IRC-Galleria

Ostin noppia. Taas.

Okei myönnettäköön, oli ihan sairaan tylsää. Aloin ettimään netistä jos jotkut on ollu niin naurettavia, että on pelaillu yksinpelinä pöytäroolipelejä. Yllätyin ehkä snadisti, että semmosia tosiaan on oikeesti tehtyki. Mahtais olla aika yksinäisen tekemisen multihuipentuma kuvitella ensin päähän joku maailma ja sitte siihen erikseen oma hahmo ja sit vaan sulkee silmät ja lähtee ihan vitun kaikkialle suuriin seikkailuihin sohvalla lojuten. Ja niissä maailmoissa lopulta vaan menettää sen hahmon kuitenki siihen, että joutuu heittämään noppaa ja failaa tarpeeks. Tai no menettää ja menettää. Voisin kuvitella, että kynnys huijaamiseen on aika iso, ku ei oo kenellekään paitsi itselleen vastuussa siitä, mitä mielensä sisässä tekee.

Ihan urpoa hommaa. Mietin ensin. Sit löysin joitain juttuja siitä, kuinka pari tyyppiä oli käyttäny tota luovan kirjottamisen menetelmänä. Kirjottanu ne seikkailut paperille ja aina noppa on määränny sen, mitä tarinassa tapahtuu, ja kirjottaja on joutunu lennossa sopeutumaan tapahtumiin, joita ei alunperin ehkä tarkottanu tapahtuvaks. Ei nyt mikään ihan turbourpo idea.

Ja mikäs siinä. Menin taaksepäin omassa ajatushistoriassani. Mähän elin aikoinaan, ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin varmaan joka toinen päivä edelleen, omissa mielikuvitusmaailmoissani, joissa teen jollain aliaksella asioita, jotka on joko enemmän mahdottomia tai vähemmän mahdollisia.

Oon varmaan käyny enemmän keskusteluja erilaisten hahmojen kanssa pääni sisällä elämässäni ku oikeessa maailmassa. Kaikki ne vuodet, jollon en tehny paljoo mitään, ja lapsuus ja kaikki tyhjä aika. Oon vaan kuvitellu "itseni" johonkin muuhun taustaan. Käyny läpi tuhat ja yks elämää. Eläny jossain ihan muualla ku täällä. Vaikee ehkä ymmärtää kuinka helppoa on vaan lipua johonki muualle. Parhaimmillaan vaikka sillä välillä, kun nousee olohuoneen sohvalta mennäkseen keittöön hakemaan voileipää. Kaikki jutut jää kesken. Sit herää jonku ajan päästä ja eli taas yhden elämän jossain ja vieläki on oikeesti nälkä ja se leipä on tekemättä.

En oo heittämässä noppaa ajatuksilleni. Tai no miksei vois joskus kokeilla. En kyllä näytä sinänsä tarvitsevan juuri nopanheittoja, ku äsken kaupassa käymisen ohessa, joka muuttu kioskilla käynniks, koska kaupat oli kauniisti isien takia kiinni, tein mielessäni pakosuunnitelman randomille porukalle jostain vitun avaruusvankilasta vanhan salakuljettajan johdolla ja sisällytin siihen ajatteluun kaikkia pieniä tilanteita, joissa tapahtumat voiski mennä ihan sivuraiteille. Ehkä pitäis kokeilla tota pelinjohtamista... Puuttuu vaan ne pelaajat about.

Ja joo. Voi olla vähän vaikeeta tässä vaiheessa alkaa selittää aina kaikille uusille ihmisille, tai suoraan sanottuna vanhoillekaan, ku eihän nekään koskaan tajuu, että kun mä sekoilen ympäriinsä ja juoksen pitkin maita ja mantuja ja en saa mitään aikaseks kunnolla, niin oikeesti oon vaan vähän vittu muualla ison osan ajasta. Ja ei mitään kauniita, aurinkoisia pilvilinnamaailmoja aina, vaan välillä sataa ja on yötäkin pimeempää ja lohtu on kortilla. Oon ollu mielessäni useemmissa hautajaisissakin, ku missä oon joutunu oikeessa elämässä käymään. Ehkä onni. Eläny liian monta perspektiiviä. Omat hautajaiset liian raskaat aina lähimpien ihmisten takia. Ei pysty. Vaikkei jaksa.

