IRC-Galleria

Tuhlattu. Koko päivä. En saanu luettua ku 3 sivua. KOLME!!! Ja oon ollu 9 tuntia pystyssä ilman, että ois ees ollu krapulaa.

Mä en tuu pääsemään lipastolle. Se alkaa olla realiteetti. Mut mä en halua uskoa sitä. Mun koko elämä perustuu tällä hetkellä sille oletukselle, että oon opiskelemassa syksyllä. Mitään muuta mulla ei oo.

Mun ajatukset harrastaa samaa leikkiä, kun jo yli kymmenen vuotta sitten. Ainoo ero on, että tarinat on muuttunu entistä todellisimmiks. En enää liitele pilvissä, vaan luovin siinä samassa virtaavassa joessa, jossa oikeastikin lillun. Mun mielikuvitusmaailmassa sen joen uomat vaan kulkee eri tavalla. Tai ei edes aina. Jos keksin jotain oikeesti älytöntä, ni se on usein ihan toteutettavissa.

I should be writing books.

Mut se ei tuu tapahtumaan. Sen sijaan, mä haaveilen tunteja pääsykoekirja käsissä ja jumitan samalla aukeemalla, kunnes joku asia herättää hetkeks. Sit pari kappaletta tekstiä ja joko sorrun taas harhailuun tai sitte pitää tehdä jotain konkreettista. Vaikka syödä.

Mun elämässä ois paree tapahtua jotain. Oon kohta suljetulla osastolla tätä vauhtia. Menee vielä kokonaan kontakti todellisuuteen joku päivä. Ja ei tässä oikeesti mitään. Kunhan lämpimikseni kirjottelen.

Se, mikä on sitten taas jotenkuten lähempänä todellisuutta on se, että oon onnistunu hankkimaan itselleni ongelmia ton opiston kanssa. Ois pitäny vaan olla ottamatta sitä katsekontaktia keheenkään, niin kohta ei tuntuis vitullisen paskalta. Ja vitsivitsivitsivitsi. Hahhahhaa.

Vitut. I just hate goodbyes. Kaikki vituiks ton opiston takia. Opin ehkä skrivaamaan uudestaan (jotenkuten), mutta onko siitä hyötyä jos en sitte kuitenkaan pääse käyttämään sitä taitoa hyväkseni?

Ongelma on, et mä en haluis, ja mä haluun, mut mä en pysty, kykene.