IRC-Galleria

Aina ja ikuisesti. Mä nään sen. Ja en voi sille mitään. Ei voi koskettaa. Vaikea laskea katsetta siihen. Jos teen niin, niin näen jotain, kaunista, jotain mitä en voi saada. Ja se sattuu. Aina. Aivan sairaasti. Nään vaan, kun pieni häntä häipyy pimeään.

Ovesta sujahtaa sisään hiippalakki. Hetken aikaa ympärilleen kauhulla katsellen se etsii katseellaan lattialla makaavan partasuun. "Hei mitä tämä nyt on? Täällähän on aivan kamala sekamelska. Kaikkien näiden pakettien piti olla lajiteltuna jo viime viikonloppuna", se kimittää kuin pikkuorava. Kierin hitaasti lattialla punapukua päin, jotta näen sen kiiluvat silmät. "Teidänhän asia se on, että on tavarat pakattuna. Jos et muista, niin minä olen vain se postimies", valistan pikkumiestä. "Eli siivoa, tonttu, toki tämä sotku jos häiritsee. Eihän tässä ole kuin iäisyys aikaa." Haparoin lasejani läheiseltä pöydältä nähdäkseni, että kuka ärsyttävä maailmanparantaja häiritsee lepoani. Tonttu vain katselee vierestä. Tunnen sen katseen parrassani. "Etkö edes tunnista minua?", tonttu kysyy. Aseteltuani lasit silmilleni vilkaisen tonttua ja muistan. "Sinä. Pakkoko on tulla tänne kiusaamaan vanhaa miestä vuoden kiireisimpänä aikana?", yskin punalakin suuntaan. Liian tuttu tapaus tämä tonttu. Ihan liian tuttu. Ihan liian monen sadan vuoden takaa.

"Kaikkien näiden vuosien jälkeen näytät yhä säälittävältä", tonttu aloittaa. "Eikö olisi helpompi käyttäytyä niin kuin kunnon mahtimiehen tulee ja unohtaa se tapaus? Se ei ole tulossa takaisin. Ne ovat sellaisia ne ihmiset." Räjähdän puhetulvaan: "Mitä sinäkään mitään tiedät punaturpa! Ihan kuin olisit ollut siellä. Elänyt ne hetket. Ne hetket, jotka minä koin, koska minä olin siellä tällä sielulla ja ruumiillani. Ei ole olemassa hetkeä, jolloin en katuisi..." "Katuisi mitä?", tonttu kysyy. "Usko hyvä kuuraparta, että se jätti sinut. Sitä ei kiinnostanut. Olet läski, parrakas ja punanaamainen ihrapallo. Ja vaikka noilla attribuuteilla ei olisi mitään väliä, niin koita tajuta, että olet täysin toivoton tapaus sisältä. Ja... olet aina ja ikuisesti, sinä. Et muutu, vaikka vuodet vierevät ohitse." "Nyt alkaa tällä vanhalla pukilla keittää", ilmoitan rauhaani häiritsevälle vanhalle kääpiölle kohteliaasti. "Jos siis et halua, että joudutte kärräämään minut vasten tahtoani rekeen sen kirotun alkoholistiporon ohjaksiin, niin painu sinä perkeleen hiippalakki, vanha ystävä, helvettiin täältä." Tonttu palaa ovelle, josta tulikin. "Selvä on kuomaseni, mutta olisi paras olla huomenna liitokunnossa." Ovi paiskahtaa kiinni.

"Mitään tuokaan tiedä. Täynnä ylihilpeitä apinoita koko mesta", mumisen itsekseni. Etsiydyn kaiken huoneessa velluvan rojun läpi nurkkaan, jota koristaa vanha lipasto. Avaan sen ja etsin käsiini ikivanhan kirjeen. Pitelen sitä käsissäni täristen. Sama juttu aina. Tiedän hyvin, mitä kirjeessä on, mutta pakko se on aina muistuttaa itseään. Avaan kirjeen ja otan sieltä valkoisen paperin, joka tuoksuu vieläkin parfyymilta. Katson kirjoitusta paperilla lasieni läpi. Aina samat sanat: "Sinä jätit minut. En minä sinua." En enää jaksa edes kyynelehtiä. On vaan pakko hoitaa tehtävänsä. Olla se, mikä on. Ja vaikka kuinka tahtoisin tehdä jotain noille sanoille, niin on liian myöhäistä. Aika meni jo.

