IRC-Galleria

Baaricon. Aivan käsittämättömän outo tapahtuma meikäläiselle. Satuin viime vuonna uskaltautumaan Suomenlinnaan itselleni täysin vieraiden ihmisten seuraan. Muuten aika normaali asia, mutten ollut käynyt tapaamassa muita kuin vanhoja kavereitani viikonloppuiltaisin moneen vuoteen.

Ennen lähtöäni tein itselleni lupauksen. Vain yhden. "Ei valheita."

Against all odds, ne ihmiset, jotka tapasin, olivat suorastaan ihania. Minunlaiselleni ihmiselle, jonka on suorastaan hirvittävän vaikeaa tutustua ihmisiin normaalisti, nämä ihmiset olivat jotain ihan uutta.

En ole ikinä kuulunut mihinkään joukkoon. Aina se, jolle kaikki nauraa. Kymmenessä vuodessa oppi sen, että on "erilainen kuin muut". Huonompi.

Noiden ihmisten seurassa; Ei mitään väliä. Voi yrittää olla oma itsensä.

Ihan sama, mitä maailmassa tapahtuu. Aina on joku ihminen, jolla on sydän paikallaan. Ihan aina.

Musta tulee isona Kimi wa petton Momo.

Ja siksi, että:
Mä oon viisas / Mun sydämel on kypärä
Mä oon kaunis / Vaikka itse sanonkin
Ja voin paljon paremmin.

Voi ei. Unohdin ne sanat, jotka pyörivät mielessäni vielä tunti sitten. Oli merenpohja ja kuoleman syli. Ei voi muistaa. Yhyy.

Joskus 6-7 vuotta sitten aiheutin harmaita hiuksia parille nuorelle naiselle. Nyt eilen näin yhden näistä naisista. Vieläkin nuori ja kaunis. Meni alle kolme minuuttia ja tämä nuori nainen piteli kättään naamallaan ja hermoili "voi eiiiiiiiiii, mä arvasin". Hahaa! En ole kamalasti erilainen luonnoltani kuin joskus. Huvituin. Paljon. I still have it.

Ja yöllä lähetin taas käsittämättömän tekstarin toiselle tytölle. Uskomatonta, mutta se oli plusvoittoinen. Ei nekaviesti. Ja vastaukseksi tuli jopa äsken hölmö kiitosviesti.

Kaikista ihmisistä tuntuu joskus pieneltä. Ikä ei muuta ihmislajia. Syliin haluaa aina joskus käpertyä.

...ei tästä tuu enää mitään. Hetki meni jo.

________________________________________________________________________________________
Tavailin tänään Yksi ruusu on kasvanut laaksossa kappaletta. Toisen säkeistön viimeiset säkeet särkyivät huulilleni, kun silmäni alkoivat vuotaa. Huomasin laulavani tytöstä. Ja itsestäni.

Ja sen olisi hän kyllä jo poiminut
Ja painanut povelleen,
Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
Vaan on jättänyt paikoilleen.

Ei aina hyvä idea. Onneks ei oo mulla yleisessä käytössä.

Satuin katsomaan yhtä kuvaa viime kesältä. Hymyilin siinä. Aidosti. Selvinpäin. Tajusin, että viime kesänä olin oikeasti onnellinen.

Eikä siihen tarvittu paljoakaan. Aurinkoinen pieni kesähetki uusissa maisemissa uusien ihmisten seurassa.

Olisin ehkä halunnut löytää sen maailman vuosia sitten.

Joskus kun olin pieni, niin mentiin isän ja äidin kanssa bussilla, ja sen jälkeen raitiovaunulla jonnekin. Siinä ensimmäisellä matkalla isä unohti maksaa matkalipun ja päätyi sitten matkustamaan pummilla. Ei siinä mitään. Vahinkoja tapahtuu, mutta isä nyt sattui sitten siinä jälkimmäisessä kyydissä puhumaan kuljettajalle, että mitä oikein pitäisi tehdä, kun viime kyyti jäi maksamatta.

Niin, että mistä se mun muiden instanssien ajatteleminen oikein kumpuaa?

"There are two types of lies. White lies and black lies."

Länsimaalaiset nykytarinat loppuu melkeen aina siihen, että maailma pelastuu ja prinssi ja prinsessa saa toisensa. Japanilaisissa tarinoissa lopussa on usein jäljellä vaan toivo. Jos sitäkään. Voi olla vain toteamus: Elämä meni näin. Tehkäämme parhaamme pysytellä kyydissä.

Taas yksi sarja, jossa toinen hahmo juoksee toisen perässä sen selän takana salaa. Kun asia käy ilmi, niin mitä ikinä tapahtuu, niin tämä vahvempi lupaa tehdä kaikkensa koko maailman ongelmille ja palata tärkeimpänsä luo. Ja viimeisessä jaksossa ei ole kuin nämä kaksi henkilöä. Maa tärähtelee, rakennuksen katon rappaukset putoilevat, ja maailmanpelastaja juoksee poispäin ulko-ovelle. Tyttö huutaa kyyneleet silmissä perään: "Palaathan takaisin niin kuin aina? Palaathan!?" Ja hahmo kääntyy katsomaan tärkeintään silmiin. Sanoja ei tarvita. "En tällä kertaa. Sayonara."

Kukaan ei saanut sitä, mitä halusi. Maailma paheni. Ei kilistelty samppanjalaseja.

Pidän tarinoista tarinoiden takia. Ihan sama onko kyseessä kirja, elokuva, piirretty vai joku muu. En silti mene ylikehumaan japanilaisia tarinoita. Hyvä tarina on hyvä tarina. Made in anywhere.

Ja kyllä mä hajoon välillä siihen, että on todistanut hirveetä taistelua maailman kauheuksia vastaan miljoona sivua tai framea ja lopussa selviää, että sillä ei ollut mitään väliä. Yrittäköön olla sitä realismia, että yksi ihminen ei voi muuttaa koko maailmaa. Paskat. Tschingis-kaanikin teki niin.

Ja yksi sana
tai pelkkä katse,
voi muuttaa ihmisen elämän.

Freetownissa on iloinen nuori nainen. Sen raiskasi nuorempana kiväärin piipulla joukko kapinallisliikkeen pikkupoikia, jotka ei voinu raiskata sitä itse, kun olivat vielä niin nuoria. Sitten siltä hakattiin ruosteisella viidakkoveitsellä jalka irti. Mutta mutta, nykyään se pääsee tanssimaan Peace Bandin taustatanssijana Abban musiikin tahtiin, ja kaikki on jees.

Niin, että hyvää joulua teillekin.

Voisin olla niin kuin kangasnenäliina. Hädän ja surun hetkellä, syvältä taskun syövereistä, vapisevin sormin etsittävä. Kuivaisin kyyneleet. Ja takaisin taskun pohjalle. Odottamaan.