päin.

Ainoastaan vapaapäivänä minä olen tällainen. Vapaapäivänä minä en ajattele juuri mitään kovin järkevää.

-Suuse-

Kahdeksalta illalla minun oli pakko hiipiä toimituksen käytävälle etsimään valokatkaisijaa. Miksi konttorin puhelimeen soitetaan isänpäiväsunnuntaina, sitä minä en tiennyt enkä enää kymmenennen soittoyrityksen jälkeen ollut varma tahdoinko tietääkään.

Kesäöiden pelottavuus on erilaista kuin talvisin. Talviyö on yksinkertaisesti rehellisensäkkipimeä; se ei jätä pienintäkään varaa nähdä nenänsä eteen kahta metriä enempää. Kesäyönä kaikki muuttuu kummalliseksi. Ihan pienen hetken on hämärää, ja järvenranta on tyyni, ja maa on hiljainen, ja tekisi mieli kuiskata, kun ei viitsi herättää nukkuvaa puuta ja nurmikkoa ja etupihan kivetystä ja naapurin kukkapenkin kuutta kaunista orvokinvartta kukkineen. Sitten yhtäkkiä ennen kuin olet edes keksinyt, miksi kutsua tuota kummallista hiljaisuutta, aurinko alkaa nousta, ja tuttu Bemari ajaa ylinopeutta ohi punaisen postilaatikon matkalla ties minne juuri niin kuin eilenkin.

Keskikesän yössä minä istun tupakansavuisessa huvimajassa ja avaan sen ainoan avaamiskelpoisen ikkunan. Minä en tunnista lintua laulusta enkä laulua linnusta, mutta minä kuuntelen, ja sinä sanot, että se sama Bemari meni postilaatikon ohi tänäänkin. Ja niin me olemme kahden siellä, missä meistä kumpikaan ei ajattele huvimajaa kauemmaksi, sillä huvimajaa kauempaa ei juuri nyt ole olemassakaan. Marraskuussa sinä naurat minun yrityksilleni laskea kuukausia siitä, milloin me ensimmäisen kerran olimme oikeasti parivaljakko, ja sinä silität minun hiuksiani, ja minä hymyilen, ja me nauramme, ja "tämä on hyvä paikka", minä ajattelen ja päätän milloinkaan olla unohtamatta sitä, miltä kultani käsi minun kädessäni tuntuukaan.

Minun pelkoni on pimeässä. Auki jäänyt ovi toimituksen hämärään käytävään. Hiljainen tyhjä kotipiha vailla ainuttakaan valoa, tienvarsien sammutetut katulamput yöllä yhdeltä matkalla Jyväskylästä kohti kotia Etelä-Pohjanmaan rajoilla jossakin. Pienenä minä pelkäsin kirkollisia uskonnollisia lastenvirsiä. Iltasadun jälkeen kasettinauhurin soidessa minä tahdoin hukkua peiton alle ja itkeä, ja äiti meni ja isä meni myös, ja minä mietin, miten sanoa heille, että minä kaipasin jotakin muuta kuin lauluja taivaasta jossakin.

-Suuse-

Tavaratalossa miesten vaateosastolla sukkahyllyn ääressä isänpäivä on yliarvostettua. Yliarvostettua siitä syystä, että isällä on jo kaapillinen sukkia, ja sukistaan isä on tarkka, sillä isän hienoon olemukseen ei sovi Nalle Puh -sukat eivätkä Aku Ankat tai edes Marimekon pallosukat tai epämääräiset varvassukat tai kaikessa sekavuudessaan ah niin hurmaavat Harald Hirmuiset. Lompakko on, ja nahkahansikkaat on, ja hiihtopipo on, ja kliseinen maailman paras isi -kuppikin löytyy kaapinpohjalta jostakin. Sitä paitsi isä tahtoo ostaa asusteensa itse. Isä on omatahtoinen henkilökohtaiset mieltymyksensä tunteva hienostomies ja isällä on jo kaikkea, eikä isä juuri siitä syystä edes tarvitse paljon mitään. Sukkahyllyn ääressä päätän ostaa suklaalevyn. Antaa isälle pienen lämpöisen halauksen ja kertoa huonon blondivitsin, joka saa isän virnistämään.

