IRC-Galleria

Pari viikkoa sitten minä heräsin väärältä kaistalta satasen vauhdissa auton vasemmanpuoleisten renkaiden harratessa iloisesti ojanreunaheinikkoon. Oli yö, ja minä olin itsepäisesti päättänyt jaksaa pimeällä kaksi sataa kilsaa Jyväskylästä kotiin, sillä seuraavana aamuna kahdeksalta oli jo aktiivisesti istuttava toimiston marjapuuronpunaisella tietokonetuolilla ja leikittävä toimittajaa.

Tänään minä en voi mitenkään päin katsottuna käsittää, miten yhden tunnin yöunilla voi selvitä hengissä Seinäjoelta Lapuan keskustaan. Minun silmäni ovat niin väsyneet, että ne ovat poikkeukselliselta ominaisväriltään tomaatinpunaiset, eivätkä ne suostu enää sulkeutumaan. Siitä huolimatta minä nukun nyt. Auto heijaa keskiviivalta heinikonreunaan ja takaisin, ja insinööriajovalvoja säälisi minun reaktionopeuttani, jos saisi tilaisuuden nähdä sen. Nenästä vuotaa verta. Päätä särkee. Täydellisen väärä päivä istua marjapuuronpunaisella tuolilla ja leikkiä toimittajaa.

Aamulla väsymyksestä sekaisin nuku hyvin kulta ja kaikki sinun sukkiisi piilotetut lämpöiset varpaat. Voi kun minä olisin saanut jäädä sinun kainaloosi nukkumaan.

-Suuse-

Kahvikupin kanssa keskusteleminen on typerää. Pikkuveli oli lähtenyt töihin jo seitsemäksi, kun minä vasta yritin avata silmiäni uuteen huomiseen. Lähtiessäni unohdin pestä hampaat, mutta suussani maistuu ruisleipä nyt. Aurinko paistaa, ja minä olen toimistohiiri, ja toimistohiiri unohti puhelimensa aamulla yöpöydän päälle laturinpiuhasta roikkumaan.

Kahvikuppi ei puhu. Se kilisee, kun sen tiputtaa keittiönlattialle aamuisin. Tänään en tahtonut herätä edes kahvipannun pieneen suloiseen porinaan. Keittiössä ajatus eväsleivistä päässäni ärsyynnyin töihin menemisestä. Yhdeksän jälkeen aamupalaverissa tajusin ihastuneeni vaaleaseinäiseen toimistohuoneeseeni ja kaikkiin tapaamiini ihmisiin ja keltaiseen kahvikuppiini kahvihuoneessa ja ikkunani maailman suurimpiin sälekaihtimiin. Ja kaikkeen siihen, mitä ihmiset sanovat tavatessaan minut ensimmäisen kerran. Sillä oli se sitten mitä tahansa, heikkoina hetkinä se auttaa katsomaan oikeaan suuntaan.

Joskus minä tahtoisin tietää, minne kaikki työhuoneeni pienet ja suuret putket ovat päätyneet.

-Suuse-

Vaasasta on aina yhtä vaikea päästä pois. Kirkkopuistikolla ei osata päättää kumpaa kaistaa on hauskempaa kurvata kirkolle päin. Hovioikeudenpuistikolla tuhat keltaista lehteä pölähti autoni nenän eteen. Minä laskin ne kaikki. Minä olin nopea, koska minä kerkesin.

Opiskeluasunnon parkkipaikalla käänsin autoa kolme minuuttia ennen kuin sain sen suuntaamaan nokkansa järkevästi ajatellen tielle päin. Aitoja on joka paikassa. Ihan joka paikassa. Ne vain ovat tulleet jostakin.

Kolme kuppia kahvia aamulla yhdeksältä tupakan kanssa kilpaa saavat vatsan kääntymään ylösalaisin. Minä en tiedä kumpi niistä on pahempi, mutta minä tiedän, että siitä syystä minä illalla juoksen ulkona huppu päässä ja kiljun niin kuin äänenmurroksesta kärsivä mutajalkainen kuovi.

