IRC-Galleria

Ja nyt se perhana jäi päähän soimaan...

Stam1nan kappale Kaikki kääntyy vielä parhain päin kuulostaa ihan siltä, että sen pitäisi lohduttaa, eikös? Miksi siis siellä on ainakin kolme sellaista iskua, joihin sopisi täydellisesti kaiken hiljentävä laukaus?

"Tai odotat lopun ajan petoa
tai elät ikuisessa suruussaaaaaaa..."

PAM!

Jyväskylän kaupunki myöntää joukkoliikenteen opiskelija-alennukset vain Jyväskylässä kirjoilla oleville opiskelijoille. Pöyristyttävää! Tännekö minun pitää veroäyrini kaataa? Miksen minä vain saa kaikkea ilmaiseksi?!

Totesin tiskin takana istuvalle harjoittelijalle: "Anna olla, minä kävelen." Kun kapusin Harjun yli kolmentoista kiloisten kauppakassien kanssa, edellinen uhoamus muuttui muotoon "minä muutan."

Jää hyvästi Mouhijärvi. Tiedän, että lähtöni aiheuttaa pahan kuprun väestörakenteeseen ja tekee syvän loven budjettiin, mutta huonostipa teillä asiat tuntuvat siellä olevan muutenkin. Pää pystyssä hylkään uppoavan laivan. Sastamalalaista te ette minusta saaneet.

Kiitos koulutuksesta, kiitos hampaiden oikomisesta, kiitos kirjastopalveluista, kiitos identiteetistä.

Snif.

Kirjoitan tämän tietoisena siitä riskistä, että joku ei ehkä pysty enää katsomaan minua silmiin.

Kaadoin olutta viemäriin. Nyt ei puhuta siitä viimeisestä lämpimästä lirauksesta siellä pohjalla vaan ihan kokonaisista pullollisista. Avasin, kaadoin, otin uuden, avasin, kaadoin... Yhdeksän kertaa.

Saanen selittää. Kyse ei ole siitä, että meillä juotaisiin liikaa olutta. Kyse on siitä, että meillä ei juoda lainkaan olutta. Helmikuun tupareiden jälkeen kaappeihin siunaantui varsin kattava kokoelma suomen suurimpien panimoiden tuotteita, jotka heikon käytön vuoksi unohtuivat sinne. Löytyessään ne olivat paitsi pölyyntyneitä, myös sakkaantuneita ja makeita.

"Voishan näitä varmaan sämpylätaikinaan laittaa...", ajattelin, mutta tulin sitten järkiini.

Minulla ei suoranaisia periaatteita ole, mutta viimeisten myyntipäivien kanssa olen saanut pidettyä suhteellisen yhtenäisen linjan: minen koske.

Eilen oli viimeinen päivä töissä. Olisi pitänyt itkeä verta, mutta olin niin sairas, että unohdin. Huppista. Ehkä teen sen sitten jahka paranen.

Minä syön multivitaa, ei minuun mikään tartu.

Juu ei.

Vahingoniloisille tiedoksi, että nyt vuotaa nenä, kurkku on karhea ja olo vähän pöö.

Kipeytymiseen saattoi snadisti vaikuttaa se, että ukko on kuolemansairas ja nukkuu samassa sängyssä. Ei kai sitä voi karanteeniinkaan pistää vai voiko muka? Eikä tuo pentujen kanssa ulkona hyppääminenkään varmaan ole kaikkein terveellisintä puuhaa. Ja sitten tosiaan seisoskelin tuossa päivänä muutamana kaksi tuntia lumisateessa pihalla.

Ei se mitään. Huomenna on hyvä pitää räytymispäivä.

"Kurkku on kipeä," valitti Pauliina eräänä aamuna keittiön pöydän ääressä.
"Sä olet tulossa kipeäksi," sanoi äiti, "ota Finrexin®."

Mikä siinä Finrexin®issä on se hienous, mikä parantaa flunssan kuin flunssan? Mikä saa (mieleltään) terveet ihmiset kittaamaan litratolkulla mustaherukkaesanssilla höystettyä aspiriinivettä? Pitääkö siitä joku oikeasti? Käsi ylös!