Neljältä aamuyöstä minä en jaksa enää nousta vessaan kasvoja pesemään. Kaksivuotias Lilli-kissa on ihastunut kultani lämpöiseen syliin; se kiertää ja kiertää ja kurnuttaa ja puskee nenäänsä joka paikkaan ja kutittelee kynsillään ja nostelee etutassujaan kuin näyttelyhevonen. Minä nojaan päätäni kultani vatsaa vasten, ja oikean käteni etusormi rallittaa pientä ympyrää lämpöistä rintakehää kiertäen. Joskus minä yllätyn pienestä hellästä kädenkosketuksesta reittäni vasten. Minä yllätyn ja hymyilen tajuamatta sitä ja minä tartun kultani käteen ja tunnen pienen hellän silityksen sormissani ja "voi miten hyvä on olla tässä", minä ajattelen ja olen siitä enemmän kuin iloinen. Aamupäivällä kissa raapii ovea, ja minä olen solmussa lakanan kanssa, ja kulta kömpii takaisin vuoteeseen. "Minä tunnen sinun vartalosi", minä sanon ja painan takkuisen pääni lämpöiseen kainaloon. Tänään ei ole kiire, ei minnekään.

Illalla hämärässä ennen kotipostilaatikkoa ajan vapaalla ja jarrutan ja vaihdan vitoselta kakkoselle ja käännyn pihaan ja väännän avainta ovenlukossa ja suoristan vuoteeni ruttuisen aluslakanan. Lämmin kosketus on jäänyt minun iholleni, ja "minun lakanoissani on sinun tuoksusi", sinä sanot takaisin.

-Suuse-

Minun käteni tärisevät niin, että kuvista tulee sohjoisia ja sekavia ja heilahtaneita ja niin minä sen jälkeen suutun ja suljen kamerani ja näytän sille kieltä ja alan kirjoittaa. Tänään on ollut niin kiire, että en ole ehtinyt kuin moikata omaa yksinäistä näyttöpäätettäni työhuoneeni työpöydällä kanssa tyhjän pepsi max -pullon ja kasan kauheita papereita, jotka yrittävät saada minut hukkumaan. Jo nyt ulkona on hämärää. Yksi nahka-asustemyyjäyrittäjä sanoi minulle tänään, että minun korvakorujeni ansiosta minua ei voi koskaan unohtaa.

Tänään minä teen pitkän treenin. Minä teen pitkän pitkän treenin ja olen hikinen ja käyn suihkussa ja putsaan korvani pumpulipuikolla ja hymyilen. Illalla pitää vielä päivystysvuorolla töihin. Minä jo melkein ehdin unohtaa sen ihan kokonaan. Minä olen yrittänyt unohtaa isänpäivän. Sen minä olen yrittänyt unohtaa. Unohtaa ja nukkua sen ohi ja soittaa maanantaiaamuna ja sanoa anteeksi niin katuvalla äänellä kuin koskaan kykenen. Joku on sammuttanut toimituksen käytävän kaikki olemattomat valot. Viimeiset askeleetkin menivät jo jonnekin.

-Suuse-

Eilen seitsemältä illalla minä sain lievän paniikkikohtauksen tuijottaessani itseäni silmiin yläkerran vessan peilissä. Olisi pitänyt jo mennä, mutta minä yritin kävellä ja kiertää kaukaa kaikki peilit kokovartalopeileistä taskupeiliin ja pöydällä makaavaan piianpeiliin, jossa minun vyötäröni on aina yksitoistavuotias. En saanut hengitettyä. Pikkuveli alakerrassa kulutti malttamattomana eteisen mattoa hiihtäessään sitä edestakaisin. Tiedotusvälineissä psykologit ihmettelivät, miksi kukaan ei ollut vetänyt snorkkeleita päähän ja sukeltanut korvan kautta ampujan salaiseen ajatusmaailmaan.