Kkkrrrr. Kkkrrrr.

-Suuse-

Tänä aamuna minä sain itkumuurista kahdenkymmenen euron setelin, johon oli kirjoitettu kuulakärkikynällä vitonen ja nolla. Minä kysyin seteliltä, mistä se oli tullut, mutta kaksikymppinen ei suostunut kertomaan.

Vaasassa ei paista aurinko. Ikkunani keltaiset lehdet ovat tippuneet puusta ja muuttuneet oranssinruskeiksi. Tänään ne makaavat heinäojassa ja ovat kuolleet. Minulla on pöytälamppu, joka on hirttänyt itsensä sähköpiuhallaan. Tuossa se mököttää televisiotason nurkassa, sillä sille ei kukaan puhu, ei edes Lauran antama makea mansikkaviini tai violetinpunainen tuoksukynttilä. Enkä minä, koska minulla ei ole sille mitään sanottavaa.

Ostin tänään valkoisen pussin täyteen tavaraa. Voicella pyydettiin Katjan Lapualta soittamaan heille yhden pienen puhelun. "Kolme minuuttia aikaa! Katjaaaa. Lapualtaaa. Soitaaaa!" Katja ei soittanut. Se oli sidottu lukiolla siivouskomeron lavuaariin kengännauhoilla, koska sen kaverit olivat kuulleet, että soittaessaan Katja voittaa Chanellin mustat nahkakorkokengät, joihin edes äidin työnantajalla ei ole varaa.

Viimeyön minä nukuin sinisen torkkupeiton kanssa. Siitä ei ole mitään kerrottavaa.

-Suuse-

Ennen kahdeksaa oli sumuista. Toisilla on syysloma; täydestä talosta vain pikkuveli ja minä heräsimme aamulla lähteäksemme työpaikalle töitä tekemään. Hämärässä huoneessa annoin suukon lämpöiselle nukkuvalle poskelle ja jätin rauhassa jatkamaan uniaan. Kolmea vaille kahdeksan kompuroin ulos autostani toimituksen päällystetyllä parkkipaikalla. Olin odottanut piiloliukasta koko matkan, mutta kesärenkaat eivät olleet yrittäneetkään kerätä kuihtuneita tienvierikukkia mukaan mennessään.

Iltapäivällä riisuin silmälasit päästäni ja tökkäsin aurinkolasien sangan epähuomiossa vasempaan silmääni. Neljänkympin vauhdissa risteyksen kohdalla vihreiden valojen aikaan. Taas on sumuista. Illaksi pieni kaunis pilvi laskeutuu pellolle ja peittää setäni seitsemänkymmentä hehtaaria ympäri syksyisen kylän. Minä en osaa olla hymyilemättä. En tänään.

Jos yöllä yhteisen peiton alla tulee kuuma, kannattaa avata ikkunan tuuletusluukku ja herätä aamulla tukkoisen nenän ihmeelliseen pieneen surinaan.

-Suuse-

Pieniä onnellisia hetkiä on ostaa keksipaketti ja suklaalevy murehtimatta siitä, miten monta kaloria niiden syöminen ulkonäölle aiheuttaa. Suuria onnellisia hetkiä on kuivahtaneen suomirockin soidessa hymyillä pikkuveljien touhujen perään likaisissa vaatteissa hien ja tupakan tuoksuessa niin voimakkaasti, että nenää kutittaa.

Pikkusisko tuli kotiin eilen. Aamupäivän pururadalla kummallisia koiria juoksi vastaan metsästä keltaiset liivit päällä iloisesti haukkuen. Minulla on kahdet uudet aurinkolasit. Mustissa trikoissa juokseminen sai tuntemaan oloni kilpailijaksi, vaikka ne ajat ovat olleet historiassa jo monen vuoden verran. Tänään siivotaan autotalli ja syödään karkkia ja tuijotetaan leffaa ystävien kanssa, joiden seurassa saa hyvällä omallatunnolla olla välillä ihan täysi sekopää.