Sinä aamuna minulla oli edessäni kupillinen kahvia, sämpylä ja monivitamiinitabletti. Toisin sanoen Finrexin®in sisältämät kofeiini ja c-vitamiini olivat jo kovaa vauhtia imeytymässä verenkiertooni. Lämmin kahvi auttoi kurkun karheuteen. Selitin tämän äidille. Sanoin myös, että jos tarvitsen Finrexin®in sisältämän Pyhän Kolminaisuuden viimeistä jäsentä, tulehduskipulääkettä, otan Buranan. Ihan huvikseni en viitsisi kipulääkettä syödä, sen verran tämä maailma on minulle opettanut.

Kuulkaa siis kaikki lapset! Sitä sotkua ei tarvitse juoda! Pyydä äidiltä särkylääke ja vitamiinia. Siitä kofeiinista on vain haittaa, jos aikoo viettää kunnollista sairasaikaa viltin alla.

Pitäisikö liittää tähän suoraan virallinen anteeksipyyntö Leirakselle? Sori hei.

In si kisittimitinti, mitin kii'in kiksi iikiisti ihmisti jiksii kimminikiidi ii-kiililli. Si in iikiistiin ihin himmitin irsittivii pidimmin piilli, mitti silti siihin jii pihisti kiikkiin. Viihdi siiti sittin inii tikiisin.

Hitti.

Titi timi nit sittin in lippi-ilimi. Mitti jis kitsitiin isi'in viliisii piilti, niin inhin timi tidilli hivii finiligisin tiitiisiidin hirjiittimisti. Tiidittihin, iinniminipiliiti'iti ji sin silliisti. Miirit Sirjinin ilisi ministi ilpi'i.

(Tekken 4)

Maanista räpyttämistä seuraava trailer-ääni, joka sanoo "kei ou".

Ärsyttää niin hemmetisti, uskotteko?

Ensinnäkin: hups. Vähän on jäänyt kirjoittamiset vähiin. Syynä tähän ovat työkiireet ja kotikiireet ja erittelemättömät kiireet. Mistä nekin on muka tulleet? Yöunistakin on pitänyt nipistää, vaikka mitään en ole tehnyt! Mitä tapahtui välipäiville? Mitä tapahtui välipäivinä? Olen jossain höpsössä madonreiässä. Aika ajaa ohitseni.

Tiedoksi niille, jotka eivät ole huomanneet, että vuosi vaihtui viime yönä. 2007:lle jätettiin kaihoisat hyvästit, vaikka rehellisyyden nimissä voin todeta, että ei hei tuu ikävä. Nyt alkaa se vuosi, että ysikytluvulla syntyneille pitää alkaa myydä kaljaa. Pelottavaa. Mitäköhän muuta kamalaa tänä vuonna tapahtuu? Kaveri ennusteli huvikseen viime yönä tulevaisuutta ja sanoi, että minä todennäköisesti angstaan kouluni kanssa ja raahaan pyllyäni Jyväskylä-Säästömarket-väliä koko helkkarin vuoden. Tell me something i don't know! Odotin, että sieltä olisi tullut jotain piristävää, tyyliin "sinusta tulee maailman paras kassatäti ja syksyllä olet saavuttanut kaupan alalla niin paljon, että motivoidut koulusta ja teet vuodessa opetusharjoittelut ja viitosen gradun". Ei tullut. Menin ulos polttamaan roskia ja hengittämään rakettipakettimuovisavuja.

"Jos kestät tämän vuoden niin on seuraava, jos kestät sen niin kestät sitten varmaan vielä yhden"

En tehnyt uudenvuodenlupauksia. Onko se yhdyssana? Pitäisikö tehdä sellainen lupaus, että lukisi sen verran jotain kielioppiteosta, että osaisi perusjutut mitenkuten? Joka tapauksessa elämä on riittävän hankalaa ilman lupailujakin. Ja mikä se sellainen lupaus sitten olisi, mikä meikäläisen pitäisi tehdä? Laihtua ei tarvitse, lenkkeilyä ei tarvitse lisätä eikä ryyppäämistä vähentää. Se, mitä minun pitäisi luvata itselleni on se, että laitan elämäni sillä lailla järjestykseen, että olen siihen tyytyväinen. Tekisin sen vaikka maaliskuun neljäs päivä joskus iltapäivällä. Lopetan angstikriiseilun ja lopsahdan paikalleni tässä universumissa.

Lupaisinko tuollaisen? Hah! Eikös ne helmikuuhun mennessä unohdu kuitenkin?