IRC-Galleria

24.8.1942. Se oli päivä, jona kuolin. Sinä päivänä kuoli ihmisen poika. Oman maansa kansalainen. Luoti rinnassani oli tuonut minut matkani päähän. Matkan, jota en edes tuntenut.

Hetkeä ennen kuolemaani tunsin silti suurta helpotusta. Polle oli nuollut kasvojani. Koko sotaretkeni läheisin ystävä seisoi vierelläni loppuun asti. Se hyvästeli minut. Tavallaan se antoi minulle luvan lähteä. Paijasin sen tuuheaa harjaa viimeisen kerran. Elämäni liekki sammui.

Olin tavannut Pollen ensi kertaa vuonna 1941 jouluaattona. Oli hirvittävä myrsky ja olimme motissa. Ruokaa emme olleet saaneet päiviin. Olin komppaniani huoltomiehenä ja tehtäviini kuului hakea ruokaa kaukaa takaamme huoltokomppanian keittäjiltä. Taakse ei vain päässyt. Vihollinen oli ympärillä.

"Suojaan!", kuului kersantin epätoivoinen huuto. Sama fraasi kaikui ympärilläni. En ollut edes itse huomannut kranaattien vihellystä tuulelta. Syöksyin lähimpään pieneen kuoppaan kahden muun sotilaan kanssa. Alkoi räjähdellä. "Satakakskytmillisiä saatana, perkele!", toinen miehistä kirosi. Toinen itki ja rukoili. Lumi pöllysi ja puut lentelivät ympäriinsä kuin villit linnut. Se oli onneksi hetkessä ohi. Tuli hiljaista. Kuoleman hiljaista. Jäimme makaamaan paikoillemme. Edes tuuli ei ulissut.

Iäisyydeltä tuntuneen hetken kuluttua alkoi jostain kuulua outoa ääntä. Kopinaa. "Hevonen perkele!", huudahti toinen kuopassa maanneista miehistä. Olin saman tien pystyssä. Olin ehkä hullu. Juoksin suoraa ääntä kohti. "Ptruu!", huusin suoraan eteeni. Sankasta lumisateesta ilmestyi hevosen turpa. Pelokas eläin, mutta niin upea. Se oli Polle.

Mulla on kivaa vaikka George W. Bushin ja Saddam Husseinin kanssa lukitussa huoneessa jos viinaa löytyy. Eli lyhyesti. En tuntenut itseäni kenenkään kaveriksi linjani pikkujouluissa. Itsehän kirjoitin itseni ulos niistä piireistä. Pyrin silti hymyilemään. Ei paljoo auttanut alussa. Tupakalla piti käydä. Selventää vähän päätä. Oikaista ajatuksia niin sanotusti.

Join olutta. Kun sitä joi tarpeeksi, niin pääsi humalaan. Olen parhaimmillani humalassa. Tai humalakrapulassa. Niinkuin tänään koulussa. Loppuillasta kaikki olivat aika viinalla terästettyjä. Oli helvetin hauskaa. Suoraan sanottuna ei voi ymmärtää, kuinka voi olla niin hauskaa. Meillä oli jopa jonkunlainen yhteishengen tunne siellä. Vaan siellä tosin. Tänään olin taas oma itseni. Oon meidän linjan homoin jätkä.

Tänään koulussa oli luovaa kirjoittamista. Sopi minulle. Kirjoitimme kaksi juttua, joille annettiin noin puoli tuntia aikaa. Toiseen annettiin ensimmäinen virke, josta piti jatkaa ja toiseen piti valita valokuva. Löysin vanhan kuvan, jossa suomalainen sotamies seisoo hevosen vieressä metsässä. Takana luki: Huoltosotamies ja huoltojuhta, jonka selässä kamiina. Kuva iski minuun. Menin paikoilleni ja mietin, minkälainen kyseisen kuvan mies oli ollut. Entä hevonen? Kuolivatko he taistelutantereelle? En tiennyt. Kehitin mielessäni tilannetta. Mietin mitä sodassa oikein silloin tapahtui. Sain itseni niin sisään siihen valokuvaan, että itkin. Onneksi kukaan ei huomannut. Olisin tietysti voinut aina tekaista selityksen piilolinsseistä.