Näin jännää unta. Hyvä tunnelma, puita, rantaa, huvimaja ja aurinkoa. Lilluskelin jossain järvenrannan tuntumilla. Sitten siellä tuli vastaan kiviportailla eräs tyttö. Tyttö, jonka tunnen jotenkuten tosielämässä, mutta näen sitä ääriharvoin ja satunnaisesti. Eikä sekään tunne mua liian hyvin. Joten oli sinällään outoa, että se oli siinä.

Siinä kahdestaan ollessamme kuulin itseni sanovan, "jos et olisi ollut silloin tavatessamme sen toisen pojan kanssa, niin olisin sinut kyllä ottanut". Se tyttö hymyili kauniisti, oli hetken hiljaa, kohotti kasvonsa ja kysyi: "Miska, mitä luulet, olisikohan siitä tullut jotain?" Tuuli havisutti lehtiä. Heräsin valkoiseen.

Kesti heräämisen jälkeen vähän aikaa tajuta, että oma mieli oli tehnyt hienon trikin. Tuottanut jotain, mitä en ikinä olisi osannut odottaa. Tytön kysymys oli liian hieno. Ei jeesus tykkään kyllä välillä omasta päästäni. Vaikka koko homma oli oman pään tuotos, omaa päänsisäistä monologia, niin toi keskustelu oli aivan liian hieno dialogi. En olisi ikipäivänä keksinyt laittaa mitään tollasta sen tytön huulille. Vaan mitäpä mitä. Keksin silti.

Vaan miks ihmeessä just se tyttö?

Miks kaikki jutut, jotka kuulen jälkikäteen on semmosia, mistä mulla ei oo harmaimpia muistikuvia, ja nimenomaan semmosta kamaa aina, et mieluiten näkisin mun maailmankaikkeuden semmosena, että niitä asioita ei ois ikinä tapahtunu?

No okei. Oon aina oppinu virheistä. Virheen jälkeen tarvii vaan aina muistaa laittaa ittelle korvamerkki "älä tee näin, vaikka kuinka känni". Joskus semmonen ihan maalaisjärjen käyttäminen vois olla silti suotavaa. Luulin, et mulla ois semmosta. Olin vissiin väärässä. Noh... Oon Kalliosta.

#Baariconin pippaloissa strippareita ilmestyy nähtävästi aina jostain kulman takaa. Ihan jees. Ja stripparijätkä koitti saada mua vähentämään vaatteita. En mä vissiin ihan huonolta näyttäny. Tyttö kanto aamulla buranat ja vedet sänkyyn, ku en päässy ite ylös. Kivasti meni. Kännis ja läpäl. Kossut ja vissyt.

Näen itseni viiskymppisenä päivystämässä puhelimen ääressä. Siltä varalta, että sille pitäis vastata. En jotenkin osaa kuvitella tohon mukaan vaimoa ja lapsia. Ne jotenki puuttuu. Ja vaimolle olis varmasti vaikee selittää miks tuijotan luuria. Tosin jos semmonen enkeli olis siinä vierellä, ni se "varmasti ymmärtäisi, koska se tietäis millanen oot", kuten sairaanhoitajaystäväni asian ilmaisi.

Tekee mun asioista hankalaa. Pretty tied up. As long as I can stand on my own two feet.

Jos saisin valita, niin lupaisin saman asian silti uudestaan.

Tampere-talo. Hieno rakennus. Nyt kun sitä on katsellut tarpeeks monta kymmentä tuntia putkeen, niin glamouri häviää pikkuhiljaa. "Miten mä oon vieläki täällä?" Vihdoin eilen sain jätettyä sen taakse. Mutta olisinko silti ehkä halunnut vain jäädä? Edes jonnekkin muualle, kuin minne palaisin. Asiat muuttuu ehkä nyt. Pikkuhiljaa.

Ja oli oikeesti ihan mahtavaa. Kun liikkuu sopivissa piireissä ja tapaa toinen toistaan ihanampia ihmisiä, niin jaksaa aina odottaa jotain tulevalta. Taas yks coni, joka onnistu. Tunnelma toimi. Pientä säätöä ja väsymystä, mutta noihin oon jo tottunu. Vaikka olinkin ihan liian väsynyt liikkeelle lähtiessä, niin perjantaina illalla tuttuja tavatessa vihdoinkin yöllä eksyin suoraan syliin.