"Se joka sanoo sen ääneen, ei koskaan tee sitä." Erään ystäväni näennäisesti fiksu ilmaus. Toisinaan se pitää pelottavan hyvin paikkansa. Pahassa olossa ihminen yleensä hakeutuu läheistensä pariin. Purkaa kipuaan. Vuodattaa tuskansa pois sanomalla ajatuksensa ääneen. Toiset ihmiset eivät puhu. He ehkä ajattelevat kykenevänsä olemaan yksin, he ehkä ajattelevat todella olevansa yksin ja he kyllästyvät ja alkavat vihata jotakin, kunnes lopulta vihaavat koko maailmaa. He vihaavat sitä ja kaivavat ajatuksilleen tukea kirjallisuudesta ja historiasta ja filosofiasta ja luovat oman ajatusmaailman. He uskovat olevansa oikeassa ja he vihaavat leipää ja karkkia ja lenkkareita ja hymyä ja naurua ja työtä ja lopulta he vihaavat ihmisiä ympärillään ja kirjoittavat oman filosofiansa, jossa he kertovat, että maailma on turha ja epäreilu ja että he ovat väsyneet kaikkeen siihen, mitä ympärillä on.

Illalla pakkanen kerääntyy kaupungin kaduille, eikä pohjastaan sileillä korkokengillä pysty kunnolla kävelemään. Televisio puhuu ei mitään älyttömän järkevää, ja minä mietin, mitä pieni kriittisessä tilassa sairaalassa makaava pää tästä päivästä ajattelee. Jos jokainen meistä on joskus hullu, miksi toiset meistä sulkeutuvat kipuunsa kokonaan? Miksi toinen sairastuu bulimiaan, ja toinen päättää lähteä pesuhuoneen lattialla haulikonpiippu huulillaan? Ja miten kukaan meistä voisi nähdä mitään sellaista, mitä ei yksinkertaisesti näy ulospäin?

Ruskeat silmäni katsovat minua takaisin. Minä nojaan vessanlavuaarin pöydänreunaa ja "sinä olet idiootti", minä sanon. Oliko se halu jättää jälki maailmaan? Jättää jälki, jonka sanomaa kukaan ei kuitenkaan koskaan ymmärtänyt. Minun paniikkikohtaukseni on ohi nyt. Minä en jaksa ajatella, mitä minä halveksin itsessäni kaikkein eniten. Ei saisi katsoa peiliin. Ei huonoina päivinä, sillä silloin se on kaikkein vaikeinta kestää. Pienen pään pieni ajatus. Pieni. Olematon.

-Suuse-

Tänään on hyvä päivä olla lehtitoimittaja. Tänään on hyvä päivä olla myös omakehuinen sittisontiainen, sillä tänään minä olen aktiivinen jokapaikanhöylä ja minä hymyilen ja juttelen tutuille kasvoille, ja minua kiitellään hyvästä työstä, ja minä olen ah niin ammattitaitoinen ja pirteä ja nopea ja ihka oikea tehotyttö. Tämä kaikki johtuu tietenkin siitä, että minä eilen hassuttelin kultani kanssa illan viiden päivän erossaolon jälkeen. Ja vähän myös siitä, että päätoimittaja pidensi minun soppariani, ja että punainen kansio on viikonloppupäivystyksen osalta ihastuttavan tyhjillään, ja että ulkona paistaa aurinko, ja että Ruotsin tuliaiset kelpasivat kaikille niille, joille olen niitä jo ehtinyt jakelemaan.

Ystäväni sanoi, että Ruotsinreissu oli meille kahdelle tyttölapselle oikein roadtrippi ja kielikurssi ja kokemus sinänsä niin kirjaimellisesti kuin sen ikinä pystyy tajuamaan. Parasta Ruotsissa oli yhteinen ystävämme, jota me kaksi pientä hassua hoopoa lähdimme Karlstadiin asti katsomaan. 1200 kilometriä neljässä päivässä. Tänään minä olen rallikuski ja proautoilija ja liikennemerkkien asiantuntija ja minä kävelen nenä taivasta kohti osoittaen niin kauan kunnes törmään valopaaluun pikkuveljeni tavoin. Kulta teki eilen pitsaa ja istutti minut keittiönpöydän ääreen ja otti jääkaapista pepsi max -pullon ja astiakaapista lasin ja laski ne pöytään nenäni eteen.
"Tästä limsasta sä kuitenkin tykkäät eniten", kulta sanoi ja käveli siivoamaan, ja tuulihousujen lahkeet laahustivat maassa, ja minä hymyilin.