Luettuani tekstini ääneen ryhmässä, ihmiset menivät aika sanattomiksi. Se johtui krapulan aiheuttamasta tunteiden ylikorostumisesta. Ja siitä, että luin sen mahdollisimman harkiten ja tunteella.

Opistolla oli tänään Tähtikonsertti. Kuvittelin, että se olis joku hirvee sillisalaatti, mutta olin silti innoissani. Meidän linjalla oli tietysti tunnit sen konsertin aikaan, ja ihmisillä ei ollu mielenkiintoa mennä sitä katsomaan. Se oli oikeestaan äänestys eilen, että joko pidetään pidempi päivä tai sit ei mennä kattoo. Olin ainoa, joka olisi kestänyt pidemmän päivän. Kun opettaja löi asian lukkoon, ettei olla menossa, niin sanoin sille suoraan, että "ei kiinnosta pätkääkään mitä sä sanot, mutta meen sinne silti". Olis parilla muullakin ollu jotain mielenkiintoa, mut ei ne jaksanu tehdä asian hyväks mitään.

Niin, se konsertti. Heti alkuun huomasin, että tunnelma oli innostunut ja hyväntuulinen. Reipas, mukava. Eka biisi spiikattiin sisään. Heti siinä biisissä oli laulamassa yks tyttö, jonka tunnen lukiosta. Se veti tosi hyvin. Kuitenkin koko esityksessä oli kolme tyttöä, joista erityisesti päävokalistilla oli aika saatanallinen/jumalallinen ääni. Esitys oli TOSI UPEE!

Bändissä oli kitaristi, sellisti ja pianisti, jotka soitti koko konsertin ajan. Neki oli uskomattoman hyviä. Varsinkin se sellisti. Semmonen pienempi "poika", joka soitti sitä selloa niin perkeleellisen hienosti niihin biiseihin sovitettuna. Se myös näppäili sitä selloa seisaaltaan, eli muunsi sen bassoksi. Niiiiiiiiiiiin, ja samalla ku se soitti sitä selloa seisaaltaan, se riias sitä laulamassa ollutta tyttöä ja sheikkas sitä söpöä persettänsä, ku joku ammattiplayboy. Biisin lopussa se ojens kukkakimpun sille laulajatytölle taipuen sen sellon yli täydelliseen hovikumarrukseen. Jumalauta!

No niin. Laulajatyttö nro 2. Jumalauta! Toinen tyttö laulo kevyitä vanhemman ajan biisejä uskomattoman hienolla ja harjaantuneella korkeella äänellä. Varmaan joku ammattisopraano... no ainaki melkeen. Se tyttö esittiki ainaki 3 biisiä. Kaikki toistaan upeampia. Sitä on pakko päästä kuulee lisää.

Takasin tähän alotusbiisin päävokalistityttöön. Sekin esiinty monta kertaa. Viimesessä biisissä mun oli pakko sulkee silmät etten ois itkeny. Se oli vaan niin upee. Kuinka voi hennosta tytöstä lähteä semmonen ääni? Mul oli sen konsertin jälkeen fiilis, et pakko mennä kehuu sitä, mut sit tajusin, ettei mul ollu mitään sanottavaa sille. Nimenomaan sen takia, etten löytäny sopivia sanoja, jolla olisin sitä kehunut. On vaikee kehua jotain jostain elämää suuremmasta suorituksesta. Sen tytön on pakko löytää itsensä musiikkiympyröistä tulevaisuudessa. Aivan pakko. Ei voi hukata tommosta talenttia.

