IRC-Galleria

Viimeisen kolmen päivän aikana olemme kuittien mukaan ostaneet seuraavaa:

680 g omena Granny Smith
360 g omena Golden
1370 g luumu
920 g päärynä
630 g omena Jonagold
1040 g nektariini
130 g viikuna
1830 g ananas
190 g passion
260 g lime
570 g papaija
630 g mango
270 g granaattiomena
1250 g banaani

---

10130 g (= yli kymmenen kiloa ts. reilu ämpärillinen)

Minä: ”Kulta, liioitellaanko me sun mielestä noiden hedelmien kanssa?”
Eero: ”No kun kerran halvalla saa…”

Niinpä. Vakka kantensa hakee.

Meidän mummo lähti tänään taivaan kotiin. Vatsapatti teki etäpesäkkeitä aivoihin ja lopulta pienen hauvelin elämä kävi niin kivuliaaksi, että äiti vei sen lääkäriin.

Mietin pitkään, mitä kirjoitan tänne. Otanko kepeän huumorilla ja kertoilen teille siitä, miten se piski nyt kerjää taivaallisissa ruokapöydissä ja saa kilokaupalla juustoa eikä kukaan heitä sitä ulos rauhoittumaan? Vai kirjoittaisinko haudanvakavan muistokirjoituksen ja kävisin läpi otuksen elämänvaiheet syntymästä hamaan loppuun saakka? Kuka sellaista jaksaisi lukea? Ihmistenkin muistokirjoitukset ovat useimmiten tylsiä. Tuttujenkin muistokirjoitukset ovat joskus tylsiä (vaikka enhän minä nyt kovin montaa ole nähnyt).

Kaipa teen perinteiset ja kuvailen vainajaa muutamalla sanalla.

Meippu oli (kaikkien kuolleiden muisteluiden "olipa kerran") hyvin.. hmm... luonnikas otus. Sen ihanuudesta oltiin vahvasti kahta mieltä. Jos Meipun viereen laitettiin toinen koira, se toinen sai enemmän hellyydenosoituksia osakseen. Kenties se johtui siitä, että pienestä koostaan ja syötävän suloisesta pörröisyydestään huolimatta Meippu ei ollut sylikoira. Se tuli vapaaehtoisesti syliin vain silloin kun sitä väsytti, sillä oli kylmä tai se pelkäsi. Meipun rapsuttaminen vaati siis aina kumartamista, ellei se tullut kylkeen nyhjäämään sohvalle, mitä se toki teki paljon - varsinkin karvanlähtöaikaan.

Meippua piti myös käsitellä varovaisesti. Sitä ei ihan noin vain menty hellimään kesken unien. Se vaati aina oman tilansa ja puri hanakasti niitä, jotka eivät osanneet sitä arvostaa. Se nukkui elämänsä ehtoopuolella paljon eteisen naulakon alla. Katselin joskus kun pikkuveljeni työnsi sinne ahterinsa ja ojensi kätensä kohti nukkuvaa karvapalloa. Yhtä hyvin hän olisi voinut ryömiä krokotiilin pesään, mutta Juhoa Meippu ei koskaan purrut. Tai no, koskaan ja koskaan, mutta ei ainakaan viimeisinä vuosinaan. Ehkä se johtui siitä, että heillä oli vain viisi vuotta ikäeroa ja Juho muutti virallisesti kotoa vasta pari päivää sitten.

Ihana lemmikki se oli. Ainakin perheenjäsenet tunsivat itsensä tärkeiksi, kun vieraat saivat varoa sormiaan ja ihailla kurttuisen kuonon alta paljastuvia ikeniä. "Ei se mitään tee, se on ihan kiltti. Kunhan et koske siihen, et katso silmiin etkä näytä pelkoasi."

Lepää rauhassa pikkuinen. Olit ihana.

Sisältäen mm. kaksi pussia jauhoja, myrskylyhdyn, tietokoneen, kurastopparimaton, kolme tölkkiä tiivistemaitoa, paketin linssejä, lukuvalon, nallen ja voileipägrillin. Kysymys kuuluu: oliko minun tarpeellista raahata tämä kaikki Jyväskylään kerralla (kahdessa bussissa ja pikajunassa)? No oli. Jos kerran olen omilla rahoillani ihan itse ostanut voileipägrillin, niin haluan käyttää sitä HETI.

Olen siis hilautunut takaisin Keksi-Suomeen. En keksi siitä mitään mielenkiintoista sanottavaa. Koulu alkaa, näkee kavereita, jee jee ja all that jazz.

Ni.

Harvinaisen intohimotonta touhua.

Se on nyt sitten taas hyvästi Säästömarketille. Eilen lähdin. Yhtä olisin halannut, jos olisin irronnut kassasta, yhdelle tein legioonalaistervehdyksen, yhdelle ostin tarpeettoman pikkuesineen ja muita moikkasin tassu pystyssä, että "kiitos nyt taas ja moi". Myymäläpäällikölle sanoin "soitellaan". Okei, en sanonut, mutta tarkoitin. Olen lähtenyt kolme kertaa viimeistä kertaa, tällä kertaa ajattelen ehkä palaavani vielä. Johan se nyt on nähty, että minä en lähde siitä firmasta, eikä se firma lähde minusta. Pitäisikö ostaa pala? Pankista sais rahaa.