Tänään minä en jaksa muistella, mitä tarkoittaa terveellisten elämäntapojen noudattaminen. Juoksen viisisataa kilometriä ja poljen pyörällä niin, että hiukseni nokkuvat. Seison suihkussa ja annan ajatukseni valua hien mukana alas viemäriin. Ostan jotakin hyvää ja hymyilen ja mässäilen ja olen ihana. Kaikki on kotona nyt. Rakas pikkusisko ja molemmat pienet rakkaat veljeni. Keskipisteitä elämässä. Punkkeja partiossa sisäpiirivitseineen. Äiti ja isä teki aikanaan oikein ainakin neljä asiaa.

-Suuse-

Tänään minä olen ulkopuolinen. Sanomalehden avoimien ovien päivänä ihmiset tulevat ja jättävät kahvihuoneen pöydänpintaan kahvirenkaansa jäljen. Kyselevät ja kiertelevät ja katselevat ja miettivät miksi minä olen koko köörin ainut valkopaitainen.

Viimeyö pakasti minun autoni. Aamulla seitsemän jälkeen hengitykseni tunkeutui huuruna ulos suustani, ja minä yritin asennoitua kravaamaan lunta ja jäätä autonikkunoista, vaikka en ollut ollenkaan varma kuka meistä oli kaikkein itsepintaisin. Sormeni olivat muuttumassa mehujäiksi, ja kesärenkaani tahtoivat parkkeerata ojaan istumaan. Minusta on alkanut tuntua, että täällä feikataan.

Eilen illalla mässäiltiin fanipaloja ja töllötettiin sängynpohjalta piirrettyä kahdestaan. Tänään minä olen juonut kaksi sataa kuppia kahvia ja pujotellut toimituksen käytävillä typerästi hymyillen. Tekee mieli karkkia.

-Suuse-

Maailman suuruus näkyy siinä, että ei toisinaan kerta kaikkiaan yksinkertaisesti ymmärrä, mitä ihmiset puhuvat. Seison yhden oppilaitoksen opetuskeittiössä ja turvaan tulkkiini. Yritän tallentaa kolme valkoista venäjänkielistä hattua ja kastikkeen sekoittamisen juhlavan taidon samaan kuvaan, mutta kaksi hattua katoaa jonnekin. Minä en osaa enää mitään muuta kuin hymyillä. En osaa edes huitoa hattuja tulemaan takaisin paikoilleen. Kun ei ole yhteisiä sanoja, voisi olla yhteinen tyhjänpäiväinen säälittävä räpiköiminen. Mutta kukaan ei ymmärrä minun lentoonlähtöyrityksiäni. Enkä minä osaa edes kirjoittaa heidän nimiään.

Juhlanumero tuli hengissä ulos uunista. Aamulla keskeytin tietämättäni sisäpiiripuhuttelun astuessani kahvihuoneeseen. Minusta tuntuu, että kaikki pelkäsivät toimitusjohtajan myrkyttäneen täytekakun, joka yritti laulaa hyvää synttäriä ikivanhalle paikallislehdelle.

Iltapäivällä päätoimittaja kertoi vitsin. Ei siitä sen enempää.

-Suuse-

Tänään on Aleksis Kiven päivä. Tänään on suomalaisen kirjallisuuden päivä myös. Antakaamme sen loistaa kirkkaudessaan kaikille, jotka sen taitoja epäilevät.