Ja tuli uusia tuttuja. Noita ihmisiä näkee mielellään, kun sieltä harvoin tulee ihan järkyttäviä tapauksia vastaan. Oon ite varmaan mulkkuusindekseissä yks isoimmista kyrvistä. Tulee syyllinen olo, kun uudet ihmiset sanoo, että sä olet hyvä tai helposti lähestyttävä tyyppi. Se on vähän hiinä ja hiinä. Mulle tulee valheellinen olo helposti. En aina itekään tiedä, että mitä mä oon tekemässä. Ja sit välillä kaikki on taas niin tarkkaan suunniteltua, että se pilke siellä silmäkulmassa on vaan trick of the light.

Oikeesti vaan hirvee pelko siitä, että mua ei haluta mihinkään.

Heti jos jollain on hätä, niin oon sit siellä. Ja sit jos kaikilla on kivaa, niin katselen vaan sieltä jostain juhlatilaisuuden pimeästä nurkkapöydästä ja hymyilen hiljaa yksikseni. Tai jos on hyvä päivä, niin poukkoilen paikasta toiseen. Pari minuuttia sinne ja pari tänne. "Sä vaan ilmestyt jostain."

Ja meen välillä vähän rikki. Ja sit tarviin ehkä sen minuutin ja toimintakyky on taas täysin tallella. Mutta kaikki ne heikot hetket oon sen verran piilossa minkä kykenen. Toki olisi kiva jos ois enemmän niitä hyviä kuin huonoja hetkiä. Jos oon pahana, niin uskon, että sitä olisi raskasta katsella. Kyyneleitäkin on erilaisia. Välillä puuttuu toivo.

Yritin suhata kolmea ihmistä Tampereelta Helsinkiin. Jossain vaiheessa takapenkin tyttö alko hiljaa lauleskella radiossa soivan biisin tahtiin. Ja se laukas multa muiston, joka oli spesiaali yhdestä tytöstä ja pojasta. Ja koitin siinä sitte sit pitää ratista kiinni ja seurata tietä samalla, kun silmät vuotaa ja kauhkot vetää itselleen lisää kierroksia. Näytti varmasti vakuuttavalta jos joku kiinnitti huomiota. Palauduin nopee. Mutta väsytti. Ei ajaminen vaan oleminen.

Ja jossain Tampereen Keskustorilla sunnuntaina päivällä tapasin tytön, jota en vielä oikeestaan tuntenut. Vein sen syömään. Aika kulu pikkuhiljaa. Oli ihan mukavaa. Sen kanssa tuli ihan hyvin juttuun. "Enkä pokaile", muistin mainita. Ihan yhtä hyvin se ois voinu olla joku kiva poika. Aurinko paisto. Oli kaunis päivä.

Sen verran kipeä olo ettei jaksa liikkua. Joutuu makaamaan sängyn pohjalla silmät kiinni. Itse vain ajattelen, että vihdoinkin saan. On hyvä syy. Häiritseviä ovat vain ajatukset siitä tosiasiasta, että kipeä olotilani ei ole muuttanut toimintaani millään tavoin. Koko kesän, kaiken vapaa-aikani, olen vain maannut samassa sängyssä. Tekemättä mitään. Koko kesä. Yleensä on ollut kuitenkin väliajoin pakko nousta ylös ja liikkua, jottei koko ruumis pysähtyisi. Ettei lakkaisi hengittämästä.

Ja kaiken sen ajan, kun makaa, ajatukset pyörii päässä. Kelaa vanhoja filmejä. Päivin ja öin.

Ja näen unia, joista herätessä tyyny on märkä kyynelistä. Vielä herätessä tuntee huutavansa. Unia ihmisistä, joita ei enää tapaa. Omalle ystävälleni huusin vielä puolivalvetilassa, unen utuisten seinämien särkyessä: "Rakastan sinua!" Ystäväni katsoi minua lempeästi hymyillen. Ei ollut voimia nousta ylös sinä aamuna. Mutta piti.

Ja vieläkin kärsin yhdestä tapauksesta. Se ei jätä rauhaan. Tulee eteen täysin kutsumatta. Haluaisi päästä eroon, mutta joku sisälläni ei anna. Sama uni toistuu; Sama ihminen, matkalla eteenpäin, kävelee luotani poispäin. Ja en voi saada enää kiinni.