Oikeesti haluis ihan vaan edes haluta. Itselle edes se yks valopilkku. Ei aina jaksais vaan muiden vuoks.

Jaahas. Löysin itteni perjantaina lavalta vetämässä biisejä, joita en sitte muistanu kovin hyvin. Eli silleen ihan normimeno. Tässä kertaa kävi vaan sit silleen, et menin jumiin enemmän, ku koskaan ennen. Täys blackout kesken biisin. Muu bändi jäi kattelee, et aionko laulaaki jotain. Ei niinku ollu absoluuttisesti mitään mielessä. Kazing! Tyhjääki tyhjempää. Päästiin me siinä sit lopulta eteenpäin. Mut oli tuskasimpia sekunteja ikinä lavalla kyllä siinä. Elämäni paskin veto. Ois tarttenu yhet treenit joko lisää tai itte ois tarvinnu sen ehkä tunnin, et käyn ne kaikki biisit läpi päässäni ennen, ku sukeltaa lavalle. Nyt ei vaan ollu koko päivänä aikaa. 10 minsaa oli ennen keikkaa. Eipä riittäny.

Mutta tavallaan ihan hyvä. Nyt voi sit mennä tulevaisuudessa keikalle sillä asenteella, et ei paljoo tartte petrata, ni tulee jo parempi veto.

Lauantai meni pöytäroolipelatessa krapulan ja kännin välitilassa. Mikä on suorastaan ihan paras mulle just tohon kamaan. Oli tosi luova ja rauhallinen olo. Paljon tuli saatuu aikaan. Ja onneks oli lisää viinaa koko ajan käsillä. Loppuillan pelit ihan totaalista sekoilua ja rehaamista ja kaikki meinas delaa. Ei siis aivottoman pelaamisen takia, mut riskienoton. Sama asia, eri asia, aivan sama.

Sunnuntai meni väsyneenä miljoonan heikossa hapessa. Torstaina kuitenkin oli alottanu jo sen tinttaamisen treenikämpältä ja jääny nukkuminen vähän vähille. Sain käytyä kahestaan toisen bändiläisen kanssa onneks viemässä soittokamat takas treenikselle. MUTTA, suurin osa päivästä meni about siinä, et tuijotin joko sängynpäätyä tai tein koneella ei mitään. Ja ei mitään tarkotti tällä kertaa, et selaan jotain galtsua randomisti koko ajan. Sit olin jossain vaiheessa ihan mezmerized yhden, omasta mielestäni hauskan, tytön kuvista, ja okei enemmän siitä, et sillä oli törkeen upeet jalat ja hienot sukkikset. (Ja joo, omat housut oli kyllä koko päivän päällä.)

Sitte tänään töistä lähtiessä oon nousemassa kympin spåraan ja sieltä hyppää mun edestä ulos tyttö, josta katon ensin, et jotenki tutunnäköset kasvot. Sit ku se kävelee mun ohi pari metriä, ni huomaan sen jalat, joissa on tutut sukkikset. Ja aivot räjähtää siinä saman tien. Mulle täysin vieras ihminen, jonka olemassaolosta en tienny ennen edellistä päivää mitään, vaan sit spawnaa irl siihen eteen tyhjästä.

Ei siinä. En ollu tarpeeks sekopää, et oisin lähteny juoksemaan sen perään mallia: "Hei, oot aika söötti ja vaikutat fiksulta ja hauskalta ja stalkkasin sun kuvia koko eilisen päivän silmät ristissä!" Ei niinku tohon tilanteeseen vaan ollu oikeen mitään järkevää sanottavaa. Eeeeeli ihan sama juttu ku aiemmin: Jos tuolla ylhäällä on joku, ni se vihaa mua. Hv.

Ei toi oppari varmaan itteään kirjota. 20. päivä pitäis olla valmis. Oon kirjottanu tota kaks kertaa aiemmin. Ei tuu kiire. Jos alottais. Onhan näitä tunteja ihan kivasti käytössä kyllä vielä.