Minun työhuoneeni ikkunassa on maailman suurimmat sälekaihtimet. Turha väittää vastaan, sillä minä jo nielaisin avaimen. Tällaisia asioita ajattelee ainoastaan silloin, kun ei ole kerta kaikkiaan mitään järkevää tekemistä. Huomenna ilmestyy juhlajulkaisu, mutta kukaan ei anna minun edes pyyhkiä pölyjä keltaisella keittiörätillä, jonka tunkkaisenrakastettava ominaistuoksu aiheuttaa minulle naurukohtauksen. Olen ajatellut järjestää tavarani työpöydälle aakkosjärjestykseen. Voisin perustaa putiikin ja myydä aikaani pois kymmenen euroa tunti. Ostakee, ostakee. Tänään sitä on ihan liikaa kuitenkin. Huomenna pitää mennä juurimaan; kirjoittamaan haastatteluja ja räpsimään kaksisataatuhatta kuvaa kiireisenä silmät ristissä ihan vain vaikka sen uhalla, että kameranakku loppuu ennen kuin minä sekoan.

Aurinko paistaa, ja maalari on maalannut ulkona kaiken mahdollisen. Niin ja minä olen saanut uuden talvitakin. Se matkusti viime yönä huoneeni lattialle muovipussissa pienenpienillä kattilankansilla lentäen. Siis minullahan ei ole minkäänlaista pakkomiellettä ostaa ja unohtaa. Talvitakkini tuli junalla. Ei kun siis lentäen. Se on virallinen kertomus.

-Suuse-

Tänään minä rakastuin syksyyn. Kirkkopuistikolla kahdenkympin vauhdissa manasin edellä ajavien autojen ällöttävänpunaisia takavaloja, kun viisisataa keltaista vaahteranlehteä pölähti autoni nenän eteen jostakin.

Muutama viikko sitten tupareiden jälkeisenä aamuna istuuduin opiskeluasunnon ovensuuhun kivitasanteelle potemaan krapulan lahjoittamaa päänsärkyä itsepäisesti tupakkaa polttaen. Siinä me istuttiin kaksin vailla pienintäkään innostusta ja lihasvoimaa muodostaa ainuttakaan järkevää puheenaihetta; puhallettiin ulos muodikkaanharmaata savua ja yritettiin saada keuhkosyöpä toisiltamme jotenkin. Vastakkaisten talojen takana pilkotti kirkas koivu. Minä huomasin sen vasta, kun auringonvalo käänsi katseensa sen kasvoihin. Koivu täynnä punaisia lehtiä ja keltaisia lehtiä ja appelsiininoransseja lehtiä ja vaaleanvihreitä lehtiä, joihin kaikkiin oli tarttunut pala syksyn kuolevaa tummuutta. Ja minä hymähdin. Ja sinä hymähdit myös. Emme lehdille emmekä koivulle emmekä krapulalle emmekä pirteälle vaasalaiselle merituulelle, vaan sille, että syksy oli tullut.

Vaasa saa syksyn näyttämään paremmalta. Kolmenkymmenen metrin matkalla yliopiston päärakennuksen ovelta autolle tuulessa ehtii lentää peruukki, mistä seuraa paniikki ja kompuroiminen ja kaatuminen puolikuivaan vesilätäkköön. Parasta on parkkeerata ystävän kanssa vaatekaupassa saman kokovartalopeilin ääreen keskelle käytävää ties miten monta talvitakkia käsissään retuuttaen. Kokeilla yhtä ja kokeilla toista ja kokeilla vielä kolmattakin. Matkalla kassalle täytyy pysähtyä ainakin kolme kertaa uudelleen. Löytämään lisää ostettavaa, miettimään viimeisen kerran talvitakin todellista sopivuutta ja tarpeellisuutta ja hintalaatusuhdetta ja pesuohjetta ja kankaankestävyyttä ja vaikka mitä ja kolmanneksi tietenkin ennen kassaa huomatessaan vielä yhden talvitakkimallin, jota ei ole vielä ehtinyt kokeilemaan.

Iltaisin mummin tekemät villasukat jalassa hyvää yötä koivu ja kaikki sen kauniit lehdet. Nukahtaa kultani lämpöiseen kainaloon.

-Suuse-