Sunnuntai-iltana Karlstadissa kampuksen lähellä kakkoskerroksessa kommuunin terasilla ruotsalaispoikien likaiset astiat kaiteen vieressä keräsivät hometta ja lehtiä ja roskaa. Minä poltin tupakkaa ja tuijotin maassa asfaltilla makaavaa televisionrähjää ja minä kaipasin niitä käsiä ja sitä hymyä ja niitä huulia ja niitä pehmeitä vaaleita hiuksia ja minä halusin jo nähdä ne sinivihreät silmät ja katsoa niihin ja hymyillä ja sanoa:

"Sinua minä rakastan."

-Suuse-

Laivan tupakointitilassa vanha mies kertoi, että Kreikka on kanelimaa, ja kreikkalaiset ovat kanelikansa. Autokannella kymmenen minuuttia ennen Turun satamaa sama mies ei ollut löytää omaa autoaan. Minua ei väsyttänyt. Minä katsoin itseäni silmiin laivan ikkunan kautta ja ajattelin jo ajavani autolla ohi Etelä-Pohjanmaan vaakunakyltin jossakin Jalasjärven tienoilla monen tunnin päästä myöhemmin.

Ruotsin Karlstadissa yökerhot sulkevat ovensa kello kaksi yöllä. Sitä ei tarvitse tulla ihmettelemään Pohjanlahden oikealta puolelta, sillä sitä ihmetellään jo Tukholmassakin. McDonaldsissa vessanovessa on miehen ja naisen kuva. Ystävän kanssa kymmeneltä perjantai-iltana stressihekumassa saatiin sen vuoksi hepuli, joka minun osaltani ei alkuun loppunut ollenkaan. Puoli kaksitoista navi sanoi, että ollaan määränpäässä. Maailmanmatkaajavaihtariystävämme koputti sateessa sateenvarjon kanssa valkoisen hiivatin autonoveen, ja me tajuttiin olevamme Ruotsin Karlstadissa vieraassa paikassa keskellä opiskelijayhteisöä, jossa sisäsiivottomien nuorten miesten likaiset tahmaiset tiskaamattomat astiat siirretään sunnuntaisin keittiöympäristöstä parvekkeenlattialle lojumaan.

Nyt minä olen saanut tarpeekseni laivoista ainakin siihen asti, kunnes eksyn sellaiseen seuraavan kerran. Olen ajanut Tukholmassa silmät ristissä aamuyöllä hämärässä ja nähnyt ainakin sata Slusseniin menevää bussia. Minä olen ajanut autolla laivaan ja ollut Ruotsin toisiksi suurimmassa yökerhossa ja minua on luultu britiksi, sillä minulla on englantia puhuessani kuulemma brittiläinen aksentti. Minä olen oppinut suurinpiirtein Ruotsin kruunun kurssin ja hermostunut navigaattorille ja tilannut ruokaa ruotsiksi ja yrittänyt ymmärtää riikinruotsalaista aksenttia, joka kuulostaa enemmän mongertamiselta tramboliinilla hyppiessä kuin yhdeltäkään ainoalta oikealta ruotsin kielen sanalta. Ota se peruna pois suusta ja sano uudelleen.

Vaihtariystävämme opiskelukaverit puhuvat selvää ruotsia. Me sanottiin, että me ymmärrämme enemmän kuin pystymme itse sanomaan. Sen jälkeen puhuttiin englanniksi. Yksi tyyppi osasi ulkoa kaikki suomen kielen kirosanat. Minä olin lähellä kysyä, onko niistä tehty oikein sanakirjakin. Lauantai-iltana naapurikommuunin kakkoskerroksen parvekkeelta oli tiputettu televisio. Kävelykadun asfaltilla iltahämärässä en osannut sanoa, mitä ihmettä se muistutti kaikkein eniten. Yhteisen olohuoneen sohvien kangaspäällysteitä oli nakerrettu joskus iltapalaksi. Ranskalaiset tekivät ruokaa yhdeltä yöllä, ja ruotsalaiset makasivat krapulan kanssa sohvalla kengät jalassa ja tuijottivat televisiota. Lauantaiaamuna tuli uintia. Illalla tuli Bondi. Ikkunaverhot tahtoivat tippua alas klivuiltaan. Minä en ollut ainut, joka poltti tupakkaa, mutta L&M:ää ruotsalaiset eivät tunteneet. Me tyttöjen kanssa näytettiin niille kuinka Suomen puolella kaadetaan.

