IRC-Galleria

Ten years ago I already knew what was going to happen. I knew the ship was sinking, but I was still holding on to the helm. I could never let go. Now when I look back, my life looks like it never had a meaning. There never was anything I believed in, anything I would have wanted. No goals. There was just this one single broken dream.

I tried everything. From excessive amounts of alcohol to expensive whores to all the drugs man has ever created. I did everything to make myself forget. To forget everything. To forget her...

Nothing worked.

Everytime I opened up my eyes, even when my head was been torn apart by a hangover from hell or from withdrawal from heroin, I still woke up to the same old feeling. I craved her. My mind couldn't let go.

Now I'm in my mid-thirties, lying in a hospital bed, trying to write this one letter, even though my hands are shaking so hard it makes it near impossible to draw a straight line. I'm dying, but I don't feel anything. No pain, no feeling of loss. It might be that my life ended that night all those years ago.

I hurt you. I said things that I didn't mean so you would hate me. That way I wouldn't be in your way. I would have been a burden. It was the right thing to do. And it doesn't matter anymore. Still, there is this one final thing I wish to know before I die.

Do you still smile like the way you used to?

Osaan vielä kirjottaa ihan oikeestikin. Huomasin, että multa puuttu 2 kirjotelmaa yhdestä kurssista, ja vähintään toinen niistä oli pakko tehdä. Palautettava nettiin ja tasan tuntia aikaa. Lievä hätä ensiks, mut sit räjähti. Pamautin 45 minuutissa puoltoista sivua tiukkaa analyysia verkkokauppa.comin toiminnasta (ottaen huomioon kaikki maailman pikkusivuseikat, jota tehtävänanto edellytti), ja siitä tuli oikeesti ihan siedettävän luettava teksti. Tsiisus. I Rock.

Ahdistaa. En ehtinyt edes viedä kukkia. 2 vuotta ja koko päivä meni vilahtaen ohi. Ei edes ketään, jolta pyytää anteeksi.

Treeniksellä. Dempseyllä on välillä ihan hauskaa kamaa. Tai siis paljon.

Darling, don't you ever stop with that smiling. Yeahee...

Hymyä, hymyä, hymyä hämyä. Tahdon ruokaa.

_____________________________________________

Knight: "So here's the deal. I beat the crap out of those monsters who imprisoned you, open up those chains you're attached to and THEN! We make LOOOOVE. So how about it?"

Princess: "Judging by the size of your sword... NO! I'M NOT INTERESTED!"

Pahin krapula tänä vuonna. Sporassa joskus kahdentoista maissa olin ihan varma, että delaan sinne. Ja se olis ollu ainoastaan hyvä asia, koska sit ei ois tuntunu enää niin järkyttävältä.

Bommilove. Mmm...

Redeeming qualities in me?

One word.

bUllsHit!

"Äiti, ovatko nuo valkoiset hahmot enkeleitä?", kysyy pieni lapsi sairaalan vuoteessa.
Lapsen äiti kääntää päänsä hahmojen suuntaan ja katsoo sitten lastaan ja sanoo: "Eivät ne ole lapseni, ne ovat sairaanhoitajia."
Lapsi miettii hetken ja kysyy sitten: "Mutta äiti, ovatko enkelit ja sairaanhoitajat sitten sama asia?"
Äiti katsoo hetken lastaan hiljaa, silittää tämän hauraita hiuksia ja kuiskaa ainokaisensa korvaan: "Kyllä ne ovat sama asia rakas lapseni."

Teen markkinoinnin huuhaaesitelmän kuvaajaa Autocadilla. Kuinka vitun 1447 00N?

Satoi. Tavallisesti ihmiset tuntevat päivän alkavan kehnosti kohdatessaan kylmät sadepisarat kasvoillaan töihin lähtiessä. Lucky me, en ole kovin tavallinen.

Astuin aamulla ulos sateeseen. Olin matkalla autolle ja olisin kuvitellut, että jalkani veisivät minut sinne rivakasti, mutta olin väärässä. En pitänyt lainkaan kiirettä. Vettähän se vain on. Astuin vesilammikkoihinkin kiinnittämättä huomiota niiden syvyyteen, vaikka kuljinkin vanhoissa lenkkareissa.

Autossa olotilani lähenteli nirvanaa. En startannut moottoria ennen kuin pitkän odottelun jälkeen. Halusin katsella kuinka sadepisarat hyppelehtivät tuulilasilla. Matkalle päästyäni ajoin kuin unessa.

Kova sade saa ihmiset varovaisiksi ja hitaiksi. En ikinä käytä auton torvea, mutta tämän matkan aikana käytin sitä kolmekin kertaa. Muut autoilijat näyttivät jämähtäneen paikoilleen eivätkä huomanneet edes liikennevalojen vaihtumisia. Kaikki ajoivat hitaasti ja hidastelivat vielä lisää vesilammikkojen ilmaantuessa näköpiiriin. Sade oli sen verran raskas, että näkyvyys oli erityisen huono.

Pikatiellä ihailin asfaltinpintaa, joka sylki vettä joka puolelle ympäriinsä autojen kiitäessä sen liukkaalla pinnalla. Ohituskaistaa ei juuri käytetty, mutta kyllä siinä ainakin yksi auto matkasi vikkelästi ja rauhallisesti viilettäen. Oma autoni. Vaikka rekkojen ohituksissa etulasin näkyvyys oli tasan nolla metriä, niin en olisi voinut olla rauhallisempi. En kokenut, että minun tarvitsisi nähdä. Olin menossa tiettyyn suuntaan, eikä sade voisi siihen vaikuttaa. Ja millään ei ollut mitään väliä. Jos autoni tai viereiset rekat olisivat menettäneet otteensa tiestä, niin ei millään olisi kuitenkaan ollut enää väliä. Jos tapahtumaan ei voi vaikuttaa, niin miksi huolehtia siitä?

Pysähdyin koulun parkkipaikalle ja totesin olevani hyvissä ajoin ennen tuntia paikalla. Tuntui, että olin tullut matkan tavallista nopeammin. Jäin vielä autoon hetkeksi kuuntelemaan erään elämää tihkuvan kappaleen. Viimein autosta noustuani sain vastaani suihkua muistuttavan kosteuden. En kiirehtinyt. Päinvastoin, koulurakennukselle kävellessäni liikuin tavallista hitaammin. Otin joka askeleen erikseen. Nautin sateesta. Iskevät pisarat kasvoillani saivat minut tuntemaan, että olin elossa. Ohitseni juoksi sadetta pakoon lukuisia ihmisiä. Jos he miettivät miksi tahallisesti yritin kastua sateesta, niin itse mietin, että mikä ihmeen kiire kaikilla oli. Vesi on vain vettä. En liikuttanut eväänikään sen puolesta etten kastuisi.

Voisko olla niin, että mulle ei riitä vaan yks ihminen...
...vai koenko, että musta pitäis riittää useammille?