Toi konsertti pysäytti sen verran, että rankkaan nyt mielellään itseni ulos tulevaisuuden konserteista. Niihin konsertteihin saa osallistua kaikki, jotka haluaa. Ja esittää saa mitä vaan. Mut vaikee liittyä tommoseen porukkaan. Ne oli liian hyviä. Mä en haluu sittää mitään huonoa kamaa oikeen koskaan. Ja mä en tiedä miten saisin kehiteltyä mitään ideoita, jotka toimis kaikkien noiden muiden esitysten kanssa. Eri tyyli, eri paikka.

Tänään linjan pikkujoulut. Jos sinne ei tuu tarpeeks porukkaa, ni hakkaan jokaisen meidän linjalta. Miks? Koska jos viimeistään sinne ei tuu porukkaa, niin se on viimenen todiste siitä ettei meidän linjalla ole mitään oikeeta yhteishenkeä. Kaikki vaan itsekkäästi omaa napaansa tuijottelevia paskiaisia, jotka ei ajattele pätkääkään muita. Jos tää tyttö, joka tän homman on järjestäny ei saa tarpeeks kiitosta, ni multa vaan palaa lopullisesti käämi. Se sentään on tehny jotain näiden muiden linjalaisten hyväks.

Oli vitun hyvät treenit Malminkartanossa. Rock n' roll Paddy rules ja Ghost Riders in the Sky kicks ass.

Kävin parturissa ja sanoin haluavani ehkä hiukan liian lyhyen letin. No hätääkö tässä. Näytän SA-standardeilla siistimmältä, kuin useimmat inttiä yhä käyvät tuttuni. Tosin niillä standardeilla kaikki näyttää vaan paskalta.

Paitsi tietysti kusi.

Tänään japsirockbändi Tavastialla. Varmasti paljon ihmeellisesti pukeutuneita ihmisiä. Näin tyhmän ja oudon näkösiä ihmisiä kyllä jo eilen HB:ssa. En tajuu kuinka voi olla sen näkösiä ihmisiä olemassa. Pukeutuu ku mitkäki sekopäät ja naamasta näkee, et järkee on yhtä paljon, ku puhkikulutetulla mustalla Nokialaisella. Parasta illassa oli seura. Jotenki aina pirtee ilta jos on mukana pareja. Käyny hyvä säkä, et kaverit onnistunu löytämään itselleen mukavia sielunseuralaisia. Paitsi se yks pitkä hujoppi, joka löytää joka ilta uutta naisseuraa. Törmäsin siellä myös erilaisiin tuttuihin. Jotain peruspaskaa jauhettiin. Yhden tyypin kanssa kävin keskustelun, jonka kanssa olin käynyt luultavasti kerran ennenkin, aivan täsmällisesti samassa paikassa, keskustelun, joka meni nyt aivan samaan tapaan sanasta sanaan kuin viimeksikin. Ihan ihme juttu.

Lähdin jo kahden jälkeen baarista. Kaks kaveria jäi vielä bileemään. Kävelin yksin pimeässä sateessa läpi öisen Helsingin. Kävelin niin hitaasti kotiin kuin suinkin mahdollista. Nautin sadepisaroiden ropinasta röpelöisen asfaltin pinnassa. Sateen ääni. Tunne kun pisarat tipahtelevat hiuksiin ja kasvoille. Ajattelin taas. Mulle on toki sanottu, että ajattelen liikaa, mutta tommonen yksinäinen elämän asioden syvällinen pohdinta rauhottaa mua. Selventää mun suhtautumistani erilaisiin asioihin. Pohdittavaa riittää kun pyrkii lähestymään asioita jokaisesta mahdollisesta näkökulmasta. Opettaa myös pysymään neutraalina, oli kyse asiasta tai asiasta.

Ihminen on maailman epätäydellisin olento. Tätä on turha perustella.