Ja vaikka se ihminen vielä elääkin, niin unesta herääminen ei enää auta. Näin sen ihan itse katoavan yöhön kerran. Lähetin sen pois. Pelosta.

Alkaa pikkuhiljaa tuntua aika raskaalta haudata niitä ihmisiä, jotka on mulle kaikista rakkaimpia.

Seurasin vierellä, kun mun äitini tila huononi vuosien mittaan pahenevalla vauhdilla. Ja lopulta käytännössä koko homma lopahti lääkärien virheeseen. "Me opitaan jokaisesta uudesta potilaasta." Enkä mä niitä vihaa.

Sitten ihan tuulesta temmastuna pari päivää ennen, ku mun piti mennä grillaamaan kesän ensimmäiset myöhästyneet makkarat parhaan ystäväni kanssa, itse retki ja kaikki retket sen jälkeen peruuntuu. Täysin tyhjästä.

Monta kertaa kuullu sanottavan, että se on helpompaa hyväksyä sairaan ihmisen menehtyminen, kuin se, että ihminen menehtyy arvaamatta tapaturmassa.

Ei noita voi verrata. Se sattuu aina niin loputtomasti, että ihan turhaa puhetta. Molemmat kokeneena selkeetä. Olisin mieluummin ollut kokematta.

Ystäväni isoveli näyttää samalta kuin ystäväni. Yli puoli vuosikymmentä vanhempi. Se otti mua kädestä. Se tiesi. Se oli lähes neljännesvuosisataa katsellut, kun leikin yhdessä sen pikkuveljen kanssa. Se tiesi, että sukulaisuussuhteet ei aseta sitä rajaa kuinka tärkeitä ihmiset voi olla.

Kukaan ihminen ei enää ikinä pelaa Bubble Bobblea samalla tavalla mun kanssa. Vaikka toinen mokais, niin toinen tulis aina ja hoitais kaiken. Pelastais.

Kukaan ei enää hae mulle sateenvarjoja.

Laitan tämän tänne. Pikkuhiljaa, alkaa muodostua joku kuva. Ensimmäiset kaks viikkoa meni tilassa, jossa ei voinut pysähtyä. Oli työt ja niistä päästyä piti juosta hääsoittolistojen biisivalikoimien perässä. Nukkumaan pääsi ehkä ennen neljää yöllä arkipäivänä, jotta saatto taas vipeltää kahdeksas töihin.

Kaikki alko siitä, että naapuri, rakkaan ystävän äiti tuli käymään ovelle. Näin alta sekunnin, että kaikki ei ollu hyvin ja pyysin sitä saman tien sisään. Otin sitä kädestä kiinni. Se ehti sanoa: "Nyt ois huonoja uutisia". Pari askelta, ja sain kuulla, että mulle tärkein ihminen on menehtynyt. Purskahdin saman tien itkuun. Vajosin siihen lattialle.

"Miska, sä olet se mun elämäni tärkein mies." Tota lausetta ei kuule tässä maassa toiselta mieheltä missään. Ikinä. Mutta mä ja se. En sinänsä tajunnut koko asiaa kuin vasta sen häissä. Harvoilla ihmisillä on jotain noin suurta. Sitä suhdetta on selkeesti vaikea käsittää. Kuinka ymmärtää semmonen tunne, tuntemus tai miksikä sitä edes kutsua, jota ei ole ite koskaan käynyt läpi?

Kadulla kävellessä näin ihmisen, joka onnistu lapsuudessani olemaan täysi urpo. Vihanen lapsivihamielinen karjuja. "Kivamies." Mietin: "Joo, toikin on vielä tossa ton ruman autonsa kanssa. Pitääpä muistaa mainita asiasta." Sitten sekunti sen ajatuksen jälkeen aivoissa naksahtaa, että eipä mulla ole ketään, jolle mainita. Ainoa, joka mun lisäksi tiesi, oli poissa.

Pikkuhiljaa tajuaa, että mulla on yli 20 vuotta mitä syvimpiä tuntoja, kokemuksia ja salaisuuksia, jotka mun lisäksi tiesi vain tämä yksi ihminen. Ja se on poissa.

