IRC-Galleria

...Ihminen on laumaeläin...

...koulunpihalla seisovat yksinäiset. Jokainen muistaa heidät omalta kouluajaltaan. Siellä he seisoivat aina samoilla sijoillaan, muita vältellen... / Pääsin lukemisessani tuohon asti. Pää nytkähti taakse ja silmät revähti auki. Kurkussa pala. Kyyneleet valu pitkin poskia. Vaikea hengittää.

Nyin siinä paikoillani hetken. Harva tutuista tunnistaisi. Koko mielen hätätila.

I had it easy. Mulla oli kavereita. Ja yks tärkein ja läheisin ja paras ystävä. Mä suren niitä muita.

Mä näen ne. Ja tunnen. Ja se tunne on ihan liian raskas.

Ja Toisen Linjan puisto joskus ysärin puolivälissä: Mietin, että oon vähän niinkuin paskasuoja muille. Hyppäämällä väliin kerään itseeni sen kaiken, mitä muiden päälle heitetään. Ja se oli yliarvio. Mä olin vaan heikko lapsi. Ja sinisilmänen. .......ja ulkopuolinen.

Mulla on vihreät silmät ja keltanen tukka. (But it's more like the other way around...)

There she was again. Just like before. Not much had changed. Except that I had grown. Grown old. Too old.

Repeating patterns. Her eyes staring at me from across the table. In the past. Just now. And in the future to come. Reminding me of the One Thing.

The gravest mistake I ever did.

Sometimes I truly wish, that feelings would follow reason.

People often say that you should think outside the box.

Me?

I don't even see the goddamned box.

Mutta unohdin sen. Se oli jotain kaunista.

Sain kuitenkin tehtyä jotain tänään. Tavallaan korjattua yhtä asiaa. Joskus elämässä pitää antaa sattua vähän, jotta voi taas hymyillä.

Tästä asiasta en vaan osaa sanoa mitään. En tiedä mitä tapahtuu. Welcome to humanity?

Outo, mutta ihan hyvä olo.

Enpä keksi mitään, mikä sattuis enemmän, ku menetys. Keksitkö sä, jos luet tätä? To begin with, this was not for your eyes. Joten anna kuolleen ihmisen surra rauhassa.

Tässä kämpässä kävi yksi tyttö noin viikko sitten. Ennalta suunnittelematon visiitti. Pikkutyttö, joka käytännössä pamahti sisään paikkaan, jota ei enää ollut olemassa. Ehti tsekata olohuoneen ja keittiön, ei muuta. Ihan hyvä niin. Muissa huoneissa olisi ollut enemmänkin tavaroita paikoilla, joilla niiden ei pitäisi olla.

Ja jep. Olen päästäni sekaisin, mutta mielenterveydellisesti ''melkein'' täydessä kunnossa. Haistakaa kaikki vaikka vittu, mutta mä hymyilen vasta, kun koko maailma tekee niin. Eikä se koskaan tee. Ja. Olen suurin mulkku, jonka kukaan tulee ikinä kohtaamaan, koska satutan ja terrorisoin ketä tahansa jos se näyttää olevan laskennallisesti paras tie saada kyseinen ihminen hymyilemään. Joten painu vittuun. En ole sulle ystävä. Oon ihan vaan ihminen, ja huomattavan väärinkasvanut juntti semmonen.

Baaricon. Aivan käsittämättömän outo tapahtuma meikäläiselle. Satuin viime vuonna uskaltautumaan Suomenlinnaan itselleni täysin vieraiden ihmisten seuraan. Muuten aika normaali asia, mutten ollut käynyt tapaamassa muita kuin vanhoja kavereitani viikonloppuiltaisin moneen vuoteen.

Ennen lähtöäni tein itselleni lupauksen. Vain yhden. "Ei valheita."

Against all odds, ne ihmiset, jotka tapasin, olivat suorastaan ihania. Minunlaiselleni ihmiselle, jonka on suorastaan hirvittävän vaikeaa tutustua ihmisiin normaalisti, nämä ihmiset olivat jotain ihan uutta.

En ole ikinä kuulunut mihinkään joukkoon. Aina se, jolle kaikki nauraa. Kymmenessä vuodessa oppi sen, että on "erilainen kuin muut". Huonompi.

Noiden ihmisten seurassa; Ei mitään väliä. Voi yrittää olla oma itsensä.

Ihan sama, mitä maailmassa tapahtuu. Aina on joku ihminen, jolla on sydän paikallaan. Ihan aina.

Musta tulee isona Kimi wa petton Momo.

Ja siksi, että:
Mä oon viisas / Mun sydämel on kypärä
Mä oon kaunis / Vaikka itse sanonkin
Ja voin paljon paremmin.

Voi ei. Unohdin ne sanat, jotka pyörivät mielessäni vielä tunti sitten. Oli merenpohja ja kuoleman syli. Ei voi muistaa. Yhyy.

Joskus 6-7 vuotta sitten aiheutin harmaita hiuksia parille nuorelle naiselle. Nyt eilen näin yhden näistä naisista. Vieläkin nuori ja kaunis. Meni alle kolme minuuttia ja tämä nuori nainen piteli kättään naamallaan ja hermoili "voi eiiiiiiiiii, mä arvasin". Hahaa! En ole kamalasti erilainen luonnoltani kuin joskus. Huvituin. Paljon. I still have it.

Ja yöllä lähetin taas käsittämättömän tekstarin toiselle tytölle. Uskomatonta, mutta se oli plusvoittoinen. Ei nekaviesti. Ja vastaukseksi tuli jopa äsken hölmö kiitosviesti.

Kaikista ihmisistä tuntuu joskus pieneltä. Ikä ei muuta ihmislajia. Syliin haluaa aina joskus käpertyä.

...ei tästä tuu enää mitään. Hetki meni jo.

________________________________________________________________________________________
Tavailin tänään Yksi ruusu on kasvanut laaksossa kappaletta. Toisen säkeistön viimeiset säkeet särkyivät huulilleni, kun silmäni alkoivat vuotaa. Huomasin laulavani tytöstä. Ja itsestäni.

Ja sen olisi hän kyllä jo poiminut
Ja painanut povelleen,
Mutta köyhänä ei ole tohtinut,
Vaan on jättänyt paikoilleen.

Ei aina hyvä idea. Onneks ei oo mulla yleisessä käytössä.

Satuin katsomaan yhtä kuvaa viime kesältä. Hymyilin siinä. Aidosti. Selvinpäin. Tajusin, että viime kesänä olin oikeasti onnellinen.

Eikä siihen tarvittu paljoakaan. Aurinkoinen pieni kesähetki uusissa maisemissa uusien ihmisten seurassa.

Olisin ehkä halunnut löytää sen maailman vuosia sitten.