Istuin nyt viis tuntia koneen ääressä alottamassa opinnäytetyön kirjottamista. Ei onnistunu. Huomiseks ois pitäny antaa opelle puolvalmis työ ja 20. päivä pitäis mennä esittelemään tota. Saatan antaa ittelleni pienet aplodit jos oikeesti onnistun käyttämään yli neljä vuotta koulussa ja sit jää valmistumatta opinnäytetyön takia. Hienoa. Todella hienoa.

Onneks ei tunnu paskalle tai mitään.

En edes tiedä miten taas näinä viimesinä päivinä oon jotenki alkanu miettimään ihan vääriä tyttöjä mielessäni. Tänäkin aamuna heräsin siihen, että tää yks tyttö katto mua vierestä väsyneenä ja pyys, että voisinko lopettaa riehumiseni. Kun olin jotain rageemassa unessa joilleki pelleille.

Ihan normitilanne. Samanlainen väsyny katse. "En tykkää tosta, mitä aina teet, lopeta."

Sitten tänään päivällä töissä en oikeen saanu muuta aikaan ku uneksittua elämättömistä elämistä. Kävellessäni kotiin huomasin, että kaikissa niissä mun mielikuvitusmaailmoissa, joissa jotenkin elelen tän yhden tytön kanssa, niin me ei kummatkaan olla yhtään onnellisia. Eikä kai koskaan olla oltukaan mun aikasemmissakaan ajatuksissa.

Eihän se ihminen mikään kovin onnellinen ollukaan. Mutta olin ja olen sen mielestä kyllä vieläkin surullisempi tapaus. Vaikkei niin aikojen alussa ollu.

Sai se mut silti aina välillä nauramaan.

Toivoton hölmö.

Kannattais ehkä mennä nukkumaan. Vihdoinkin, kun on vuoden loppuun asti ainoastaan aikaa saattaa koulussa kaikki opinnot sun muut loppuun, niin sitten huomaa, että ei riitä vuorokaudessa tunnit eikä ruumiissa jaksaminen. Hienoa.

Työharjottelun tunkeminen samaan aikaan opinnäytetyön ja parin kurssin kanssa ei sinänsä tunnu ajatuksena kovin ihmeelliseltä. Tosin opparin pitäis olla valmis kahenkymmenen päivän päästä ja oon nyt työstäny sitä kahen päivän ajan vasta kunnolla. Hyvinhän tää menee. Työharjotteluun liittyy vähintään yks kehittämistehtävä, jonka näemmä yritän tehdä kunnolla. Lopputuloksena, että teen ihan samaan opinnäytetyöpohjaan yhtä tiivistä tutkimustyötä kaikkine opparivivahteineen työn puolesta. Eli toista opparityötä samaa aikaa. Mikä vaatii tietenkin miljoonien aineistojen kalastelun ja homman luonteesta liittyen uusien sisältöjen luomista, kun aihepiiri on aika kartottamatonta maastoa. Loistavaa.

Ei siinä jos vaan kävis töissä ja tekis ku ois siellä. Himaan lähtiessä vois unohtaa kaikki työjutut. Mut sit taas mun kohdalla jokaiselle aamulle mun on pakko, omasta mielestä, keksiä jotain uutta ja nerokasta tarjottavaa, ni lopputuloksena on, että mietin kotona melkeen kaiken valveillaoloajan noita työhön liittyviä kysymyksiä. Luen jotain palvelumuotoiludadaa yöhön asti. Aivot menee rullalle. Miten helvetissä pystyy irrottautumaan ja saamaan enää ajateltua ja kirjotettua tota omaa opparia? Huoh. Noi pari kurssia tehtävädeadlineineen ei hirveesti auta. Eikä keikalle meno, ku pitäis ehkä osata soittaa ja laulaaki jotain. Eikä kalastuksenvalvontahommat öisin (tosin nukkuminenhan on heikoille).

Nyt tänään oli eka päivä ku tulin töistä ettei ollu pää kipee eikä tarvinnu mennä makaamaan sänkyyn kaheks kolmeks tunniks. Kaks edellistä päivää ei pystyny illalla tuottamaan enää mitään. Kirjota siinä sit opparia, ku ei fyysisesti pysty.

