IRC-Galleria

Tulevan tilipäivän kunniaksi päätin ottaa bussin Palokkaan ja vinguttaa visaa niin, että heikoimpia hirvittää. Tekniset vehkeet tuntuvat tekevän monet onnelliseksi, joten mitäpä minäkään sen rahan päällä aina istumaan!

Nappasin alelaarista web-kameran ihan itse. Langattoman reitittimen ja matkapuhelimen ostoon tarvitsin apua.

En tiedä mistä sain päähäni, että kännykkä saa maksaa yli kaksisataa euroa. Mitä minä siihen oikeastaan tarvitsen? Puhelut (ei, se ei ole itsestäänselvyys, ei enää), tekstiviestit, wapin, kalenterin, mp3-soittoäänet ja bluetoothin. Siinä kaikki. Olisin selvinnyt komiasti satasella ilman tuota saaterin bluetoothia. Käsipuhelinvalmistajat luultavasti ajattelevat, että jos henkilö tarvitsee sinihampaan, hän tarvitsee myös 3G-ominaisuudet (älkää hyvät ihmiset minulta kysykö!), ajurit tietokoneeseen, radion, kahden megapikselin kameran ja mediasoittimen.

Raahauduin ulos Veikon koneesta valtaisan kassillisen kanssa. Koska olin vieläkin käytännössä kännykätön ja rannekelloton, minulla ei ollut mitään hajua siitä, miten pääsen Palokasta pois. Roudasin omaisuuteni pysäkille ja kohmeisin sormin vaihdoin sim-korttini uuteen luuriin. Kolme sekuntia pin-koodin näpyttelyn jälkeen Elisa alkoi asennella omia sovelluksiaan. Asennetaanko tämä? Entä tämä? Sitten olisi vielä tällainen? Minä räpyttelin kuuliaisesti ookoota. Tutkisin mitä on tullut tehtyä jahka pääsen lämpimiin sisätiloihin. Asennusten välissä ehdin soittaa (osasin!) pikaisen puhelun siipalle kuullakseni, että velipoika oli kaipaillut. Soitin siis hänelle. Ensimmäinen ihmetys oli, miten minuun nyt saa yhteyttä. Kerroin ostaneeni puhelimen. "Ethän sitä satasen luuria, ethän?"

Lunttasin koodin puhelimen paketista ja hetken päästä veli alkoi valua minulle tietoa. Kävi ilmi, että tämä vehje on MELKEIN yhtä hyvä kuin se, minkä hän itse osti muutama viikko takaperin. Yleisen valistuksen jälkeen veli kysyi onko minulla 3G päällä. "Niin mikä?" kysyin. "Onko siinä näytön vasemmassa yläkulmassa sellanen sinivalkoinen, neliömäinen ikoni?" tarkensi veli. No olihan minulla sellainen, kuka sen olisi pois päältä osannut laittaa? Sain luurin korvaan ja kohta puhelin soi. Vastasin ja näin veljeni lärvin isolla ruudulla ja omani pienemmällä siellä alakulmassa. Notta tällaista. Ei olisi pienenä uskonut, että joskus hamassa tulevaisuudessa puhun langatonta videopuhelua Jyväskylän liikenteen paikallisbussissa!

Tosin enpä olisi kolme vuotta sitten uskonut sitäkään, että minulla on matkapuhelin, jossa on muistikortti ja jonka saa yhdistettyä tietokoneeseen.

Nyt on.

Ja toden totta: tunnen itseni hieman onnellisemmaksi!