Kolmesataa kilometriä sunnuntaiyönä Karlstadista Tukholmaan. Minä ajoin, ja ystäväni toinen silmä oli itsepäinen ja painui kiinni, ja minä ajoin ja mietin, mitä kello on Suomessa, ja mitä unta kultani näkee nukkuessaan hämärässä huoneessa ulkona pakkasta sängyssä lakanat rutussa lattia täynnä vaatteita ja tölkkejä ja kirjoja ja papereita ja karvapalloja ja toimistotuoli, jonka yksi rullahaara makaa pöydällä vieressä kahden likaisen ruokalautasen.

Ja minun oli ikävä.

-Suuse-

Minun ikkunani puussa ei ole lehtiä enää ollenkaan. Kymmenen aikaan aamulla Vaasassa yliopistonrannassa paistaa aurinko. Opettaja oli viime syksynä ihan yhtä tomera ja sekava ja käskyttävä ja mielipidevalmis ja silti osaltaan niin rakastettavanhajamielinen. Kirjastossa emme kämppikseni kanssa meinanneet löytää suomenkielisten gradujen hyllyä. Laittakaa ne tosiaan joo aakkosjärjestykseen tekijännimen mukaan. Miten per**leessä siitä hyllymäärästä voi löytää nykysuomengradut ja markkinoinningradut kaikkien mahdollisten julkisoikeusgradujen ja tietotekniikangradujen seasta jotenkin muuten kuin arvaamalla edes jossain vaiheessa oikein?

Kahvilan musta poreileva automaattikahvi maistuu pahvimukilta. Minun kämppistäni on mukava katsoa silmiin yli kahvilan vaalean pöydän, sillä minun kämppikseni hymyilee ja uittaa punaista teepussia kuumassa vedessä ja tuo minun mieleeni tuon rannassa paistavan vaasalaisen auringon. Minä en muista, mitä aamuisella automatkalla tapahtui. Talvirajoitusten kanssa minä kuitenkin tänne kahdeksaksi aamulla selvisin. Vaasassa on aina skoottereita. Joku sanoi, että Lapualla on Suomen kaikkien kaupunkien omaan asukaslukuun nähden eniten mopoautoja. Tänä aamuna pikkupikkuveli pääsi yhden sellaisen kyydissä kouluun. Tai ainakin sinnepäin.

Kahvipurukaapissa on avattu keksipaketti. Eilen kulta sai kuningasajatuksen ja sanoi, että piirrellään lyijykynällä opiskelukämpän valkoiset autiot seinät täyteen pienenpientä sotkuista vänkyrää. Tähän aikaan vuodesta liian aikaisin aamulla minä ajan Seinäjoen keskustassa ohi sammuttettujen liikennevalojen, enkä minä näe busseja, koska bussit ovat menneet jo ja minä ajan ja minä menen ja mennessäni minä tajuan, että sen pienen hetken minä pidän siitä kaupungista kaikkein eniten.

-Suuse-

Isänmaamme pääkaupungissa kymmenen kilometrin bussimatka täydessä julkisessa kestää keskimäärin neljäkymmentä minuuttia yöllä neljän jälkeen. Samaan aikaan rautatieaseman taksijono on kaksisataa metriä pitkä, mutta sitä ajatellessa dösäpaikoista tappeleminen on paljon mielenkiintoisempaa puuhaa jopa sillä uhalla, että heseateriat survoutuvat matkan aikana paperipussissa, ja joku oksentaa viimeiset kaksikymmentä tequilapaukkua vieruskaverin syliin ja pyyhkii kasvonsa ikkunaverhoihin ja hoilaa Maamme-laulua ja mainostaa kotikuntansa nimeä ja sijaintia kartalla niin, että tulee välillisesti raiskanneeksi koko lähisukunsa kummitädin karjalanpiirakoita ja mummon puhelinjuorukavereita ja serkkujen koirankusettajaa myöten.