Katselimme äidin ja miehensä kanssa kymppiuutisia iltateen ohessa. Juttu koski tätä eu:n sinistä korttia ja ulkomaalaisten työskentelyä meillä täällä. Jostain syystä kameramies oli eksynyt kuvaamaan muutaman sekunnin klippejä vanhainkotiin. Yksi pätkä sisälsi yksinäiset Aino-tohvelit lattialla. Tähän kommentoi äitini: "Mh, mummo on tempaistu taivaaseen."

Noin viisi sekuntia sen jälkeen räjähdin nauramaan.

Viuh! Missäs Ingrid on? Ingriiiid!! Huhuu!

Okei, on ehkä vähän liioittelua kutsua minua numismaatikoksi. Olen vain keksinyt uuden tavan olla ahne ja riistää työpaikkaani.

Kaikki alkoi siitä, kun rahapaja painoi nk. risurahan EU:n laajentumisen kunniaksi. Löysin niitä kolme, joista yhden hukkasin, yhden annoin pomolle (joka aluksi suuttui siitä, että olin hyväksynyt sen maksuvälineeksi) ja yhden säilytin. Nyt sen arvo huitelee 17 eurossa. Juhlarahoja alkoi tulla kuin sieniä sateella ja minä noukin niitä talteen aina silloin kun satuin muistamaan. Osa meni parkkimittareihin ja pelikoneisiin, mutta jotain jäi säilöön.

Sitten törmäsin asiakkaaseen, joka valaisi minua siitä, että joinain vuosina painetut rahat ovat arvokkaampia kuin toiset. "Viittikö ettiä mulle 2000 vuoden 20-senttisen?" Hei kamoon! Jos mä tiedän, että se on arvokas, niin miks mä sen sulle ettisin!? No kyllähän minä etsin, mutta alle kympillä en sitä sitten myisi. Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Silmät tirrissä surffaan pitkin netin syövereitä, kahlaan loputtomia keskustelupalstoja ja kyttään huuto.netissä ihan vain kolikkovinkkien perässä. Mitenkäs tällainen painovirhe? Montako kakkosta painettiin tuolloin? Tietääkö kukaan, onko tällaisella mitään arvoa?

Asiat ovat edenneet jo niin pitkälle, että minulla työtakin taskussa purkillinen "pillereitä", joihin sitten muovipussin avulla napsin mielenkiintoisen näköisiä kolikoita. Vain hyväkuntoisilla rikastuu, jos niilläkään.

Onneksi kohta alkaa opiskelijaelämä, eikä rahaa näy missään.

Seisoin tänään Säästömarketin pihassa kännykkä kourassa ja yritin soittaa äidille. Ei vastannut. Tiedän, että velipoika kyllä lähtisi hakemaan, mutta hän joutuisi tekemään isomman lenkin. Sitä paitsi riiatkoon nyt kun kerran vielä voi.

Lähdin kävelemään. Työmatkani on noin neljä kilometriä, mikä on täysin riittävästi erittäin tärkeiden havaintojen tekemiseen:

- Taivas on vihreä. Sillä on pakko olla jotain tekemistä ilmastonmuutoksen kanssa. Pitää taas lyhentää suihkuaikaa ja motkottaa yksityisautoilijoille.
- Tänä yönä on vähän niin kuin täysikuu. En ole ihan varma, se oli pilvessä.
- Ysin jälkeen on riittävän pimeää, että autot eivät havaitse jalankulkijaa, jolla ei ole heijastinta. Ainakaan kaikki eivät.
- Nyt on syksy. Ei tarkene enää t-paidalla ja kollegetakilla.

Olipas opettavainen päivä.

Vedin tänään tuulilasinpesunestettä henkeen. Sellainen vaatii aika hiivatin hyvää ajoitusta. Antakaahan kun kerron.

Tiellä ajaa auto, joka päättää juuri pestä tuulilasiaan. Sillä samaisella hetkellä minä katson takaviistoon, enkä näe nestepilveä, jonka se jättää jälkeensä. Seuraavalla hetkellä lähden ylittämään tietä samalta kohtaa, jossa auto oli ja samalla hetkellä avonainen suuni (nenäni on yhä hieman tukossa, joten hengitän suu auki) vetää keuhkoputkeen kolme litraa lauantaista alkuiltailmaa, mikä kihisee pieniä lasol-pisaroita.

Minä vien imppaamisen uudelle tasolle. Yäk!

Miten osaa olla näin pöhkö olo? Asiat tippuvat käsistä. Yksinkertaisetkin selitykset tuntuvat mahdottomilta ymmärtää. Jutut ovat laaduttomia, mutta niitä on sitäkin enemmän. Itsestään on vaikeaa saada mitään irti. Hommat jää tekemättä, tai ne tulee tehdyksi vain puolitiehen, koska sen jälkeen unohtaa mitä oli tekemässä. Naurattaa koko ajan.

Näin meni minun päiväni. Miten sinun päiväsi meni?

Nukuin viime yön hyvin, söin tänään herkullista makaronilaatikkoa ja jaksoin fillaroida töihin. Mikä tämä tällainen flunssa muka on? Missä on kahden viikon vetämättömyys? Missä sohvannurkka, viltti ja teemuki? Missä tahmeat lakanat ja niljainen olo kolmen päivän suihkuttomuuden jälkeen?

En käsitä.

(Kirjoittaja koputtaa vimmatusti pikkuveljensä tietokonepöydän lastulevypintaa.)