Ja sitähän ei missään nimessä pidä miettiä mitä tapahtuu vuoden lopussa. Pitäis oikeita töitä hankkia mallia ASAP, jos haluis säilyttää katon päänsä päällä. Katotaan sitä sit hei.

Ja joo, mulle saa ostaa kaljaa. Ja joo, tytöt näyttää kivoilta, ku on vähän tavallista väsyneempi. Ja joo, taidan mennä nukkuu. Kohta. Tai no katotaan nyt vielä noi huomisen hommat ensin.

Mitä helvettiä mä olinkaan äsken tekemässä?

Jotain ehkä puuttuu. Lueskelin jotain angstisten teinityttöjen maailma on paska mesta -blogeja. Ne oli hauskoja luettavia. Paljon tuttuja juttuja. Ei kaikki asiat oo niin sukupuolittuneita. Pojat ei vaan kirjottele niin paljon. Mutta niistä blogeista huomas, että kaiken sen paskan alla niillä tytöillä oli kuitenki usein joku halu tehdä jotain. Muuttaa asioita.

Mitähän mä haluisin muuttaa? Toki haluisin, että maailma ois kiva kaikille kivoille ihmisille ja ois sateenkaaria ja aurinkoa. Mut se nyt on vähän huono haave. Mitä MÄ haluisin?

...

Hiljasta.

Sovin huomenna meneväni juhlimaan synttäreitäni noin 95-vuotiaan mummini luokse. Leivoksia tai kakun vois viedä. Se ei taida muistaa, että täytän 30. Tai no. Kyl se huomaa jos se laskee.

Ihan sama. Elämä on vaan sen tuhat kertaa hitaampaa, ku mitä se oli joskus viime vuosisadan puolivälissä. Oon vieläki statuksella opiskelija tässä maailmassa. Oon opiskellu useissa paikoissa, enkä löytäny itselleni niistä mistään oikeen mitään. Ketustako minä tiedän "mitä musta tulee isona". Kiinnostuis edes jostain, ni vois ehkä jotain tehdäki. Edelleen purkaisin niitä raatorekkoja käsipelillä tuhat kertaa mieluummin, ku tekisin jotain markkinointipaskaa jossain lafkassa, jonka toiminta ei kiinnosta.

Multa jäi varmaan iso kasa irl achievementtejä saavuttamatta. Eikä pelkästään se, että oon juossu aina häissä soittamassa, joissa on mun ikäsiäni tyyppejä alttarilla. En oo edes ollu vakavassa parisuhteessa. Ei tosin, että oisin hirveesti yrittäny. Jos vastaansattuvat ihmiset ei oo herättäny mussa tarpeeks mitään tunteita, ni voi voi, vaikka musta onkin silti kiva olla joidenki hauskojen ihmisten kanssa yhdessä. Kaikki säädötkin on ollu yleensä sitä, että toinen on halunnu jotain, ja mulla ei oo ollu mitään parempaakaan tekemistä.

No joo. Voisin tehdä varmaan aika ison "en ole koskaan" -listan.

Joka tapauksessa. Mulla alkaa olla yhä vaikeempaa keksiä vastauksia ihmisille, että miksen tee mitään oikeita aikuisten juttuja elämässäni. Toki ihmisille vastaamisessa pitää tajuta, että mua ei kiinnosta se, miten joku muu näkee sen, miten mun pitäis mun elämääni elää. Mua kiinnostaa se, että ei vaan jaksais kuunnella mitään loistavia ohjeita, jotka on sen verran yksinkertasia, että lapsikin voi ne tajuta. Eikä jaksa selittää. Pääseeköhän ihmiset koskaan elämään tällä planeetalla semmoseen maailmaan, jossa vastaus, "sori, mut mä vaan en oo sinä" ois täysin validi.

No onhan sitte toki niitä emoja ja kaikkia muita vaihtoehtolapsia. (Mutta missähän on sitte ne vaihtoehtoaikuiset, joita ei lueta joko likasiks hipeiks tai muuten vaan elämässään epäonnistuneiks? Perustin miljoonafirman jätettyäni koulut kesken -tyypit ei kuulu tähän tietenkään.)