Vaasassa ollaan hurmaavasti pienensuuren sisäpiirikaupungin tyylikkäitä kaksikielisiä. Jyväskylässä ollaan suomalaisia keskisuomalaisia monikansallisia pienensuuren kaupungin Kirkkopuistonorkoilijoita ja kävelykatutassuttelijoita. Tampereella ollaan vähän niin kuin pääkaupungissa, paitsi että Tampereella on Kummelit ja kultakuumeet ja ah niin ihanat pirkanmaalaiset persoonapronominit mää ja sää niin päin pois ja myöhässä jos on niin: "khyl mää kerrrrkiän." Oulussa "syökkönää jellonia?" ja kukaan ei koskaan vastaa ja "pelekääkkönnää polliisia?" ja auta armias jos et ehdi väistää niin saat kivestä silmien väliin.

Lapualta on kaksikymmentäneljä kilometriä Seinäjoelle Suomen tangokaupunkiin. Aamuruuhkassa henkilöautolla kesärajoituksilla sen välin selviää 20 minuutissa. Huhtikuussa 1976 sattunut Lapuan patruunatehtaan räjähdys on yksi Suomen suurimmista rauhanajan räjähdysonnettomuuksista. Lapualla on körttimenneisyyttä ja Suomen sodan Lapuan taistelusta vielä tänäkin päivänä muistuttava kiviristin kenttä. Suomessa vuosina 1929-1932 vaikuttanut Lapuan liike on itsepäisen eteläpohjalaisen kaupungin historian vaiettu ylpeys. Lapuanjoen rannalla seisovassa valkoisessa Lapuan tuomiokirkossa on Suomen suurimmat urut. Noin 150 kilometriä pitkä likainen keväällä Ylihärmän pelloilla tulviva Lapuanjoki laskee Uusikaarlepyyssä Pohjanlahteen.

Pääkaupunkiseudulle humalassa joutunut lapualainen on äänekäs ja itsepintainen ja häpeämätön ilmaisemaan mielipiteensä bussissa istuvan tytön vaaleanpunaisista hiuksista ja tummaihoisesta poikaystävästä ja tummaihoisen poikaystävän kaksi numeroa liian suurista farkuista. Pääkaupungissa humalainen lapualainen linttaa punaisen nenänsä kiinni dösän kylmään ikkunaan ja kaipaa kompassia ja karttaa ja navigaattoria ja kaveria, joka tietää missä ollaan ja kahta loiventavaa Koffin kylmää olutta ja kotipaikkakunnan paikallisen grillin kerrosjuustohampurilaista ja äitiä ja tyynyä ja edes yhtä pientä rauhallista nurkkaa, jonne voisi käpertyä nukkumaan. Pääkaupungissa lapualainen kulkee laumassa, jossa muut lapualaiset valehtelevat olevansa vaikka Lappeenrannasta, kunhan eivät tule tunnistetuksi samaan porukkaan humalaisen kipeän muistinsa menettäneen pienen orvon yksinäisen lapualaisen kanssa. Yöllä viiden aikaan baarireissun jälkeen asunnolla lapualainen haukkuu muut lapualaiset ja strippaa keittiössä vaatteensa keittiönpöydän alle ja puhuu kolmea kieltä yhtä aikaa ja yrittää päästä kaikkien kainaloon nukkumaan ja hokee tyttöystävänsä nimeä ja haukkuu kaikki muut lapualaiset vielä kerran ja sammuu ja kuorsaa äänekkäästi nenä tyynyssä kiinni koko yön.

Tämä tässä oli fiktiivinen periaatteellinen kuvausdemonstraatio. Entä millainen on hesalainen, joka joutuu Lapualle lapualaisten maailmaan kilometrin pituisen kylänringin varrelle viikonlopuksi viikonloppua juhlimaan? Hmm.

-Suuse-