Mitä mä teen? Kuka olis mun bestman mun häissä? Kenelle mä soitan, kun mä tartten jonkun ihmisen, jolle kertoa asioita, joita en uskalla ääneen sanoa?

Jopa yks ehkä viittäkymppiä lähenevä "asiakas" kerran huomas sen. Mä kuuntelin tän ihmisen hyvin henkilökohtasia asioita, joita se ei koskaan kertonu kenellekään. Mulle aika tavanomasta. Sitten tää mun ystävä ilmesty siihen tyhjästä, vissiin mua etsien. Se pysähty pariks sekunniks, katso mua kasvoihin, nyökkäs ja katos takasin pimeeseen yöhön sanaakaan sanomatta. "Te taidatte ymmärtää toisianne tosi hyvin", totes tää vanhempi asiakas. Se ei ois voinu olla enemmän oikeessa.

Aikoinaan meillä oli normaalia, että lähdettiin ulos päivittäin. Ostettiin jäätelöt tai kokis. Mentiin istumaan johonkin. Kyse ei ollu siitä, että mentiin välttämättä juttelemaan. Me saatettiin tehdä koko asia silleen, että kumpikaan ei sanonu juuri sanaakaan koko episodin aikana. Jos ei ollu mitään jutun juurta sillä hetkellä niin me voitiin vaan olla kaksistaan hiljasuudessa. Litkittiin kokista ja istuttiin. Millanen pitää ihmissuhteen olla, jotta pääsee tolle tasolle jonkun kanssa? Kai sitä pitää tietää heti silmistä, että mitä toinen ajattelee. Ei tarvita sanoja. Ei tommosta opi toisesta ihmisestä muuten, kun olemalla sen seurassa joka päivä vuosikymmenien ajan. Ja pitää oikeesti kiinnostaa. Haluta tietää.

Mulla ei ole enää ketään, joka lukee mun kasvoilta kaiken ilman, että mä sanon mitään.

Yli 20 vuotta muistoja, jotka on enää vaan mulla tallessa. Ei ihmistä, jonka kanssa jakaa niitä. Ei ketään, jonka kanssa nauraa "sillekin kerralle, kun...".

Ja se tuottaa fyysistä kipua. Mua sattu päähän. Takaraivoa paino ja puristi, kun piti työskennellä ihmisten kanssa toimien niin, että kaikki menee suunnitelmien mukaan. Tauotta veti koko ajan eteenpäin niiden asioiden hyväks, jotka oli ehtiny jo sopimaan. Ei ollu aikaa pysähtyä. Ja ei olis oikeesti muuta halunnu ku itkeä. Se sattu ihan sairaasti. Ei ollu omaa rauhaa sekuntiakaan. Eikä myös ketään, jonka syliin ois halunnu painautua.

Ja hermo palo niihin selkääntaputtelijoihin. Yht'äkkiä ihminen, josta on vuosikausia jaksanu valittaa, muuttu vaikka kuinka hienoks persoonaks ihmisten kielillä. Painukoot helvettiin.

Ja vaikka tarjottiin ihan aidostikin aikaa ja ymmärrystä, niin ei mua kiinnostanu. En mä haluu niiden ihmisten kanssa jakaa tunteitani. Kiitos, mutta ei kiitos. Ja sekin vaan ärsytti. Yritti vetää itse eteenpäin, ja joka toinen sekunti joku tuli vetämään lahkeesta sinne mutakuoppaan. Alko tehdä mieli kengittää.

Ainoo kerta, kun menetin lopulta malttini, oli oman isän kanssa. Huusin sille naama punasena, että nyt vittu hiljaa, mä en haluis muuta kun itkeä, mutta en vittu voi, kun pitää hoitaa nyt nää asiat.

Ja kaikki on ihan sekasin. Kun ne työtehtävät oli hoidettu pois alta, niin oli jo niin tottunut siihen tunteiden lykkäämiseen, että ei enää tuntenutkaan mitään. Vasta kun juttelin taas ystäväni lesken kanssa, niin huomasi, että sanat jäi kurkkuun. Ja silti, edelleen, mä pyyhin vaivihkaa ne kyyneleet silmiltä, vedän vähän lisähappea, lisään meikkiä ja otan kasvoille sen mitäänkertomattoman ilmeen. Mä en kykene. En kehtaa.

Se sattuu.