Ehkä tässä onki tää ongelma. Täytän kolkyt ja en katso tätä maailmaa mitenkään eri tavoin kuin ennen, mutta maailma sen sijaan tuijottaa takasin ihan eri tavalla.

Lahti. Menin sinne sillä mentaliteetilla, että vedän jokaista vastaantulijaa turpaan jos tekevät pikkusenkaan mitään rasittavaa. Noh, en sit pystyny olee semmonen. Oli liikaa ihmisiä, jotka oli kivoja ja kauniita ja ihmismäisiä.

Mulla oli eniten tekemistä ku kertoilin jollekin uudelle ihmisille mitä noissa tapahtumissa yleensä tapahtuu. Sit ku työvuoro oli ohi, niin en jaksanut taas puhua kenellekään. Tai sosialisoida mitenkään, vaikka olisin halunnu. Paitsi lauantaina tuhannen tuiterissa. Ja siinäkin tapauksessa olin vaan peruskohtelias ja nyökyttelin, että joojoo. Ihan liikaa VITUNPELLEJÄ noissa piireissä. Niillä ei olis mitään ongelmia, jos ne osais PUHUA. Mut ei. Eivät osaa. Kaikki on aina kaikkien muiden vika ja muut on kusipäitä ja pellejä, jotka on olemassa vaan, että asiat vois mennä pitkin vittuja. Pitäkää tunkkinne. Vitun epäterveet piirit taas. Onneks pidän itteäni tarpeeks kaukana.

Tai tarpeeks korkeissa promilleissa.

Seisoin yöllä yksinäni noin kaks tuntia Lahden dösäasemalla. Tuli vilu. Väsy. Ja yksinäisyys.

Mut ehkä oli vaan hyvä ettei kukaan ollu näkemässä.

Ja niin. Nyt ehkä kolmatta kertaa sama tapahtuma ja sama tyttö. Piti jutella sille. Sanoa edes "moi~". Siinä vaiheessa sunnuntaina, kun vihdoinkin oisin ottanu itteäni niskasta kiinni ja ettiny sen, ni loistavaa. Se oli kerenny lähtemään. Harmittaa, väsyttää.

Sillä tytöllä on hieno taito näyttää kolmentuhannen ihmisen ympäröimänä maailman yksinäisimmältä ja tylsistyneimmältä. Ja se istuu samassa mestassa aina. Ehkä se muistuttaa liikaa mua tai jotain. Mutta tykkään siitä ihmisestä jo valmiiks vaikken tunne koko henkilöä. Jee.

Mutta niin. Meni jo. Tulin kotiin. Ja olen yksin.

Oon aina vihannu ja hävenny omaa ruumistani. Tavallaan syyttä. Mutta kun se on syvällä aivoissa, ni ei voi mitään. Tarkastelin eilen taas itseäni peilistä. En jaksanu silleen itkeä, mutta katoin aika surullisin silmin, että mun kasvot on sitten koko loppuelämän epäsymmetriset. Oon tullu maahan niin lujaa, että ylähammasrivistö on siirtyny pari milliä iskun suuntaan. Eli mun ylä- ja alahuuli ei oo enää yhdessä keskellä naamaa. Ei tarvii ees paljoo silmiä käyttää. Vinossa koko turpa. Ja tätähän ei kyllä varmaan millään enää korjata.

Herkin kohta koko ruumiissa. Kasvot. Tätä naamaa kattelen sit joka aamu koko loppuelämän. Kiitos rasittava karaokebaarireissu 2015. Oisin vaan halunnu olla omassa rauhassa...

_____________

Keikka meni kai hyvin. Oltiin tavallaan pääesiintyjä ja heitettiin lavalla hampaatonta läppää. Oli parempi tarinoida jotain siitä, että yhtyeen nokkamies näyttää junan alle jääneeltä ja sen puheesta on vaikee saada selvää. Lauloin silti hyvin. Ja Magic Fingers tosi hienosti. Vähätteli itseään. Kuten aina.

_____________

Mä en niinku oikeesti jaksa enää. Ois joku kenen syliin nukahtaa ja lakata olemasta.