Elän väärässä ajassa. Väärässä ruumiissa. Väärässä todellisuudessa. Olen romantikko, eikä minulle ole sijaa tässä maailmassa. Näen tietyt asiat kauniina ja elämää suurempina. Nämä asiat ovat silti nykymaailmassa arkipäiväisiä tapahtumia, joihin ei välity sitä tunnetta, jonka sydämelläni näen niihin kuuluvan. Useimmat ihmiset eivät kykene näkemään näkymätöntä.

Ei pikkasen vituta. Tehtävä, joka mun pitää tehdä journalismin appron takio on pelkkä mainos. Tutustumista Jyväskylän yliopiston tarjontaan ja kirjoihin ja tutkimuksiin ja oih, kuinka ihaniin professoreihin. 6 tehtävää, joista pitäis kirjottaa noin 6 sivun paska. Kyllä mä voin opiskelemisen ottaa tosissani, mut tää tehtävä ei hyödytä mua pätkääkään. Täytynee karttaa Jyväskylän yliopistoa tulevaisuudessa. Paska mesta. Yhtä hyvin voin kattoo mainostelevisiota, ku selvittää noiden tehtäviä.

Oon nyt tehny tota tehtävää puoliaktiivisesti kolme tuntia. Koskaan en oo parempaa diipadaapaa kirjottanu. "Kun omat subjektiiviset lähtönäkökannat on saatu tasattua, syntyy monimuotoista ja rakentavaa tieteellistä tutkimusta." Tollasta toi on aika paljolti. Musta tulis varmaan hyvä kansanedustajien puheiden kirjottaja. Sit yhteen kysymykseen oli pakko laittaa, että ei tähän voi vastata. Kysymys on vaan niin perseestä. On professori ollu ihan yössä tota paskaa laatiessaan.

Kävin Vantaalaisen kanssa pizzalla. Jauhettiin paskaa.

Kävin kirjastossa tekemässä kyselyn kirjastotädille. Liittyen koulutehtäviin. Ei se pystyny mitään niihin kysymyksiin vastaamaan. Tiesin sen jo etukäteen. Professorilla on jotain vikaa päässä kun tommosia kehittää.

Mentiin treenikselle soittamaan tänään. Kitaristi ei päässy ja rumpali unohti tulla. Basisti mandolinisti + pillisti ja vokaalit + kitara. Maniska ja pilli vaihtu kitaraks, ku laulajan laulu kärsi soittamisesta. Kitara, basso ja laulu. Ei ollu ees paha. TPP comeback joskus tulevaisuudessa.

Tehtiin vahingossa Ghost riders in the skyy (vodka):sta hilpee versio. Sit jotain kivaa viel lisäks ja johan heruu. Fiksattiin kans sävellajeja oikeille paikoille. Huomenna pitää tavata yks Vantaalainen ja käydä kirjastossa. Ja keskustassa syömässä.

Mutsi soitti just käräjäoikeudesta tauolta ja pyys, että se tullaan hakemaan illalla autolla pois sieltä. Ei kuulemma uskalla tulla yksin pimeellä pois sieltä. "Tääl on niin paljon poliiseja." Joo. Nehän ne vasta vaarallisia onkin. Varsinkin lautamiehille. Pelottaa oikeesti ajatella, kun tietää minkälaista porukkaa siellä on lautamiehinä, että mitä päätöksiä siellä tehdään. Kaikki sokeet, vajaat, hermoheikot ja kusipäät lautamiehiks. Kansanvaltaa. Vittu joo. Joku pikkusenkin ihmeellisempi tapaus ja mutsi ei uskalla tulla edes yksin himaan. Sanoin sille suoraan, että se mitä sen kannattaa eniten pelätä on se, että jos mun pitää tulla sinne autolla, niin ajan varmasti sen päältä.

Oon just tasan niin väsyny nyt, etten jaksa olla kiinnostunu mistään. Menin aamulla kouluun tarkoituksena seurata 2 luentoa. Nukuin ne kummatkin läpi. Olipa hyödyllistä. En mä mene tonne kouluun enää itseni takia. Vaan siks, ettei oo muutakaan tekemistä.